Fuzz-efekti mullisti sähkökitaran soundin

Säröytyneen kitarasoinnin historia ulottuu 1950-luvun alkupuolelle. Ike Turner & His Kings of Rhythm -yhtyeen kitaristi Willie Kizart oli yksi ensimmäisistä säröytynyttä kitarasointia levyttäneistä artisteista. Vuonna 1951 hän soitti kappaleella ”Rocket 88” kitaraa kuljetuksessa vaurioituneen Fender-kitaravahvistimen läpi.

Toinen esimerkki rikkoutuneen vahvistimen hyödyntämisestä löytyy The Johnny Burnette Trion vuonna 1956 julkaistuilta kappaleilta ”Train Kept A-Rollin” ja ”Honey Hush”.

Sähkökitaran äänen säröytymistä on epäilemättä hyödynnetty kuitenkin jo ennen ”Rocket 88” ‑kappaletta. Esimerkiksi blueskitaristi T-Bone Walker ja jazzkitaristi Charlie Christian – jotka olivat varhaisia sähkökitaran soiton uranuurtajia – ovat todennäköisesti konserteissaan hyödyntäneet vahvistimen yliohjaamisen tarjoamia mahdollisuuksia jo paljon ennen vuotta 1951.

ENSIMMÄISET KAUPALLISET fuzz-efektit ilmestyivät markkinoille 1960-luvulla, mutta transistoreja hyödyntäviä kotitekoisia efektilaitteita on epäilemättä käytetty jo huomattavasti aikaisemmin; Art Thompsonin kirjassa Stompbox: A History Of Guitar Fuzzez, Flangers, Phasers, Echoes & Wahs kitaristi Chet Atkins kertoo käyttäneensä vahvistimen yliohjaamiseen tarkoitettua efektilaitetta jo 1950-luvulla. Del Haltemanin kirjassa Walk-Don’t Run – The Story of The Ventures mainitaan Sanford Clarkin maaliskuussa 1960 julkaisema kappale ”Go On Home”, jolla kitaristi Al Casey käyttää tuottaja Lee Hazlewoodin rakentamaa säröefektiä.

Sanford Clarkin lisäksi myös useat muut country-artistit julkaisivat 1960-luvun alkupuolella kappaleita, joissa käytettiin fuzz-efektiä. Uusia särösoundeja kuullaan esimerkiksi Darrell McCallin vuoden 1963 kappaleella ”Got My Baby On My Mind”. Studiokitaristi Billy Strange käytti Ann-Margretin kappaleella “I Just Don’t Understand” steel-kitaristi Red Rhodesin rakentamaa fuzz-efektiä.

Tätä kautta efekti päätyi syksyllä 1962 The Ventures -yhtyeelle, ja sitä käytettiin kappaleilla ”2,000 Pound Bee (Part 1)” ja ”2,000 Pound Bee (Part 2)”.

Tämä on mielenkiintoinen ja merkittävä sivujuonne fuzz-efektien historiassa, sillä kun levy päätyi Isoon-Britanniaan kitaristi Jimmy Pagen käsiin, hän pyysi Roger Mayeria rakentamaan itselleen efektin, jolla voisi matkia levyllä kuulemaansa soundia. Mayer, joka tunnetaan erityisesti Jimi Hendrixin kitaraefektien muokkaajana ja suunnittelijana, valmisti Pagelle fuzz-efektin, jota tämä käytti The Who -yhtyeen vuonna 1965 julkaistun singlen ”I Can’t Explain” B-puolen kappaleella ”Bald Headed Woman”.

Mayer kertoo virallisella kotisivullaan myös Big Jim Sullivanin käyttäneen hänen rakentamaansa fuzz-efektiä P. J. Probyn vuonna 1964 julkaistuissa kappaleissa ”Hold Me” ja ”Together”.

Myös The Yardbirds -yhtyeessä soittanut kitaristi Jeff Beck käytti Mayerin mukaan hänen rakentamaansa varhaista fuzz-efektiä. Tämän väitteen myös Jimmy Page vahvistaa. Hit Parader -lehden haastattelussa huhtikuussa 1966 Jeff Beck tosin kertoo käyttävänsä itse rakentamaansa fuzz-efektiä, mutta uskon hänen viittaavan tässä yhteydessä juuri Mayerin rakentamaan efektiin.

Vaikka tietyt kaupalliset kitaraefektit, kuten Arbiter Fuzz Face, Sola Sound Tone Bender ja Mosrite Fuzzrite, ovat myöhemmin saavuttaneet lähes myyttisen aseman ja niitä voidaan pitää keskeisinä kitaraefektien historian näkökulmasta, tulee kuitenkin ottaa huomioon, että osa varhaisista fuzz-sointeja hyödyntävistä äänityksistä on tosiasiassa tehty käyttäen itse rakennettuja efektilaitteita. Esimerkiksi aiemmin mainittu The Ventures -yhtye teki yhteistyötä laitevalmistaja Mosriten kanssa, joten siitä johtuen myös ”2,000 Pound Bee” kappaleella kuultava särökitarasoundi yhdistetään joskus virheellisesti Mosriten valmistamaan Fuzzrite-efektiin.

GIBSONIN Maestro-merkin alla valmistama FZ-1 Fuzz-Tone oli ensimmäinen kaupallinen puolijohdetransistoriin perustuva kitaraefekti. Se julkaistiin vuonna 1962. Fuzz-Tonen alkuperäisenä kehittäjänä pidetään kuitenkin Glen T. Snottyä, joka toimi äänittäjänä Marty Robbinsin kappaleella ”Don't Worry” vuonna 1960. Kappaletta äänitettäessä kitaristi Grady Martinin bassolla soittama soolo äänitettiin vahingossa viallisen mikrofonietuasteen läpi, joka synnytti säröytyneen soinnin. (Esimerkki alkaa kohdasta 1:25)

Singlen julkaisemisen jälkeen kysyntä tätä omalaatuista soundia kohtaan kasvoi, mutta koska viallinen etuaste oli jo korjattu, kehitti Snotty transistoreista kytkennän, joka jäljitteli tätä soundia. Snotty esitteli kytkentää Gibsonin työntekijöille, mikä johti lopulta Fuzz-Tone-efektin syntymiseen. Maestro Fuzz-Tonen patenttihakemus, jonka hakijoina olivat Glen Snotty ja insinööri Revis V. Hobbs, jätettiin 3.5.1962. Grady Martin julkaisi tammikuussa 1961 Decca Records ‑levymerkillä instrumentaalisinglen ”The Fuzz”, jonka säröytynyt kitaramelodia on soinniltaan hyvin samankaltainen ”Don’t Worry” -kappaleen kanssa.

Robbinsin single julkaistiin joulukuussa 1960, joten on todennäköistä, että Grady Martin äänitti myös kappaleeen ”The Fuzz” hyödyntäen samaa viallista laitteistoa. Viallisten soitinlaitteiden hyödyntäminen osana luovaa prosessia on yksi keskeinen ja usein esiin nouseva tekijä säröytyneen kitarasoinnin varhaishistoriassa. The Kinks ‑yhtyeen vuonna 1964 julkaistu ”You Really Got Me” on myös hyvä esimerkki tästä, sillä Dave Davies saavutti kappaleen kitarasoundin viiltelemällä vahvistimensa kaiutinkartiota partakoneenterällä.

Vuoden 1962 aikana Gibson valmisti 5000 Fuzz-Tone-laitetta, joita markkinoitiin alun perin kitaristeille keinona imitoida vaski- ja jousisoittimien sointia. Phil Baughin lokakuussa 1965 julkaistulla kappaleella ”One Man Band” fuzz-efektiä käytetään juuri saksofonin soinnin imitoimiseen. Radikaalit ja uudet kitarasoundit eivät kuitenkaan 1960-luvun alussa kiinnostaneet juurikaan kuluttajia, ja vuosien 1963–1964 välisenä aikana Fuzz-Tone-efektejä valmistettiin enää vain muutamia kappaleita.

Merkittävä käännekohta tapahtui kuitenkin syyskuussa 1965, jolloin julkaistiin The Rolling Stonesin kappale ”(I Can't Get No) Satisfaction”, jolla kitaristi Keith Richards soitti Maestro Fuzz-Tonea käyttäen. Kappale on keskeinen osa fuzz-efektien historiaa, ja sen saavuttama suosio vaikutti todennäköisesti merkittävästi säröytyneen kitarasoinnin yleistymiseen populaarimusiikin alueella.

Fuzz-soundit levisivät 1960-luvun puolivälissä myös televisio- ja elokuvamusiikin alueelle. Studiokitaristi Tommy Tedesco käytti Fuzz-Tonea Green Acres -tv-sarjan tunnuskappaleessa. Myös Roger Cormanin ohjaaman The Wild Angels -elokuvan teemakappaleessa fuzz-efekti on keskeisessä roolissa. NAMM-messuilla 25.9.2011 antamassaan haastattelussa kitaristi Davie Allan kertoo käyttäneensä elokuvan soundtrackin äänityksissä Mosriten valmistamaa Fuzzrite-efektiä.

Vuonna 1966 julkaistu Fuzzrite oli yksi suosituimmista fuzz-efekteistä – parhaimmillaan sitä myytiin laitteen suunnittelijan Ed Sannerin mukaan noin tuhat kappaletta kuukaudessa. Fuzzritea käytettiin myöhemmin myös Iron Butterfly -yhtyeen kappaleella ”In-A-Gadda-Da-Vida”. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:12)

Säröytyneen kitarasoinnin yleistyminen ei rajoittunut pelkästään rockmusiikin piiriin, vaan uusia soundeja hyödynnettiin laajalti koko populaarikulttuurin ja -musiikin kentällä. Tämä vaikutti selvästi myös Maestro Fuzz-Tonen myyntiin, joita Gibson valmisti vuonna 1966 jo lähes 21 000 laitetta.

1960-LUVUN PUOLIVÄLISSÄ rock- ja popmusiikin soittamiseen soveltuvien sähkösoittimien kysyntä Euroopassa ja erityisesti Isossa-Britanniassa alkoi kasvaa voimakkaasti. Yhdysvalloissa valmistettujen instrumenttien, vahvistimien ja efektien saatavuus oli kuitenkin Isossa-Britanniassa korkeista tuontikustannuksista johtuen heikkoa. Suuri kysyntä johti tarjonnan kasvamiseen, ja markkinoille ilmestyi vuosien 1965–1969 aikana useita erilaisia muunnoksia Maestron fuzz-efektistä.

Käsittelen tarkemmin kahta Isossa-Britanniassa 1960-luvun puolivälissä ilmestynyttä rockkitarasoundin kehityksen kannalta keskeistä fuzz-mallia: Sola Sound Tone Benderia ja Arbiter Fuzz Facea.

Sola Sound Tone Bender

Vuonna 1965 Macari’s Music Exchange -liikkeen omistajat Larry ja Joe Macari tilasivat insinööri Gary Stewart Hurstilta fuzz-pedaalin, jota alettiin myydä nimellä Tone Bender. NAMM-messuilla 9.4.2011 kuvatussa Oral History -sarjan haastattelussa Hurst kertoo efektin perustuneen Maestro Fuzz-Tonen kytkennälle: Kitaristi Vic Flick oli tuonut hänelle Fuzz-Tonen ja pyytänyt muokkamaan efektiä pidemmän soinnin saavuttamiseksi. Hurst ei pystynyt parantamaan kyseisen efektin sointia, mutta kehitteli kytkentää eteenpäin, ja näin syntyi ensimmäinen Tone Bender. Virallisia replikoita valmistavan D*A*M Stompboxes -yrityksen perustajan David Andrew Mainin mukaan ensimmäinen pieni valmistuserä myytiin Hurstin nimellä, minkä jälkeen efektiä alettiin valmistaa vuonna 1965 perustetun Sola Sound -merkin alla. Sola Sound on yksi menestyneimmistä alkuperäisvalmistajista, ja sen tuotteita on myyty myös useiden muiden merkkien, kuten Voxin ja Marshallin alla. Vuosien 1965–1969 välisenä aikana ainoat Sola Sound -merkin alla tuotetut kitaraefektit olivat Tone Bender -mallit MK I, MK II, MK III ja MK IV.

Jeff Beck käytti vuonna 1965 The Yardbirdsin ”Heart Full Of Soul” -kappaleen äänityksissä Jimmy Pagelta lainaamaansa Tone Bender -efektiä. Tone Bender Professional MK II ilmestyi vasta loppuvuodesta 1966, joten Beckin kappaleella käyttämä efekti on todennäköisesti ollut MK I -malli.

Yksi merkittävimmistä Tone Benderin käyttäjistä on Jimmy Page, joka käytti efektiä vuonna 1969 julkaistuilla Led Zeppelinin albumeilla I ja II. Hughesin mukaan levyillä käytetty Tone Bender MK II -efekti oli todennäköisesti kuitenkin Roger Mayerin muokkaama. Efekti on selvästi kuultavissa muun muassa kappaleilla ”Dazed And Confused”, ”How Many More Times” ja ”Whole Lotta Love”.

Myös dokumenttielokuvassa It Might Get Loud (2008) Jimmy Page käyttää Tone Bender MK II:ta. The Spencer Davis Group oli yksi niistä yhtyeistä, joita Macari’s Music käytti Tone Benderin markkinoinnissa, ja vuoden 1966 kappaleella ”Keep On Running” voidaankin kuulla mielestäni erinomainen näyte efektin soundista.

Arbiter Fuzz Face

Yksi suosituimmista ja ulkomuotonsa puolesta tunnistettavimmista 1960-luvulla ilmestyneistä fuzz-efekteistä oli Arbiter Electronicsin valmistama Fuzz Face, jollaista käyttivät muun muassa Jimi Hendrix, Eric Clapton, David Gilmour, Eric Johnson ja uransa loppuvaiheessa myös Stevie Ray Vaughan.

Ivor Arbiter, joka toimi instrumenttien maahantuojana, omisti 1960-luvulla Lontoossa kolme isoa musiikkiliikettä – Music Cityn, Drum Cityn ja Sound Cityn – joiden kautta muun muassa Arbiter Electronicsin tuotteita myytiin kuluttajille. Yhtiö perustettiin 1960-luvun alussa, ja se valmisti pääasiallisesti vahvistimia ja kitaraefektejä. Fuzz Face ilmestyi markkinoille syksyllä 1966, ja erikoisen ulkomuotonsa vuoksi se herätti paljon huomiota. Ivor Arbiter kertoo saaneensa inspiraation pedaaliin mikrofonitelineen jalustan muodosta.

Fuzz Face yhdistetään yleisesti Jimi Hendrixiin, joka käytti efektiä erityisesti live-esityksissä läpi koko uransa. Hendrixin käyttämät Fuzz Facet eivät kuitenkaan olleet suoraan kaupan hyllystä otettuja vakiomalleja. Roger Mayerin tiedetään muokanneen monia Hendrixin käyttämiä efektejä, ja tämän Mayer on myös vahvistanut useissa haastatteluissa. Pedaalien modifioiminen ja yksittäisten efektien ”virittäminen” on ymmärrettävää, sillä 1960-luvulla tuotetuissa transistoreissa yksilöiden välillä laadullinen vaihtelu oli suurta.

Tom Hughesin vuonna 2003 tekemässä haastattelussa Mayer kertoo Hendrixin ostaneen useita Fuzz Faceja, joita vertailemalla hän lopulta valitsi käyttöönsä parhaiten soveltuvat yksilöt. Suuret valmistustoleranssit nostavat esiin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, mitä todella tarkoitamme, kun puhumme esimerkiksi Fuzz Face -soundista. Onko sitä edes mahdollista määritellä vintage-efekteistä puhuttaessa, sillä laadunvaihtelu yksittäisten efektien välillä oli suurta? Tämän lisäksi ennen vuotta 1969 valmitetuissa Fuzz Face ‑efekteissä käytetyt germanium-transistorit olivat herkkiä lämpötilanmuutoksille, mikä puolestaan vaikutti suoraan efektin sointiin.

Arbiter Fuzz Facea valmistettiin lähes vuosikymmenen ajan. Tuotanto päättyi 1970-luvun puolivälissä. Merkittävin tällä ajalla tapahtunut muutos Fuzz Facen elektroniikassa oli siiryminen germanium-transistoreista tasalaatuisempiin, pienempiin ja toimintavarmempiin piitransistoreihin. Yleisellä tasolla siirtymä tapahtui vuoden 1968 aikana, jolloin useat valmistajat toivat markkinoille ensimmäisiä piitransistoreilla varustettuja fuzz-efektejä.

Pierran ja Tom Hughesin Premier Guitar -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”Stompbox Classics: Fuzz Face” kerrotaan siirtymän piitransistoreihin tapahtuneen Fuzz Face -efektien kohdalla vuonna 1969. Seuraavina vuosina rock-fanit saivat kuulla entistä rankempia fuzz-soundeja, jotka olivat mahdollisia tämän uuden, tuolloin vallankumouksellisen transistorin avulla.

31.1.2013 Juri Leskinen (Julkaistu Backstage-blogissa 23.11.2016)
Kirjoittaja opiskelee musiikkitiedettä ja valmistelee gradua fuzz-efekteistä. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Musiikin suunta -lehdessä vuonna 2014.

NELJÄ CUSTOM SOUNDSIN FUZZ-SUOSIKKIA:

Black Arts Toneworks Pharaoh Fuzz

Black Arts Toneworksin Pharaoh Fuzz on erityisesti stoner rock-soittajien suosiossa. Erittäin monipuolinen pedaali, joka ei sotke kitarasi ja vahvistimesi perussoundia. Pharaohin komponentit pystyvät välittämään kaikki soittimestasi tulevat taajuudet eteenpäin. Toimii myös alavireisillä kitaroilla ilman botnen heikkenemistä.
209,00 €
Osta

Fulltone 69 Mk II Fuzz

Fuzzfacen perustalle suunniteltu germanium-fuzz. Jos pidät kahden ensimmäisen Hendrix-levyn soundista, tulet rakastamaan tätä pedaalia. Contour-säädöllä voit kaivaa esiin bändisoitossa arvokkaita keskiääniä. Puhdistuu hienosti kitaran volumepotikalla.
189,00 €
Osta

Wampler Velvet Fuzz

Wampler Velvet Fuzz antaa sinulle klassisen fuzzin ja täysillä huudatetun putkivahvistimen yhteissoundin. Jos etsit David Gilmourin tai Eric Johnsonin tyylistä soundia, Wamplerin Velvet Fuzz saattaa hyvinkin olla etsimäsi pedaali.
249,00 €
Osta

ZVex Fuzzolo

ZVex Fuzzolo antaa käyttöösi modernia fuzz-soundia minikoossa. Fuzzolon fuzz-soundi synnytetään piitransistorin avulla. Soundissa on tuhdisti botnea ja agressiivinen keskialue. Perustuu ZVexin Mastotron-pedaaliin. Toimii ongelmitta kitaran ja basson ja myös sekä aktiiviisien että passiivisien mikkien kanssa.
129,00 €
Osta

 

comments powered by Disqus