Kamanarkkari käytettyjen soitinten kierteessä

Moi. Nimeni on Antti, ja olen kitarateknikko. Ihme kyllä, vielä vuosien rundaamisen jälkeenkään en ole muuttunut musiikkia ja soittimia vihaavaksi ihmisraunioksi, kuten joillekin kollegoilleni on käynyt. Päinvastoin, vapaa-ajastani iso osa menee soittimien, vahvistimien ja musan kanssa puuhaillessa. Soittaminen, huoltaminen ja musiikin kuuntelu ovat kaikki edelleen kuvioissa mukana.

Pitkään ykkössoittopelinäni oli vuoden 2005 Fender Eric Johnson ‑strato, jonka hommasin käytettynä. Kyseessä oli ensimmäisen tuotantovuoden sunburst vaahteraotelaudalla. Kiva soundi, mukava hieman tuhdimpi kaula, painokin vain 3,3 kg, ja päreessä tuntui olevan biisejäkin sisällä. Pientä huteruutta työn laadussa tosin ilmeni matkan varrella. Muun muassa satulan fiksaamistarvetta tuli vastaan, häiriösuojaakin parantelin ja kaulatasku ei ehkä ollut mitenkään tiukin mahdollinen, toisin kuin melko arvokkaalta lankulta saattaisi odottaa. No, duunin parissa tulee pahempiakin skenaarioita vastaan, joten vaivat eivät olleet mitään mistä kitarateknikon virkahattu päässä ei selvittäisi.

Trouble in paradise

Viime vuonna yhteiselon harmoniaan toi pienen särön kuitenkin Frankfurtin musamessut. Kävin siellä heittämässä ylävitoset Ruokankaan kojulla. Jo Juhan syvä tietämys ja omistautuminen soitinrakennukseen saivat pääni pyörälle, ja kun pikaisesti testasin messuille matkanneita kitaroita, tuntui että tässä voisi vielä helposti mennä Luottokunnan kanssa välit poikki.

Tänä keväänä tuli käytettyjen päreiden myynti-ilmoituksissa vastaan yllättäen Ruokangas VSOP. Hintakin oli varsin edullinen. Mietin, että onko tässä jokin koira haudattuna? Ei silti muuta kuin yhteys myyjään. Kuulemma kitara oli täysin toimintakuntoinen ja myynnissä siksi, että heebolla oli Ruokangas Mojo haussa. Nopea fundeeraus toi pirun mieheen, ja vein EJ-straton myyntiin. Fenderi meni päivässä kaupaksi, ja ilmoitin myyjälle saman tien poistavani VSOP:n omiin hoteisiini.

Jännitys tiivistyy

Muutama päivä myöhemmin kantaessani rahtiterminaalista Hiscox-laukkua ja siinä lepäävää VSOP:ta oli tunnelma jännittyneen odottava. Lunastaakohan tämä keihäs odotukset? Olin kuitenkin pelannut uhkapeliä laittamalla
lihoiksi kitaran, jolla soitin selkeästi eniten. Sorruinkohan nyt omaan näppäryyteeni kierrätysvimman kourissa?

Laitoin himassa Fender 5E3-kloonin tulille ja nappasin VSOP:n laukusta. Ensipuraisu oli hivenen antikliimaksi. Vasen käsi kyseli, että missäs se EJ:n mukava kaulaprofiili luuraa, volapotikka rahisi ja soitettavuus ei muutenkaan oikein istunut. Pari minuuttia soiteltuani huomasin kuitenkin, että soinnissa oli jotain kovinkin musikaalista ja tasapainoista. Tilanne oli selvä ja varmasti monelle tuttu: hyvä soitin, mutta säädöt täysin pielessä. Ei muuta kuin kitara työpenkille ja hommiin.

Fleda kuosiin ja vasta sitten baanalle

Suurin kompastuskivi lähtötilanteessa oli, että edellinen omistaja oli kompensoinut liian löysälle säädettyä kaularautaa nostamalla kieliä tallasta. Njet harasho! Kieliveivi surrasi ranneliikkeellä vanhat kielet pois, ja pääsin irrottamaan kaulaa. VSOP:ssa on ehdottomasti yksi tiukimmista – ellei tiukin – kaulatasku mitä minulle on vastaan tullut. Ei voida jauhaa "neck alignmentista" kuten fenderistien keskuudessa usein tapana on. Kaula istuu siinä mihin soitinrakentaja on sen määrännyt.

Seuraavaksi leuto kaularaudan kiristys ja kaula takaisin kiinni runkoon. Sitten oli elektroniikan vuoro. Plektrasuoja irti, puhdistusainetta potikoihin ja ruuvailua ääriasennosta toiseen. Panin merkille, että johdotus, samoin kuin rungon häiriösuojaus, oli tehty siististi. Ainoa asia mitä hieman ihmettelin, oli tonepotikan kondensaattorin kestävyysarvo: 250V. Monet ovat sitä mieltä, että "kevyemmin" arvotetut konkat soundaavat paremmalta kitarakäytössä, mutta päätin jättää korkinhaistelun ja testailun myöhemmälle.

Otelauta sai nopean putsauksen ja tipan otelautaöljyä. Tuhdilla ruusupuusiivulla näin Ruokankaan tavaramerkinomaisen nauhatyön jäljen: järkyttävän siistiä työtä. Virtuoso Polishia runkoon ja pikainen hinkkaus. Kiiltoa laitetaan aina kun kitara on penkillä.

Hieman grafiittirasvaa satulan uriin, uudet kielet kiinni, venytykset String Strechalla ja päre vireeseen. Sitten nopsa actionin säätäminen. Itse tykkään, kun kaularauta on miltei suora – relief 8. nauhalta mitattuna vain n. 0.10–0.15 mm – ja kielten korkeus 12. nauhalta mitattuna 1.25 mm:n molemmin puolin. Näin kitara on helppo soitettava muttei mikään supertilukone, jota vain initioidut shred-magukset osaavat sahata ongelmitta. Eli kitara kestää vielä jonkun verran pieksentää menemättä tukkoon.

Mitenkäs ne pesutulokset?

Säätörupeaman jälkeen istuin alas ja aloin soittaa. No jopas! Homma toimi kuin syanidi sukujuhlissa! Kitara istui minuutissa käteen kuin vanha tuttu. Kun setup, nauhatyö ja kaula olivat kohdillaan, vaikutti siltä, että otelauta oli selkeämpi matkata; tietty johdonmukaisuuden tuntu säilyi koko kaulan mitalta.

Sointi on akustisesti VSOP:ssa todella voimakas. Sustainia on stratomalliselle päreelle kulmakarvoja nostattavasti, ja diskanttipuolella on viettelevä shimmer yläkerrannaisissa, jonka kuulee jopa Marshall-kalibroiduilla korvilla. Alakerta soi kuin piano. Usein kuulee puhuttavan, että hyvin soivan kitaran värähtely tuntuu kehoa vasten. Näin on tämän keihään kohdalla.

Rakenteellisesti Ruokangas VSOP on todellakin solid body guitar, painotus sanalla solid. Kaikki kitarassa tuntuu vakaalta ja tukevalta, muttei yhtään kömpelöltä. Ainoa mitä tulen ehkä muuttamaan, on mikit. Kitaran VS Blues -mikit ovat hyvät, mutta olen itse kallellani "vintage"-henkisiin puikuloihin. Pikkujuttu sinänsä, sillä hyviä mikkivalmistajia löytyy, ja kolvin lämmettyä ei vaihto-operaatiossa kauaa nokka tuhise.

Miten kävi uhkapelurin?

Summa summarum, uhkapeli kannatti. Ruokangas VSOP on kokonaisuutena selvästi EJ-stratoa parempi soitin. Listahintojenkin valossa omasta näkökulmastani Ruokangas on parempi ostos. Uudesta EJ-stratosta pyydetään Saksan-marketissa 2333 €, ja Ruokangas Guitar Builderin mukaan VSOP näkyisi kustantavan noin 3150 €. Kahdeksan hunttia ei ole pikkuraha, mutta erot soitinten välillä ovat mielestäni suhteessa hintaeroa suuremmat VSOP:n eduksi.

Kuitenkin on muistettava, että vaikka soitin olisi kuinka hyvin tehty ja soiva peli, voi soittonautinnon – ja jossain määrin soinninkin – pilata huonoilla säädöillä. Jokaisella on oma käsityksensä ja tottumuksensa siitä, mitkä hyvät asetukset ovat. Kun ne ovat tiedossa mitattavina määreinä, on jokainen kitara helppo säätää käpälään sopivaksi – ja eipä tule vääristä syistä kierrätettyä muuten kelpo kanootinohjaimia. 

30.4.2014 Antti Härmä
Kirjoittaja on kiertuemarinoitu backlineteknikko sekä kaikissa liemissä uitettu ja tuomittu honkytonkwoman. 

LISÄÄ AIHEESTA:
 
comments powered by Disqus