Kitaran viritys on vittumaista puuhaa

On vuosi 2000. Olemme kaverini kanssa Barcelonassa lähellä Plaza de Universitatia. Edes ulkoa kantautuva kaupungin melu ei pysty häiritsemään minua nyt. Suoritamme tärkeää testiä: yritän virittää akustisen kitarani ilman viritysmittaria, ja tarkistaisimme sen jälkeen onnistuinko tehtävässä.

Mantraan mielessäni säveliä ja käännän espanjalaisen kovia kokeneen nylonkielisen kitaran koneistoa. Tunnen sisimmässäni, että olen valmis. Kaverini odottaa tuloksia yhtä jännittyneenä ja laittaa digitaalisen viritysmittarin päälle. Näppäilen sydän pamppaillen A-kieltä. Mittari kertoo totuuden: kyseessä on täsmälleen oikea sävel, kalibroituna 440 hertsiin. Erikoista. Tietääkseni minulla ei ole absoluuttista sävelkorvaa.

VASTA MYÖHEMMIN Suomeen palattuani Pop & Jazz Konservatorion teorian opettajani kertoo minulle, mistä on kyse. Kyseessä on relatiivis-absoluuttinen sävelkorva. Se tarkoittaa oman instrumenttinsa omaispiirteiden tuntemista niin hyvin, että soittaja pystyy virittämään sen ilman apuvälineitä. Akustisen kitaran rakenne on suunniteltu tukemaan standardisoitua viritystä. Se siis värähtelee ja synnyttää yläsävelsarjoja tietyllä tavalla vain, jos se on täsmälleen oikeassa vireessä.

Onnistuin siis Barcelonassa tekemässäni testissä ainoastaan siksi, että olin elänyt ja hengittänyt kitaraa viimeiset vuodet. Kun opettajani soittaa nyt pianoa, en tunnista säveliä vaan pelkästään niiden keskinäiset suhteet eli intervallit.

Ajatus absoluuttisesta sävelkorvasta oli kieltämättä kiehtova. Minulla oli sävelten tunnistamiseen pitkä historia, ja olin onnistunut siinä aikaisemminkin. Jotkut intervallit olivat ärsyttäneet minua jo pitkään, etenkin suuri terssi, joka on duurisoinnun tärkein ainesosa.

Soitin 90-luvun alussa bändissä nimeltä Kyyria. Yhtyeen kosketinsoittaja Santeri Kallion syntetisaattorista löytyi soundi, jonka päälle oli rakennettu tehdasasetuksena keinotekoinen suuri terssi. Se tuli hivenen hiljaa, mutta nosti silti selkäkarvani pystyyn aina, kun kuulin sen. Saimme aiheesta melkein riidan aikaiseksi. Muut sanoivat, etteivät kuule ääntä. Minua se taas häiritsi yli kaiken. (Kuuntele esimerkki kohdasta 0:43)

Jonkinlaista herkkyyttä korvissani siis oli, vaikka kysymys ei ollutkaan absoluuttisesta sävelkorvasta. Jotkut sanovat, että sitä voi harjoitella, toiset taas, että kyseessä on synnynnäinen ominaisuus. He keillä se on, kutsuvat sitä lahjaksi ja kiroukseksi. Luulen ymmärtäväni, mitä he tarkoittavat. Elämästä tulee hankalaa, kun mikään ei kuulosta vireiseltä.

ISTUN NYT, muutamaa vuotta myöhemmin, Sibelius-Akatemian konserttisalissa, Pohjoisella Rautatiekadulla. Lavalla soittaa Jukka Savijoki, joka on laitoksen kitarapedagogiikan johtaja. Kiinnitän soiton lisäksi huomioni hänen tapaansa virittää kitaraa kappaleiden välissä. Erikoisia sointuja, huiluääniä oudoista asemista ja loputtomalta tuntuvaa virityskoneiston vääntämistä. Korostetun pedanttia touhua, mutta kitara soi kieltämättä puhtaasti.

Juttelen myöhemmin asiasta kitaranopettajani Mika Kirsin kanssa. Hän kertoo, että kitaran vire optimoidaan aina yhteen sävellajiin kerrallaan. Jos biisi menee a-mollista, kitara viritetään niin, että kaikki tuon sävellajin soinnut soivat puhtaasti. Kokeilemme yhdessä eri tapoja virittää kitaraa, ja pääsen perille viritysmenetelmästä, jonka tulisin myöhemmin tuntemaan nimellä temperointi.

Temperointi tarkoittaa kitaran vireen hienovaraista muuttamista joidenkin intervallien eduksi, toisten kärsiessä tästä. Kitara ei ole koskaan vireessä niin, että sillä voitaisiin soittaa puhtaasti kaikista sävellajeista samanaikaisesti. Kuten vanha teesi kuuluu, “kitara on tasaisesti epävireinen soitin”. Vire on myös jokaisen korvaan erilainen. Joillekin intervallien epäpuhtaudet ovat luomisen väline, toisille taas kammotus.

Kitaran kaula on luotu tarpeeseen soittaa “riittävän vireessä” kaikissa sävellajeissa, joten kyseessä on valtava kompromissi. Selkeimpänä esimerkkinä käyvät avoimen aseman A, E ja D-duurisoinnut, joiden yläkielien terssit ovat normaalivirityksellä aina epävireisiä.

Länsimaisen tasavireisen järjestelmän ongelmat juontavat kauas historiaan. Renessanssi- ja barokkiaikana suositussa keskisävelvirityksessä pienennettiin luonnollista kvinttisuhdetta. Näin terssit saatiin soimaan puhtaammin. Tämä toimi hienosti, mutta vain muutamissa sävellajeissa kerrallaan. Aikansa säveltäjät tiesivät tämän ja pyrkivät välttämään suuria sävellajivaihdoksia kappaleen sisällä.

Nykyään käytetty tasavireisyys on hieman lievennetty muutos keskisävelvirityksestä, ja tällä pystytään tyydyttävästi soittamaan kaikista sävellajeista viritykseen kajoamatta. Tyydyttävästi, mutta ei hyvin. Tämän järjestelmän innoittamana Bach sävelsi kaikkiin duuri- ja mollisävellajeihin teoksen Hyvin viritetty klaveeri I & II.

Oktaavi on ainoa puhdas intervalli. Kitaralla tämä tarkoittaa sitä, että 12. nauha (eli oktaavi) asetetaan puoliväliin soivaa kieltä ja muut puolisävelaskeleet jaetaan kaulalle tasaisesti. Kaikki valmistajat käyttävät samaa laskukaavaa, joka on osattu tehdä jo vuosisatoja. Vaikka se toimiikin teoriassa, kitaran kielen paksuus ja sormien puristusvoima muuttavat asetelmia sen verran, että lopullinen vire on lopulta aina soittajan sormissa.

Kerron opettajalleni, että olin työskennellyt 90-luvulla kitarateknikkona bändien keikoilla ja virittänyt kitaran aivan normaalisti sen kummempia miettimättä. Opettajastani tuntuu oudolta, että joku virittäisi kitaran hänen puolestaan. Hän haluaa ehdottomasti virittää kitaransa itse. Tämä ei silti ole ennenkuulumatonta klassisessakaan maailmassa.

Muistan tarinan, jonka mukaan japanilainen kultakorva viritti Andrés Segovian kitaran heidän äänittäessään Segovian kuuluisaa konserttitaltiointia Alhambran palatsissa. Tämä olisi siis mahdollista ja tehtävissä.

Suhtaudun soittamieni kappaleiden virityksiin jatkossa kriittisemmin. Etenkin ikisuosikkini Francisco Tarregan Tango (Maria) tuntuu tarjoavan haasteita. Siinä siirrytään kappaleen sisällä g-mollista duuriin ja takaisin. Huomaan, että joudun viilaamaan kitaran yläkielien virettä niin, että vapaiden kielien vire ei ole enää tarkka. Etenkin sävellajien siirtymäkohdissa soitetut äänet ovat korvilleni hankalia.

Muitakin hankaluuksia ilmenee. Tarregan sävellyksen Gran Jota intro sisältää laajoja sointukäännöksiä yläkaulalta soitettuna. Kappaleen varsinainen sävellaji ja kiinnekohta on kuitenkin avoimen aseman A-duuri. Koska intro on muutenkin pitkä ja teatraalinen, hylkään sen ja viritän kitarani suoraan avoimen aseman A-duuriin.

Avoimeen asemaan virittäminen tuntuu kuitenkin syövän keskellä kaulaa sijaitsevia intervalleja, etenkin D- ja G-kieliltä. Soitin on tuotu Andalusian lämmöstä pohjoiseen kuivaan ilmastoon, joten sen kaula on hieman mutkalla. Tämä nostaa kieliä sen verran, että intonaatio kärsii. Klassisessa kitarassa ei ole kaularautaa, joten hienovireen kanssa pitää pelata muilla keinoin.

Tuskailen soittimeni vireen kanssa, ja viilaan tuota samaista suurta terssiä kuntoon kerta toisensa jälkeen uhraamalla kaikki muut soinnut joita en kappaleessa käytä. Pääasia, että kappaleen sävellajille tärkeät soinnut soisivat kunnolla. Viritän siis kitaran soimaan vain ja ainoastaan A-duurissa, enkä ole siltikään siihen täysin tyytyväinen.

KULUU MUUTAMA VUOSI, ja löydän itseni ensimmäiseltä oikealta kiertueeltani kitarateknikkona The Rasmuksen kanssa. Kitaran virittäminen tositilanteessa on taitolaji, joka tuo monenlaisia haasteita. Eri kitarat, ilmastot ja soittajien mieltymykset vaativat erilaista käsittelyä.

Minulla on uudessa työssäni paljon sisäistettävää, eikä kitaroiden vireiden viilaus sävellajeittain ole heti päällimmäisenä mielessä. Kiertue on nyt kuitenkin likimain ohi. Olemme Mombayssa, Intiassa, jonne bändi päättää turneen. Aikataulumme suo meille muutaman vapaapäivän, ja otan soittimen mukaani hotellihuoneeseen.

Minua on häirinnyt jo pitkään Hide From The Sun -levyn Sail Away -kappaleen D-duurisointu. Se ei ole mielestäni missään vaiheessa soinut vireessä. Haluan kokeilla, onko kitarassa jotain vikana, vai miksi en ole saanut sitä kohdilleen. Tässä esimerkissä kappale on soitettu akustisilla kitaroilla ja tarkoittamani sointu löytyy kohdasta 0:35

Lukuisista yrityksistä huolimatta en onnistu saamaan sointua korviani miellyttäväksi. Kyseessä on samainen, minua ennenkin piinannut intervalli, eli suuri terssi. Jos saan sen mieleiseeni vireeseen, ovat muiden sävellajien soinnut niin pahasti pielessä, etteivät ne ole käyttökelpoisia. En ymmärrä, miten saisin viritettyä soittimen niin, että se olisi vireessä läpi keikan.

Turhautumiseni on käsin kosketeltavissa. Minut on palkattu virittämään kitaroita, mutta tämän intervallin kanssa olen liemessä. En saa sitä yhtä hyvään vireeseen kuin olin saanut oman klassisen kitarani, korvakuulolta.

Epävire piinaa minua jo unissanikin ja tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta asialta. Koen, että tämä peli on hävitty. Lohduttaudun iltaisin tällä ikivihreällä, jossa tuo sama D-duuri soi karmean epävireisesti.

OSANA ETELÄ-AMERIKAN kiertuetta The Rasmus soittaa keikan MTV Latin American studiossa innokkaalle fanijoukolle. Otan syyniini laulaja Lauri Ylösen soittaman akustisen kitaran. Sen rooli oli lisääntynyt uuden levy myötä, eikä suotta. Lauri on osaava kitaristi, joka on suorittanut 3/3 tutkinnon klassisessa kitarassa ja tuntee hyvin soittimelle sävelletyn repertuaarin. Tämä yhdistää meitä ja luo uskoa tutustua tarkemmin hänen soittoonsa bändin keikan aikana.

Kitara oli soinut hivenen epäpuhtaasti edellisissä TV-lähetyksissä, ja haluan tehdä asialle nyt jotain. Olen saanut työni haltuun sen verran hyvin, että pystyn keskittymään nyt täysin kitaran vireiden hiomiseen. Koen tuskaa epäpuhtauksista, ja avaudun aiheesta myös bändin miksaajalle Jouni Pajulle. Hän lohduttaa minua kertomalla, että akustisen kitaran rooli bändin miksauksessa on tuoda helinää ja rapsetta kokonaissointiin. Tonaliteetti ei ole hänelle niin kriittinen seikka kuin minulle. Keikkasetissä on kuitenkin kohtia, joissa Lauri soittaa akustista kitaraa yksin, joten kiinnitän huomioni näiden kappaleiden soinnin hiomiseen. (Kuva: Harri Huuhtanen)

Lauri soittaa akustista kitaraa kappaleissa Sail Away (a-molli), Immortal (g-molli) ja Liquid, jossa soitetaan vierekkäin mm. b-molli ja C-duurisointuja. Opettelen kaikkien näiden kappaleiden soinnut ja tutkin mittarini avulla eri tapoja vaikuttaa lopputulokseen.

Olen hankkinut hiljattain Petersonin viritysmittarin, ja sen suoma tarkkuus tekee mahdolliseksi vireiden tarkemman räätälöinnin. Viritän kitaran ensin korvakuulolta ja tarkistan sitten mittarin avulla, kuinka suuresta heitosta kussakin soinnussa on kyse. Kirjaan luvut ylös. Ajatuksenani on käyttää niitä jatkossa referenssinä tilanteissa, joissa en pystyisi tarkkailemaan kitaran virettä kuuntelemalla.

Menen pintaa syvemmälle, ja googlaan iltaisin tietoa virityksistä. Vaivani palkitaan, ja osun todelliseen kultasuoneen. Kaveri nimeltä Paul Guy on kirjoittanut sarjan artikkeleita, joissa koko länsimaisten viritystapojen murheellinen historia on selitetty perinpohjaisesti läpi.

Hän myös esittelee minulle ensimmäistä kertaa Turbo Tuner -virittimen, joka on vieläkin nopeampi ja tarkempi kuin Peterson. Vuonna 2006 tuota ei kuitenkaan saa vielä ostettua. Kestää kymmenen vuotta ennen kuin pääsen käsiksi tuohon virittimien Rolls Royceen.

Petersonin mittarin manuaalin mukana tulee myös tärkeä taulukko. Se näyttää sentin kymmenesosan tarkkuudella, kuinka paljon mikäkin intervalli on jo lähtökohtaisesti pielessä. Nyt kun mittarini mahdollistaa intervallien hienosäädön rotaationupin avulla, aloitan innostuneena testaamisen.

Oheisesta taulukosta selviävät duuri- ja molliasteikkojen “offsetit”, eli kuinka paljon kutakin nuottia pitää virittää yli tai ali, että se soisi sävellajin perusäänen kanssa puhtaasti.

Intervallit ovat siis täynnä kompromisseja. Kitaraa ei selvästikään ole koskaan tarkoitettukaan soimaan täysin vireessä. Jotain asian konstikkuudesta kertoo, että parjaamani suuri terssi (duuri) on –13.6 senttiä pielessä, kun taas pieni terssi (molli) on 15.7 senttiä plussan puolella. Huomionarvoisaa on myös, että kvartti on –01.9 senttiä pielessä, kun taas kvintti on plussan puolella kaksi senttiä. Jos lähtisin tavoittelemaan puhdasta intervallia tiettyyn sointuun, muut intervallit huonontuisivat vielä entisestään.

Ensimmäinen kokeiluni on etsiä oikea vire avoimelle D-duurille. Tämä sointu on mainitsemani Sail Away ‑kappaleen kulmakivi. Se toimii sävellyksen dominanttina ennen kertosäettä. Koska vika on mielestäni Fis-sävelessä, eli tuon soinnun suuressa terssissä, aloitan laskemalla ylintä e-kieltä kaksi senttiä alaspäin. Asetan siis mittarini –02.0 lukemaan ja löysään kieltä. Viritän kaikki muut kielet tasan nollaan. Tulos on hienon kuuloinen. Duuriterssin epäsuhta on nyt -11.6 senttiä. Vaikka kyse on pienestä muutoksesta, sillä on korviini valtava ero soinnun intervallien keskinäisessä resonoinnissa.

Muina vaikutuksina kokeilustani on, että kahden ylimmän kielen kvartti on nyt täysin puhdas. Tämä on hyvä asia, sillä kappaleessa soitetaan myös G-sointua ja sen yläpää soi nyt virheettömänä! Kvintti liikahtaa plussan puolelle jo neljä senttiä ja on epävireisyytensä myötä käyttökelvoton.

Omassa esimerkissäni molliterssin epäsuhta kasvaa nyt liki kahdeksaantoista, mutta arvatkaapa mitä? Korvani ei ole tästä moksiskaan. Mollisointujen terssien epäpuhtaus ei käy korvaan, vaan duurisoinnut ovat niitä, jotka kuulostavat epävireisiltä. Syy löytyy duurin yläsävelsarjojen jakaantumisesta ja dissonoimisesta ylemmässä kuulolle herkässä rekisterissä.

Yläsävelsarjat saavat lisäpotkua eri materiaalien kosketuksesta toisiinsa. Eri plektrat herättävät kielen soimaan eri lailla. Toisessa ääripäässä on sormisoitto ilman kynsiä. Iho ei stimuloi kieltä, joka soi nyt paljon tylsempänä, eikä lisää perussäveleen juurikaan yläsävelsarjoja.

Jos soittimensa haluaa kuuluviin muun bändin seasta, on plektralla siihen suuri merkitys. Lauri soittaa The Rasmuksessa kitaraa kädellään rämpyttäen. Mukana on hieman kynsien soundia ja niistä syttyviä kerrannaisia, joten tämän tapauksen vaikeusaste asettuu yläsävelsarjojen puolesta jonnekin puoliväliin.

Olen todella tyytyväinen tähän tekemääni pieneen ”temperointiin”, ja viritän tästä lähin Laurin akustisen aina samalla lailla. Varmistan vielä erityisesti, ettei Lauri soita missään kappaleessa kvinttiotetta yläkielillä. Saatuani varmistuksen uskallan ojentaa seuraavalla keikalla hänelle mielestäni huomattavasti paremmin soivan kitaran. 

Jos haluat virittää kitaran johonkin tiettyyn sävellajiin, näin pääset alkuun:

  1. Viritä soitin ensin mittarilla tasavireeseen.
  2. Soita sointuja tavoittelemassasi sävellajissa niin, että olet tyytyväinen lopputulokseen.
  3. Soita avoimia kieliä viritysmittarin kanssa ja muuta mittarin senttiarvoja niin, että näkymä ruudulla pysähtyy. Etsit siis mittarista äsken tekemäsi korvaasi miellyttävät muutokset.
  4. Kirjoita ylös saamasi arvot kielikohtaisesti. Tässä on sinulle offset-arvot kyseiseen sävellajiin. Kun virität keikalla, voit luottaa näihin arvoihin ja sinulla on juuri sinun soittotyylillesi temperoitu kitara.

Tätä esimerkkiä voi hyödyntää kaikkiin sävellajeihin. Ota kynä käteen ja laske sinulle tärkeimpien sointujen eroavaisuudet biisikohtaisesti. Nämä erot ovat sen verran pieniä, että kitaran virittämisen herkkyys korostuu. Alla on muutama vinkki, jotka pätevät aina ja kaikkialla. 

KITARAN VIRITTÄMISEN TOP 9

  • Kun virität kieltä, pidä kielen soidessa kämmentä kevyesti kaulaa vasten ikään kuin avointa E-duuria soittaen, kuitenkaan painamatta kieliä. Näin et “roiku” viritystapeissa, tai vaikuta muuten painollasi kitaran vireeseen. Tuskin kukaan soittaa keikalla käsi kitaran lavassa kiinni?
  • Kun virität kitaraa, anna sen roikkua kaulasta vapaana. Jos virität kitaraa toiselle soittajalle, tarkkaile hänen soittoasentoaan. Vääntääkö hän huomaamatta kaulaa taaksepäin soittaessaan? Kaulan pienikin vetäminen nostaa virettä. 
  • Pidä huoli, että otenauhakätesi kynnet ovat lyhyet. Soinnuissa, joissa käsi on kämmenselkä alaspäin, kynnet ottavat kieliin helposti kiinni ja nostavat niitä entistä herkemmin ylävireeseen.
  • Vireen pysyvyyden kannalta on elintärkeää, kuinka tasaisesti saat punottua kielen viritystapin ympärille. Tämä on käytännössä mahdotonta ilman kieliveiviä, jota voi suositella apuvälineeksi kenelle tahansa muusikolle. Se ei ole vain teknikoiden väline. 
  • Jos kieli on reilusti ylävireessä, viritä sitä ensiksi reilusti alaspäin. Venytä kieltä hieman käsin ja nosta soiva ääni alhaalta ylöspäin. Jos kieli on vain vähän ylävireessä, venyttele siitä löysät pois niin se voi hyvinkin laskea juuri oikeaan vireeseen.
  • Capon kanssa virityskoneistoon ei kosketa sen asettamisen jälkeen. Flamencokitaristit venyttävät aina ylävireiset kielet kohdalleen capon "läpi", jolloin se pitää ne paikoillaan. 
  • Viritä kitara aina kaulamikillä. Se on mahdollisimman lähellä kielen keskikohtaa, eikä tummuutensa vuoksi tuo mukaan ylimääräisiä yläsävelsarjoja, jotka haittaisivat mittarit toimintaa. Samasta syystä viritysmittarien manuaalit neuvovat näppäilemään kitaraa sormen iholla. Mittari saa näin mahdollisimman ”puhtaan” äänen ja toimii tarkemmin.
  • Käytä kielen kiinnityskohtiin voiteluainetta. Muuten ne jäävät venytyksen jälkeen jumiin satulaan, eivätkä palaa takaisin alkuasentoon. Tähän oiva apuväline on Rene Martinezin grafiittipohjainen aine. Lubrikantin käyttö on erittäin tärkeää etenkin kampikitaroissa kuten Stratocasterissa. Kaikki metallisosien kiinnityskohdat tulisi voidella, että talla palaisi takaisin alkuasentoonsa vibrakammen käytön jälkeen.
  • Akustisen kitaran viritys on haastavaa lavamelussa kesken keikan. Hyvä idea on linkittää kitaran ja mittarin väliin ekvalisaattori, jolla ehkäistään huminan päätyminen mittarille asti. Voit myös korostaa taajuuksia kulloinkin viritettävän kielen mukaan. 

TEEN KOKEILUAIKOINANI myös virheitä, joiden johdosta kitarat ovat joskus keikoilla hieman epävireisiä. Jos kitaristi päättääkin improvisoida temperoidulla kitarallaan jotain eri sävellajista, tulos ei ole korvia mairitteleva.

Pahin virheeni on kuitenkin venyttää erään heikkolaatuisen valmistajan kieliä liikaa, jolloin ne menettävät täysin intonaationsa. Etenkin akustisen kitaran kielet ovat herkkiä venyttelylle. Suurimmat ongelmat koen D-kielten kanssa, joita tulee vastaan usein käyttökelvottomina.

Huonot yksilöt paljastuvat kiusallisesti vasta niitä venyttäessä keikkaa varten. Kielet pitäisi pystyä venyttämään tasaisesti, samalla lailla joka kerta, koko sen pituudelta. Näiden kielien kanssa se on liki mahdotonta.

Apua tähän dilemmaan tarjoaa hiljattain markkinoille tullut String Strecha. Tämän yksinkertaisen käteen istuvan muovinpalasen avulla kielen voi venyttää tasaisesti läpi matkan. Sen käyttö ehkäisee kielen venymisestä aiheutuvaa punoksen purkautumista ja auttaa pitämään hienovireen kohdallaan.

Jos pidät kitarassa samoja kieliä toista keikkaa peräkkäin (mitä en suosittele), neuvon tarkistamaan hienovireen päivittäin, koska kielten kuluessa tai viimeistään kuljetuksessa yön aikana ne elävät. Hienovire muuttuu hetki hetkeltä sitä mukaa kun kieli menettää “uuden kielen ominaisuutensa”. 

Kun käytät korkealaatuisia kieliä ja käsittelet niitä oikein, on niillä parempi mahdollisuus säilyttää hienovireensä. Parhaimmillaan intonaatio säilyy, vaikka soittaisit niillä muutaman keikan putkeen.

Muina harjoittelukauteni lapsuksina voisin mainita liian nopean reagoimisen lämpötilan muutosten jälkeisiin vireheittelyihin. Kielten materiaaleilla on muisti, ja jos alavireisen kielen venyttää liian nopeasti oikealle korkeudelle, nostaa se itse itseänsä takaisin, jolloin tehdyt korjaukset vievät sen ylävireeseen.

Kun olet löytänyt halutunlaisen vireen laboratorio-olosuhteissa, on aikamoinen haaste toteuttaa sama proseduuri keikkatilanteessa, missä olosuhteet vaihtelevat rajusti.

Lämpötilavaihtelut ovat kitaran vireen kannalta kohtalokkaita. Kannan aina työsalkussani lämpömittaria. Näen näin helposti, onko lämpötila laskemassa vai nousemassa. Samalla vältyn turhalta neuroottiselta kitaranvirittämiseltä, jota ammattiin kuuluu muutenkin tarpeeksi.

  • Vaikein paikka saada kitarat pysymään vireessä ovat Manner-Euroopan festivaalit auringonlaskun aikaan. Lämpötilan laskeminen on äkillistä, ja kitarat menevät nopeasti rajuun ylävireeseen. Jos instrumentteja on monta, on todella aikaa kuluttavaa laskea vireitä alas ja nostaa niitä taas ylös haluttuun korkeuteen.
  • Toinen vaikea paikka on kuumilla sisäkeikoilla, joissa kitarat ovat lähellä uloskäyntiä. Kun edellisen bändin kamoja viedään ulos ja ovia pidetään pitkään auki, ilma kylmenee äkisti ja kitarat menevät ylävireeseen. Kun lasket niiden virettä ja ovet laitetaan taas kiinni, tilanne palautuu ennalleen ja kaikki kitarat ovat yhtäkkiä ylävireessä. Älä siis hätiköi, vaan anna soittimille hetki aikaa asettua.
  • Kolmas hankala tilanne on polttava kesäaurinko, joka laskee soittimien virettä huomattavasti. Myös keikan aikana lavavaloista johtuva lämpötilan nousu laskee virettä. Tämä ei ole kuitenkaan niin vaarallista, sillä alavireistä kitaraa on nopea virittää ylöspäin, jolloin kielet kiristyvät viritystappien ympärille luonnollisesti. Tästä voi olla hyötyäkin klubeissa, kun lämpötila on valmiiksi jo “tapissa”. Viritettyäsi kitaran kerran se pysyy pitkään soittokelpoisena.

Lisämaustetta tuo vielä tuulettimien sijainti lavalla. Jos viet kitaran telineeseen lavalle odottamaan ja tuuletin puhaltaa sitä päin, se on varmasti ylävireessä kun keikka alkaa. Tuuletin kuitenkin voi myös auttaa lämpötilan pitämisessä järkevissä rajoissa. Se synnyttää erikoisen “mikroilmaston”: Teknikko on soittanut kitaraa lämpimäksi, roikottaa sitä välillä kylmällä käytävällä, jonka jälkeen se annetaan soittajalle, joka puolestaan vie sen kuumien lavavalojen alle. Samaan aikaan vieressä puhaltaa tuuletin, joka on kuin viileä syystuuli hellekesän keskellä. Aikamoista kikkailua siis koko touhu.

Ennen keikkaa kitaraa kannattaa soittaa mahdollisimman paljon, sillä käsien lämpeneminen laskee kielien virettä. Jos teknikko virittää kitaran kylmillä käsillään ja kitaristi soittaa muutaman kappaleen, vire laskee varmasti. Myös puu- ja metalliosat lämpenevät keikan mittaan, joten olisi parasta jos soittimella soitettaisiin hyvä tovi ennen keikkaa. Näin vireen tippuminen ei ole niin radikaalia.

Jos olet soittanut koko keikan yhdellä kitaralla ja haluaisit vaihtaa loppusetistä tuoreeseen soittimeen vain yhtä kappaletta varten, mieti kahdesti. Lavalla ollut soitin on lämmin ja pitää vireen tasaisena. Tuore soitin lämpenee nopeasti ja voi tippua vireestä jo saman kappaleen aikana. Jos kyseessä on vain esim. ala-E:n tiputtaminen D:hen, voit tehdä sen itsekin, kunhan venytät kieltä laskettuasi sitä ja nostat sen sitten oikeaan nuottiin. Kitara on valmiiksi jo lämmin ja pysyy varmasti paremmin vireessä kuin pakasta vedetty soitin.

Tekemällä oppii ja jatkan inspiroituneena kokeilujani. Teen seuraavat vuodet töitä useamman eri kitaristin kanssa, eri soittimilla ja erityylisten musiikkilajien parissa. Ja aina kun aika suo, lohdutan itseäni ja virekorvaani kuuntelemalla lisää Bob Dylania, jonka kitara on aina pahasti epävireessä. Tuo pikkuseikka ei ole ollut tämän artistin menestyksen tiellä. Onko vaivannäölläni ollut mitään väliä muille kuin itselleni?

TAVASTIA-KLUBIN sali käy kuumana. Keikka on juuri alkanut ja Tragedy-kappaleen riffi soi rapean epävireisesti, mutta se ei haittaa yleisöä. Hanoi Rocksia liidaavat Andy McCoy ja Michael Monroe ovat iskussa. Kitaraa soitetaan kovaa huutavien Marshall-kaappien läpi, ilmassa on sitä paljon puhuttua vaaran makua. Huikkaan Andylle, että hän vaihtaisi kitaransa seuraavassa biisiin. Mutta ei, hän jatkaa kauhistuksekseni samalla epävireisellä soittimella.

Joissain musiikkityyleissä pieni epävireisyys ei haittaa niin paljon kuin toisissa. Andyn kitarat ovat aina epävireessä osan keikasta, mutta se on vain rock ´n´ rollia. Vireongelmat johtuvat pitkälti hänen kitaransa Bigsby-kammen liian rankasta käytöstä. Tämä antiikkinen ratkaisu vaatisi herrasmiesmäistä otetta, mutta sitä ei ole tänään tarjolla. Bändin keikat ovat täynnä energiaa, eikä Andy juurikaan haikaile absoluuttisemman vireen perään.

Huomaan myös, että koska bändissä on kaksi kitaristia, olisi heidän suotavaa virittää kitaransa yhtä aikaa. Jos vain toinen virittää, muodostuu soittimien ero yhä karmivammaksi kappale kappaleelta. Samoin jos kitaristien kesken vaihdetaan soittimia, tulisi sen tapahtua samaan biisiin. Näin molemmilla olisi ”tuoreet” soittimet käsissään, jotka ovat samassa vireessä.

USEAT ERI työnantajat eivät suo niin paljon mahdollisuuksia vireiden personointiin. Nautin silti suuresti vaihtelusta ja työskentelystä eri kitaristien kanssa.

Olen siirtynyt kuunteluvahvistimen käyttöön. Käytän sitä hyväkseni yhdessä mittarin temperointien kanssa. Viritettyäni kitaran mittarilla tarkistan sen aina omin korvin kuulokkeillani, jolloin pystyn olemaan 100-prosenttisen varma tuloksesta. Olen tajunnut näinä vuosina myös lisää kuuntelun merkityksestä vireeseen.

Monitorointi on tärkein yksittäinen tekijä vireen tarkkailulle. IEM (In Ear Monitoring) -monitorointi on armottoman tarkka. Heijastuksia, jotka loisivat yläsävelsarjoja ei pääse muodostumaan. Sähkökitaran kaapin eteen asetetaan mikki, ja se vahvistetaan PA:n kautta yleisölle. Salin seinät tarjoavat runsaasti heijastuspintoja, joten äänimaisema yleisön puolella on hyvinkin erilainen kuin überskarppina tilannetta korvamonitoreistaan tarkkailevalle kitarateknikolle. Koska akustisen kitaran signaali poimitaan suoraan kitaran tallasta kuunteluun, on sen sointi vielä paljastavampi.

Jos kitaristi ja teknikko olisivat pelkän kulmamonitoroinnin varassa, pienet heitot vireessä menisivät täysin ohi korvien. Rokkibändin keikalla ainoa asia mitä lavalta kuuluu on symbaalien kihinää, botnea ja vääristyneitä keskiäänitaajuuksia. Kuuntele siinä nyt sitten ovatko intervallit puhtaita.

Ymmärrän myös, että alkuperäinen syyni vireelle herkistymisessä on se, että The Rasmuksen kitarasoundi tehtiin digitaalisesti ja syötettiin suoraan laitteesta korvamonitoreihin vailla mitään kosketusta ilman tai salin akustiikan kanssa. Tulos on korville armoton, vaikka miksaaja salissa olisi täysin tyytyväinen vireeseen.

SIIRRYN SEURAAVAKSI 45 Degree Womanin kitarateknikoksi. Heidän kitaristinsa Hannu Laanterän kova demppikäsi aiheuttaa minulle pientä päänvaivaa. Bändi soittaa alimmillaan matalassa B-vireessä, jolloin kielet ovat todella löysät ja ne pitää virittää hänen iskunsa voimakkuuden mukaan. Matalammalle viritetyllä kitaralla tämä tarkoittaa 15 sentin tiputusta, C-vireellä taas 5 senttiä normaalista. Jos kieli jää soimaan pidemmäksi aikaa, tippuu se alavireiseksi. Tärkeää on kuitenkin saada riffien iskevät soinnut soimaan kunnolla, eli virittää kitara iskulle, eikä soivaan ääneen.

Opin lisää kitaroiden virittämisestä, ja keskustelemme paljon Hannun tyylistä virittää kitara. Pienellä kommunikoinnilla saan optimoitua vireen hänelle soitinkohtaisesti.

  • Jos kieli viritetään soivaan ääneen, se luetaan 2–3 sekuntia kielen näppäämisen jälkeen. Eli kielen liikkeen annetaan tasaantua ennen viritystä. Jos kieli on todella löysä, tippuu se vielä tämän jälkeenkin, mutta tasaisin hetki vireen kannalta on sen juuri asetuttua iskun jäljiltä.
  • Jos kieli viritetään iskulle, haetaan lyömishetken klangia. Monet metallisoittajat näppäävät kieltä tiuhaan ja haluavat, että kvinttisoinnut ovat “iskulla” vireessä. Kielen tasaantuessa lukema voi olla mitä vaan –02.0:n ja –18.0:n välillä, eli reilussa alavireessä.

Tämä on helppo tarkistaa strobomittarilla, jolloin saan tarkan lukeman ja voin antaa artistille hänen “tatsinsa” mukaan temperoidun kitaran. Käytän apuna huiluääniä, joiden avulla kieli pysyy tasaisena eikä liiku valtoimenaan kuten vapaana.

Huiluäänet (harmonics) ovat monelle yksi ensimmäisiä tapoja virittää kitara. Valitettavasti se on väärä tyyli, joka johtaa huonoihin tuloksiin. Perinteisellä 5-nauha/7-nauha-huiluäänimetodilla tulos on epävireinen, sillä kvintti ei ole puhdas intervalli kitaran kaulalla.

Käyttämällä tätä tyyliä saat vireen, joka toimii hyvin vain kvinttiotteilla. Vireen epäpuhtaudet eskaloituvat kieli kieleltä, eikä kitaraa voi soittaa lainkaan avoimilla soinnulla. Metallinsoittoon tämä menetelmä kuitenkin sopii, koska riffejä soitetaan pääosiin juuri kvinteillä.

Käytän huiluääniä hyödykseni hieman eri tavoin. Etsin alimman kielen vireen ensin lyömällä kieltä mahdollisimman kovaa ja tarkistan sen sitten mittarin kanssa kahdenneltatoista nauhalta. Kirjaan lukeman ylös ja viritän huiluäänellä kitaran sen mukaan. Nyt vapaa kieli soi iskulla vireessä, ja tippuu hiljalleen alavireeseen.

SEURAAVA TYÖNANTAJANI on Amorphis. Bändin rytmikitaristi Tomi Koivusaari lyö myös kieliä todella kovaa. Hänen Gibson-tyylisen kitaransa nauhojen trimmaus on jäänyt kiireessä hoitamatta ennen kiertuetta. Kitara kaipaisi kipeästi nauhojen hionnan tai jopa vaihdon, sillä avain tasaiseen intonaatioon on kitaran nauhojen moitteeton kunto. Jos nauhat ovat epätasaiset, joudutaan kaulaa löysäämään niin, etteivät kielet rämise nauhoja vasten. Tämän takia myös hienovirettä joudutaan kompensoimaan, mikä aiheuttaa epävirettä vaikeissa intervalleissa keskeltä kaulaa.

Olemme keskellä kiertuetta, eikä minulla ole tarvittavia työkaluja mukanani. Ongelmakappale on hänen lempikitaransa, ja vaikka mukana on myös parempikuntoinen varakitara, Tomi haluaa soittaa mielitietyllään. Joudun siis kikkailemaan sen vireen kanssa aika lailla.

Nostan kieliä päästäkseni eroon nauhasärinästä. Sen jälkeen ne ovat kuitenkin sen verran korkealla, että intonaatio kärsii. Koska hän soittaa myös matalassa vireessä ja paksuilla kielillä, virittäminen on vaikeaa. Korkea, tehtaalla huonosti viimeistelty satula lisää vaikeusastetta entisestään.

Tässä tilanteessa on onneksi jotain tuttuakin. Kyseessä on täsmälleen sama ristiriita kuin mitä olin kokenut klassisen kitarani kanssa. Suuri terssi kitaran keskimmäisillä kielillä on pielessä.

Pääasiallinen huoleni on kitaran G-kieli. Tomi soittaa paljon avoimia duurisointuja, mutta myös kvinttejä. Nolla-aseman E-duurisointu on Les Pauleissa usein ongelmallinen. Kun painan Gis-nuottia G-kielen ensimmäiseltä nauhalta, se on rajusti ylävireessä. Ja kun suuri terssi on jo kitaran suunnittelussa lähtökohtaisesti speksattu ylävireiseksi, vaikeuttaa tämä tilannetta liki sietämättömäksi. Ongelma jatkuu paksujen kielien takia kolmannen nauhan barre-soinnussa, jossa samainen suuri terssi soi räikeän epävireisesti. Mikä ratkaisuksi?

Tiputan G-kielen virettä kuusi senttiä alaspäin. Tämä tasoittaa terssit kaulan avoimista asemista ja auttaa myös kolmannen aseman barre-sointuun. Alan virittää G-kieltä ja pidän G-duurin barre-otetta kiinni. Viritän kielen neljännen nauhan B-äänen mukaan, joka on soinnun suuri terssi. Näin saan sen vireeseen suhteessa sitä alempaan D-kieleen.

Ettei pieni temperointini vaikuttaisi kaulan keski- ja yläosaan, kompensoin virettä säätämällä hienovireet viritysmittarin nolla-asetuksilla. Nyt kaulan yläosa on lähempänä tasavirettä. Muutos tapahtuu asteittain viidennen ja yhdeksännen nauhan välillä, ja kieli soi mukavan tasaisesti läpi matkan. Tällä tekohengityksellä pystyn rämpimään kiertueen loppuun kunnes kitara saadaan huoltoon ja sen virittäminen lopulta helpottuu.

Kohtaamalla ongelmat tosipaikan edessä olen mielestäni sisäistämässä kitaroiden vireiden ongelmakohtia yhä paremmalla prosentilla. Todellisen oivalluksen saan kuitenkin Biker-festivaaleilla Dortmundissa, Saksassa. 

TUTUSTUN tuolla reissulla nykyään The Blankossa soittavaan Pauli Hauta-ahoon, joka oli tuolloin kiertueella Leningrad Cowboysin kanssa. Saatuamme omat hommamme loppuun menemme seuraamaan illan pääesiintyjän Gary Mooren (R.I.P.) keikkaa aivan lavan viereen.

Hän soittaa hienosti, tuhdilla soundilla, mutta mikä mielenkiintoisinta, joka biisin eri kitaralla. Kuuntelen mestarin soittoa korvat höröllä. Biisi biisiltä hänen kitaransa soivat moitteettomasti, kunnes tajuan ilmeisen: hänen kitarateknikkonsa virittää ne biisien sävellajien mukaan! Niin tietysti! Samassa moni turhalta tuntunut supertähtien kitaranvaihto saa mielessäni siunauksen.

Vuodet vilisevät silmissäni muistellessani lukuisia bändejä, joiden kitaristit tuntuivat vaihtavan kitaraa alvariinsa. Voihan tietysti olla, että tietty Les Paul sattuu sopimaan juuri tiettyyn biisiin ja toinen LP toiseen, mutta jo soittajien egojenkin puolesta toivoisin, että luonnollisena perusteluna kitaranvaihdoille ovat eri biisien sävellajeihin temperoidut vireet.

SOITINTEOLLISUUS oli reagoinut tietämättäni kitaran vireongelmiin jo pitkään. Tarvittiin tietysti amerikkalainen tuomaan tämä ”innovaatio” markkinoille. Buzz Feiten on tarkkakorvainen kitaristi ja kompensoidun tallaratkaisun kehittäjä. Hän on patentoinut sen mitä kitararakentajat ovat tehneet ympäri maailmaa jo vuosisatojen ajan.

Buzz Feitenin satularatkaisussa satulaa on säädetty niin, että avoimet soinnut soisivat paremmin vireessä. Se on siis jo lähtökohtaisesti temperoitu vastaamaan kitaran vireongelmiin. Hän on myös julkaissut ratkaisua tukemaan niin kutsutut ”offsetit” eli temperointiarvot, joilla kitaran saa entistä ehompaan vireeseen Buzz Feiten ‑satularatkaisun ja tarkan mittarin avulla.

Toinen yrittäjä on ollut Earvana, jolla on myös oma kompensoitu satularatkaisunsa. Enemmänkin tehdasvalmisteisena ”pikaratkaisuna” Earvana ei ole kuitenkaan luonut omia temperointilukujaan. Heidän valmistamaansa kompensoidulla satulalla varustettua kitaraa ”voidaan” virittää täysin normaalisti.

Kovin yrittäjä kitaran vireongelmien loputtomalla tiellä on kuitenkin aikaisemmin jo mainitsemani viritysguru Paul Guy. Hän on yksi True Temperament ‑nauharatkaisun kehittäjistä, jossa kitaran nauhat asetetaan niin, että jokainen intervalli soisi puhtaasti. Tulos on erikoisen näköinen, mutta havainnollistaa samalla kuinka suurista eroista lopulta on kyse. Tämä nauhoitusratkaisu on niin pedantisti suunniteltu, että se todellakin tekee minkä lupaa. Samalla se muokkaa kitaran soinnista liki täydellisen, jopa kosketinsoitinmaisen.

Vaikka olen jahdannut juuri tätä sointia jo vuositolkulla, en ole kuitenkaan varma pidänkö lopputuloksesta. Vaikean soitettavuutensa lisäksi jotain tuntuu puuttuvan. Olisiko kitaran viehätys sittenkin juuri sen epävireisyydessä?

PESTINI jatkuu HIMin leivissä. Bändin monivuotinen saksalainen teknikko on varustanut kaikki kitaristi Mikko Lindströmin soittimet tällä maagisella Buzz Feiten -ratkaisulla. Mielenkiintoista kyllä, bändillä on ollut paljon vireongelmia järjestelmän kanssa studiossa heidän äänittäessään uutta levyään Yhdysvalloissa. Onko kyse ollut sitten siitä, että paikallinen teknikko ei ole ymmärtänyt Buzz Feitenin päälle – vaikea sanoa.

Buzz Feiten ‑satulalla varustettu kitara tulisi joka tapauksessa virittää valmistajan mukaan näiden ”offsettien” mukaan:

Pähkäilen asian kanssa kuukausitolkulla. Teen kokeita ja kirjoitan muistiinpanoja ylös. Tehtävää hankaloittaa se, että Linde käyttää lavalla tavallista Boss TU-2 mittaria. Sen kanssa virittäminen on hyvinkin suoraviivaista, eikä suoraan sanoen kovinkaan tarkkaa. Bossilla olisi turha edes yrittää näitä kryptisiä vireen muokkauksia.

Ehdotukseni viritysmittarin vaihtamisesta kaikuvat kuuroille korville, joten otan avuksi vanhat oppini klassisen kitaran virittämisessä, joista tärkein on, että ainoa puhdas intervalli on oktaavi!

Klassinen kitara viritetään ääniraudalla niin, että A-kieli on vireessä. Sen jälkeen viritetään kaikki muut kaulan A-nuotit tämän äänen mukaan. Tämän jälkeen sama tehdään kaikille otelaudan muille oktaaveille. Ensimmäiseksi soitan A-kieleltä E-nuotin seitsemänneltä nauhalta ja viritän ylä-e:n sen mukaan. A-kielen toiselta nauhalta saadaan B, jonka mukaan viritetään vapaa B-kieli. G-kielen viritän suhteessa kolmannen nauhan C:hen. Särisevä kvintti kertoo hienosti vireen. Soitan myös usein A-kielellä g-molliskaalaa läpi yhdessä vapaan G:n kanssa. Näin kuulen, miten eri intervallit resonoivat sen kanssa yksiin. Viimeiseksi viritän Ala‑E:n oktaaviin ylä-e:n mukaan. Tuloksena on tasaisesti epävireinen kitara.

Teen Linden SG:n kanssa samoin ja pidän huolen, että kitara soi vireestä koko kaulan mitalta. Viritän sen kaikki E-nuotit oikein ja käyn kaulaa läpi eri nuottien osalta. Viis veisaamatta Buzz Feitenista saan kitaran soimaan vireessä läpi kaulan, ja vaikka teen kaiken toisin kuin manuaali sanoo, tulos on korviani miellyttävä. Nuo kryptiset offsetit voi siis unohtaa, vai voiko? Todellinen koettelemus olisi vielä edessä.

SUURESTI IHAILEMANI saksalainen kitarateknikko tulee vierailulle hänen kotikaupunkinsa lähelle osuneelle keikalle ja tarkkailee viritystapaani lavan sivussa koko illan ajan. Yön lopputunneilla hän ottaa minut sivuun ja moittii minua siitä, etten viritä kitaroita ”oikein”, Buzz Feitenin speksien mukaan. Tässä kohtaa komennusta minulle on kuitenkin jo selvinnyt, ettei Linde tai muukaan bändi piittaa paskan vertaa tuosta viritysmyytistä, enkä piittaa minäkään.

Joudun sanomaan edeltäjälleni, että täällä puhaltavat nyt uudet tuulet. Asiakastani kiinnostaa huomattavasti enemmän, saanko avitettua häntä keikan jälkeisten viihdykkeiden hommaamisessa kuin nuo kryptiset offsetit, jotka ovat mielestäni vain amerikkalaisen markkinamiehen sanahelinää.

On selvää, että kitaran virittäminen on tunteita herättävää puuhaa. Keikkabussin rennossa illanvietossa vireongelmat haihtuvat savuna ilmaan ja muistan taas mistä elämässä on kyse. Musiikki ajaa asiansa, vaikka soittimet soisivat kuinka pahasti epävireessä.

Osaavat puhallinsoittajat käyttävät terssejä hyödykseen ja pelaavat niistä syntyvällä klangilla kappaleen fiiliksen mukaisesti. Reggaessa ja kuubalaisessa musiikissa kuullaan erilaisia sovitusratkaisuja, jotka tukevat hienosti kappaleen sointuharmonioita. 

Lisämausteensa soppaan tuovat länsimaisesta standardista poikkeavat instrumentit. Tässä on hieno esimerkki maukkaan epävireisesti soivasta torvisektiosta.

VUODET VIERIVÄT ja korvani rauhoittuvat. Lopetan kitarateknikon työt ja keskityn huoltotöihin pajallani. En ole oikeastaan missään vaiheessa saanut kitaroita täysin mieleiseeni vireeseen, mutta ehkei niin ole tarkoitettukaan. Alan jopa nauttia epävireistä, joita korvani bongaa levyiltä ja keikoilta.

Custom Soundsille siirtyessäni Barcelonan ajoista ja heräämisestäni kitaran vireongelmiin on jo kaksitoista vuotta, eikä asiaan ole näköpiirissä pysyvää ratkaisua. Tunnen, että olen kulkenut vireen metsästyksessä polkuni loppuun ja hyväksyn soittimeni sellaisena kuin se on.

Kitara on kuin ruma ankanpoikanen, joka on jo lähtölaukauksessa saanut huonot geenit. Jotenkin se on hieman ressukka muiden soittimien keskellä. Se on kuitenkin vain puunpalanen, johon on pingotettu metallilankoja. Silti tai juuri sen takia siitä on helppo pitää.

Kuunnelkaa nyt tätäkin klassikkoa. Vire on karmea, mutta taltiointi on esittäjänsä parhaimmistoa. Olisiko tämä rosoisuus jopa edesauttanut kappaleen ajan hampaita kestävää tunnelmaa? 

Täydelliset mallinaiset eivät ole koskaan sytyttäneet minua, kuten eivät virheettömät syntetisaattoritkaan. Omassa mielitietyssään pitää olla jokin epätäydellinen piirre, johon tarttua. Harva hakee puolisoltaan absoluuttista täydellisyyttä, vaan pikemminkin jotain mikä pitää elämän mielenkiintoisena.

Kitara on siis hyvä juuri sellaisena kuin se on, kaikkine puutteineenkin. Ehkä juuri siitä syystä se on maailman kiehtovin soitin, jota on helppo rakastaa koko elämänsä loppuun asti.

27.5.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

  • Tänä vuonna esitelty Turbo Tuner Mini oli kohdallani käänteentekevä laite. Käyttöliittymä on nerokas, pedaali on pieni ja tyylikäs, kotelo on kestävä ja sen toiminta on jopa tarkempaa kuin muutaman vuoden takaisissa malleissa. En olisi koskaan uskonut, että Peterson on päihitettävissä, mutta nyt sekin on nähty.

  • TC Electronic Polytune 2 Tällä mittarilla voi soittaa kaikkia kitaran kieliä yhtä aikaa, ja mittari kertoo onko joku vireessä. Erittäin nopea mittari, jolla pystyy myös virittämään kielet yksitellen.
  • Boss TU-3 Viritysmittarien legenda päivitettynä versiona, joka on entistä tarkempi. Kestävä poljinrakenne ja selkeä näyttö tekevät Bossista edelleenkin monien soittajien luottopelin.
comments powered by Disqus