Miten vaihdan kitarani mikit?

Olipa kerran rundi, ja minä rundilla kitarateknikkona lämppäribändille. Eräänä hienkäryisenä peruspäivänä, jossain urheiluhallissa, jossain päin Eurooppaa, olin onnellisesti omissa maailmoissani ja kieltenvaihtopuuhissa, kun headlinerin saksalainen kitarateknikko paukkasi työpisteelleni.

-Moi Antti, olisiko sulla hetki aikaa? Olisi vähän tilanne päällä.
-Toki, mikä on hätänä? Totta kai jeesaan jos pystyn.
-No, tuota, asiakkaani haluaa että ykköskitaraan vaihdetaan mikki. Enkä mä ole koskaan vaihtanut kitaraan mikkiä!

Tässä vaiheessa kasvoilleni ilmestyi niin sanottu tonnin katse, enkä saanut sanaa suustani pariin sekuntiin. Vedettyäni asiasta pikaiset johtopäätökset virkoin, että ”OK, mä nappaan juotostarvikkeet työkaluboksista. Jos haet meille kahvit, niin nähdään työpisteelläsi.”

Helppoa, halpaa, kivaa!

Kitaramikin vaihtaminen ei ole mikään Amerikan temppu, vaan yksinkertainen ja nopsa toimenpide, josta selviää parilla perustyökalulla. Kitaran kokonaisolemusta ei toimenpiteellä voida muuttaa, eli Stratosta ei tule ES-335:tä mikkienvaihdolla. Mutta mikrofonin tyyppi ja speksit vaikuttavat paljon taajuusvasteeseen ja siihen, miten soitin ja koko signaalitie pedaaleja ja vahvistimia myöten soittoon reagoi. Mikkiruletti onkin yksi helpoimmista tavoista muokata kitaran luonnetta. Lisäksi toimenpide on vähintäänkin yhtä yksinkertaista palauttaa lähtötilanteeseen, jos tulokset eivät miellytäkään.  

Tällä kertaa esimerkiksi otetaan armas Ruokangas VSOP ‑kitarani, josta taannoin bloggasinkin. Kyseessä on ihana päre, mutta sen mikrofonit ovat omaan makuuni hieman turhan tuhdit ulostuloltaan, vaikka ovatkin soinnillisesti varsin hyvät. Pöytälaatikossani sattuu olemaan setti jenkkiläisen Jason Lollarin stratomikkejä, jotka valmistajan mukaan jäljittelevät F-firman 50- ja 60-luvun taitteen tuotteita, joten ei muuta kuin kolvi lämpenemään.

Työkalut

Hommassa on hyvä olla käsillä seuraavat vermeet: 

  • Uusi mikki (tietty!).
  • Juotostyöasema tai -kolvi. Pienempitehoinenkin, kuten 25W, riittää.
  • Juotostinaa. Suosittelen kitaraelektroniikan korjaustöihin 60%–40% tina-lyijyseosta lyijyttömän sijaan.
  • Ristipääruuvimeisseli, tarvittaessa myös tasapääruuvimeisseli.
  • Katkaisupihdit.
  • Kuorintapihdit.
  • Tuore kielisatsi.

Lisäksi itse tykkään pitää lähellä tinaimuria ja/tai tinaimusukkaa. Jos hampilla on apassinverta suonissaan tai kyseessä on sissihenkinen kenttätilanne, voi vähemmälläkin työkalumäärällä lähettää homman käyntiin. Yllämainituilla siisti jälki on tosin helpompi saada aikaan.  Kuvassa myös kieliveivi, joka on joka keppikeijon kaveri.

Homma käyntiin: Kielet Artjärveen

Kun keihäs on nokan edessä, surrataan ensin kielet pois. Tämän jälkeen irrotetaan plektrasuoja. Plektrasuoja on yleensä kiinnitetty 9–13 ruuvilla ja irtoaa ilman väkivaltaa. Jos se tuntuu istuvan yhä hieman liian tiukasti, on syytä tsekata ettei johonkin ole jäänyt ruuvi irrottamatta ennen kuin aloittaa kiroilun ja repimisliikkeet.

Telakointipisteiden paikannus

Mikki kiinnittyy kitaran elektroniikkaan kaksisäikeisellä johdolla. Toinen lakuista on kuuma ja toinen maa. Maa kiinnittyy maapotentiaaliin, joka yleensä löytyy volume-potikan rungosta. Kuuma juotetaan mikkivalitsimeen. Maajohdon väri on yleensä musta. Kuuma on yleensä valkoinen, keltainen tai jonkin muun värinen valmistajasta riippuen. Yleensä mikin tai mikkisatsin mukana tulee kaavio, josta kupletin juoni selviää.

On syytä panna merkille johtojen sijainti ja tehdä muistiinpanot. Sen jälkeen mikin johdot irrotetaan juotoksistaan kolvilla.

Lisää lämpöä koppiin

Kolvia käyttäessä on tärkeää, ettei sillä käristä muita johtoja tai tee muuta tahatonta vahinkoa. Tämä on helppoa siten, että ennen kuin vie kolvin kärjen juotospinnalle, taivuttaa lempeästi mahdollisesti tiellä olevat johdot sivuun niin, että kolvilla on suora ja esteetön pääsy pelimestoille. Vanha tina on hyvä poistaa uuden tieltä.

Kuvassa irrotetut mikinjohdot: valkoinen on kuuma, musta puolestaan maa. Joskus johtoja tulee mikistä kaksi, toisinaan – kuten kuvassa – maa ja kuuma ovat saman sukan sisällä. Humbucker-mikeissä johtimia voi olla neljä.

Out with the old, in with the new

Kun piuhat ovat irti, irrotetaan mikki plektrasuojasta. Homma käy sopivankokoisella ruuvimeisselillä helposti.

Tämän jälkeen uusi mikki laitetaan paikalleen, ja sen johdot katkaistaan sopivan mittaisiksi. Sen jälkeen johtojen päistä kuoritaan eristettä hieman pois, ja päät esitinataan. Kuvan päistä napattiin vielä pikkaisen pois ennen kiinnitystä, tarpeettoman pitkä kuorinta on aina tarpeettoman pitkä. Sopiva on parasta.

Sitten johdot juotetaan paikoilleen: kuuma mikkivalitsimeen ja maa volapotikan runkoon. Jos vaihdettavia mikkejä on vain yksi, on puuha plektrasuojan alla tätä myöten selvä.

Jos mikkejä on monta, proseduuri muiden puikuloiden kohdalla pysyy muuten samana, mutta maat on mielestäni kätevä juottaa samanaikaisesti. Tässä projektissa vaihdoin kaikki mikit. Poistin vanhan maajuotoksen kokonaan tinaimurilla ja tein täysin uuden maaliitoksen vanhan tilalle. Juotokset voi vielä halutessaan tarkistaa yleismittarilla.

Kriittisten vertikaalikysymysten äärellä


Sitten onkin aika laittaa plektrasuoja paikoilleen ja kielet kiinni. Itse tykkään laittaa aina uudet kielet mikinvaihdon yhteydessä.

Kun kielet ovat paikallaan, on aika säätää mikkien korkeus. Monien valmistajien nyrkkisääntö on, että yksikelainen mikrofoni ei saisi olla lähempänä kuin 3 mm kielestä. Tämä johtuu siitä, että liian lähellä ollessaan mikin magneetit alkavat vaikuttaa kieliin haitallisesti. Tällöin voi esiintyä muun muassa intonaatio-ongelmia, huonoa sustainia, kierto-ongelmia ja omituisia yläkerrannaisia nuoteissa. Toinen fyysinen rajoite on, että liian korkealla oleva mikki voi osua kieleen ylärekisteristä soitettaessa. 3 mm ei tosin ole ihmisten ja jumalten tuomioistuimissa ratifioitu lukema, vaan asiaan vaikuttaa muun muassa mikkien magneettien tyyppi. Se kuitenkin toimii hyvänä lähtökohtana.

Mikkien korkeuden säätö tapahtuu loppujen lopuksi korvilla: soitetaan ja kuunnellaan, mieluusti omalla vahvistimella ja niin sanotulla käyttövolumella. Mikkien keskinäinen balanssi ja toivottu taajuusvaste ovat ohjaavat peruskriteerit. Säätäminen tottelee simppeliä mekaniikkaa: mikin loitontaminen laskee ulostulotehoa. Jos alakertaa on liikaa, ruuvataan mikkiä tuhdimpien kielien puolelta alaspäin. Jos soundi tuntuu olevan ”tukossa”, lasketaan koko mikkiä, jolloin ulostulovoimakkuus heikkenee ja soundi kirkastuu. Mitään yhtä ”ainoaa ja oikeaa” asentoa tai korkeutta ei ole, vain korvat kertovat totuuden.

Voilá!

Kun mikrofonien sopiva korkeus on löytynyt, on aika soittaa musaa ja fiilistellä lopputulosta. Maaliin mennyt mikinvaihto tuottaa aina iloa. Hienosäätämisen tarve voi tosin tulla vastaan, mitä varten parissa ekoissa treeneissä kannattaa pitää ruuvimeisseli kitaralaukussa mukana.

Mikrofonin vaihtaminen on helppo homma, jossa ei kauaa nokka tuhise. Se on kätevä toimenpide kun kitaran luonnetta halutaan muuttaa, ja se voi jopa tehdä ”ihan hyvästä” päreestä rakastetun ykköskirveen. Puuhaan ei vaadita diplomi-insinöörin papereita.

Mikinvaihto onkin erittäin hyvä projekti ensimmäiseksi sukellukseksi kitarantweakkauksen ihmeelliseen maailmaan – olit sitten oman pitäjäsi Rory Gallagher tai saksalainen kiertueammattilainen (kahvit juotiin ja mikki vaihdettiin, loppu hyvin kaikki hyvin!).

9.7.2014 Antti Härmä
Kirjoittaja on kiertuemarinoitu backlineteknikko sekä kaikissa liemissä uitettu ja tuomittu honkytonkwoman. 

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus