Jussi Jaakonaho testaa Kemperiä

Olen etsinyt jo jonkun aikaa vinttityöhuoneelleni naapureille armollisempaa sähkökitaran soittomahdollisuutta. Isolaatiokaiutinkaapit eivät ole kuulostaneet hyvältä. Tietokoneplugarien tai iPad-aplikaatioiden soundi ei ole innostanut.

Kemperin profiloiva vahvistin kiinnosti tästä vinkkelistä: voisiko sillä soittaa "omilla" soundeillaan, mutta linjaan? Oma kiinnostuksenaiheeni laitetta kohtaan oli siis hyvin yksinkertainen: miten vakuuttavasti muutamien perinteisten klassikkostyrkkarien profilointi onnistuisi? 

Draaman kaari muistutti baari-iltaa: jonkinlaisesta positiivisesti yllättyneestä alkuinnostuksesta kevyeen fiiliksen lässähtämiseen. Sinänsä Kemper tuntui tekevän lupaamansa asiat pääosin ihan vakuuttavasti. Miksi elämä ei ehkä kuitenkaan muuttunut?

Testipenkissä olleet vahvistimet:

  • 1958 Fender Tweed Deluxe "crunch" & "cranked"

  • 1955 Gibson GA40 "crunch"

  • 1963 Vox AC30 non Top-Boost "clean"

  • 1966 Fender Showman "clean"

  • 1960 Gibson GA-8T "crunch" & "cranked"

Asiaan!

Kuten videolta välittyy, Kemper onnistuu pääosin profiloinneissaan aivan hyvin. Vanhan 5E3-kytkennän Fender Tweed Deluxen pääteasteen kyykkäämistä Kemper ei kuitenkaan ymmärtänyt. Puhtaat ja semipuhtaat soundit välittyivät puolestaan ihan hyvin. Voisi sanoa jopa, että riittävän hyvin.

Soitimme Kemperillä vain luureihin ja Genelecin tarkkailukaiuttimiin. Jos käytössämme olisi ollut päätevahvistin, olisimme voineet soittaa Kemperiä kuin "oikeaa" kitaravahvistinta tarkoituksenmukaiseen kaiutinkaappiin. Siinä mielessä yksi oleellinen aspekti laitteen mahdollisuuksista jäi nyt kokeilematta.

Tunnelmia session jälkeen

Testi palautti minut sähkökitaran äänittämisen peruskysymysten äärelle. Samalla se muistutti siitä, mikä minulle on sähkökitaran soittamisessa tärkeää. 

Sähkökitaran soittaminen vahvistimen ja kaiuttimien läpi on akustinen tapahtuma. Itse koen vahvistin-kaiutin-yhdistemän kuin soittimeksi, joka on keskeinen osa sähkökitaran soittoa. Muutaman sentin päästä kaiuttimesta mikrofonilla poimittu tallenne ei kerro tuosta kokonaisuudesta kuin yhden aspektin.

Yhdellä mikillä

Olen äänittänyt pitkään omat sähkökitararaitani pääosin yhdellä mikrofonilla, joskus kahdella. Mikit ovat valikoituneet tilanteen mukaan, oikeastaan soundin tarvittavan kirkkauden ollessa se määräävin tekijä. Lähes poikkeuksetta mikityslähtökohtanani on kaiutinkartion keskiosa. Siitä kohtaa soundin yläpää kuulostaa mielestäni luontevimmalta. Jos yläpäätä on tilanteeseen liikaa, vaihdan mieluummin mikkiä tai ruuvaan vahvistinta tai kitaraa.

Myönnän, että pelkästään kaiutinkartion keskikohdan äänittäminen ja kuunteleminen on aika rajoittunutta ja epäluontevaa. Ehkä osittain siksikin studiossa soittaminen on usein niin haastavaa. Testimme tavallaan simuloi tuollaista tilannetta. Ja myös kyseisen tilanteen ongelmia.

Useampi mikki kuulee enemmän

Kaiutinkaapit säteilevät muuallekin kuin eteenpäin, ja eri tiloissa vehkeet kuulostavat hyvin erilaisilta. Takaa avoimen kaiutinkaapin voi mikittää myös takaa ja tutkia mitä sieltä löytyy.  Tässä kohtaa tietämys äänitystekniikasta, mikkien suuntakuvioista ja vaiheasioista nousee suureen arvoon. Onnistuessaan lopputuloksena voi olla soundeja, jotka ovat "keskimääräistä parempia" ja jollain tavalla luontevampia.

Joskus olen käyttänyt kahden erilaisen mikrofonin (esim. ribbon ja konkka) yhdistelmää, ja lopputulos on mielestäni aina parempi kuin yhdellä mikrofonilla. Todella usein levyttäessä tilanne on kuitenkin se, että oma kitarasoundini ei ole tekemisen keskiössä. Siksi on tuntunut, että yksi AKG 414 riittää, jos vaan vahvistimen lähtösoundi on tarpeeksi hyvä. Ja tokihan se tavallaan riittääkin.

Oliko siitä mihinkään?

Kemper ei ole välttämättä ratkaisu minun niin sanottuihin ongelmiini, mutta pystyn helposti kuvittelemaan soittajia, joille se voisi todella toimia. Minähän en tarvitse kuin yhden hyvän soundin (hymiö). Jos soundeja tarvitsee useampia niin mahdollisuudet ovat Kemper-maailmassa periaatteessa rajattomat. Valikoiden näpyttely ja kunnollinen kitaransoitto istuvat minun maailmassani vähän heikosti yhteen, joten se on myös osaltaan jonkinlainen turn-off.

Tämä testi toimi siis muistutuksena siitä, että sähkökitaran äänittämisessäkään etsimistä ja yrittämistä ei kannata lopettaa vaikka sitä olisi jo aika paljon tehnytkin! Sain myös uutta näkökulmaa ylipäätään musiikkiteknologiassa yleisesti suuressa roolissa olevaan mallinnusteknologiaan.

Mielenkiintoinen sukellus maailmaan, joka varmasti tulee vielä kehittymään ja olemaan iso osa kitaravahvistimien tulevaisuutta.

23.4.2014 Jussi Jaakonaho
Kirjoittaja on pettämättömällä soundikorvalla varustettu kitaristi joka on kunnostautunut myös äänitteiden tuottajana.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus