Dekkareita, takaa-ajoa ja pornofunkkia

Ensimmäiset muistoni wah-wahin soundista ovat äärimmäisen positiivisia. Muistan istuneeni olohuoneemme sohvalla ja katsoneeni televisiosta hassua miestä, jolla oli reikäinen paita. Miehen nimi oli Uuno Turhapuro. Jokaisen elokuvan alussa soi sama tunnuskappale, jossa oli hauskankuuloinen ääni. Ennen pitkää tajusin, että kyseessä on wah-wah-pedaali. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:02)

Elokuvissa oli hauskoja kohtauksia, joissa päähenkilö Uuno käveli hassusti kadulla, vähän Hessu Hopo -tyylisesti, mitä nyt alle kymmenvuotiaana pystyin muihin hahmoihin rinnastamaan. Erityisen hauska Uuno oli kätkiessään vaimoltaan salaa suksisauvoihin kiellettyä juomaa, ja tietysti ollessaan armeijassa tai Epsanjassa. Uuno oli hauskinta mitä lapsuudestani muistan. Hän joutui myös hankaliin tilanteisiin, jolloin kuulimme taas samoja hauskoja soundeja. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Suomen television dekkarisarjat olivat pääosin saksalaisia, mutta kaverini suttuisilta VHS-kopioilta korviini kantautui myös amerikkalaisten takaa-ajoleffojen musiikkia. Muutamaa vuotta myöhemmin samankaltaisia ääniä kuultiin myös poikien kesken katsotuissa eroottisissa, sanalla sanoen pornoelokuvissa. Sama tuttu soundi soi nyt hyvinkin erilaisessa ympäristössä, pääosin tummien miesten soundtrackina, jännityksen ja odotuksen tunnarina. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:05)

Wah pysyi pitkään hauskana leffoista tuttuna soundina. Muistan lukeneeni jostain, että wahilla pystyttiin matkimaan myös ihmisääntä. En oikein ymmärtänyt mistä oli kyse. Tähän asti kuulemani wahin soundi oli täysin erilainen.

Yläasteella tutustuin sähkökitaraa soittavaan, tulevaan parhaaseen kaveriini. Hän opetti minua soittamaan ensin rumpuja, sitten bassoa ja lopulta kitaraa. Ihastelimme yhdessä rock-bändejä ja käytimme kaikki välitunnit musiikkiluokassa soitellen. Kaikki amerikkalaiset hard rock -yhtyeet tuntuivat pursuavan kovia kitaristeja, mutta todellinen pommi tuli vuonna -86. Olin juuri päässyt yläasteelta.

Steve Vai oli tummahiuksinen ja kapeakasvoinen kitarasankari, eli kaikkea mitä nuori kitaranjanoinen teini saattoi toivoa. Kun kappaleen video iskeytyi silmiemme verkkokalvoille Sky Channelin Monsters Of Rock -ohjelmassa, jotain muuttui pysyvästi. Mukana oli tutunkuuloinen soundi, mutta nyt sitä hyödynnettiin täysin eri tavalla. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:08)

Iloitessani idolimme erinomaisuutta kaverini isä totesi lakonisesti, että tämä homma oli tehty jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hän soitti meille levyn, joka muutti minun ja kaverini käsityksen wahin soitosta ikiajoiksi. Tosin Steve Vain kitarasoundi oli omaan korvaamme paljon raflaavampi. Kaverini isän levyllä kuultu kitara oli tumman ja epävireisen kuuloinen, mutta silti tai juuri sen takia siinä oli meille ennen kuulematonta sielukkuutta. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Jim Hendrix käytti Voxin wahia, jonka tunnusomainen piirre on sen ihmisääntä imitoiva ääni. Sen toiminta-alue on kapea, joten pedaalin käyttö vaatii hienovaraisuutta ja taitoa. Oikeissa käsissä tai pitäisikö sanoa jaloissa, se on kuitenkin erittäin luomisvoimainen efekti. Tässä kohtaa elämääni Hendrixin soitto edusti minulle kuitenkin vielä vanhojen äijien soundia. Steve Vai oli raflaavampi.

Talk Box

Samaan aikaan radioaalloilta kuului toinenkin soundi. Se oli samankaltainen kuin wah, mutta paljon voimakkaampi ja syvempi. Kysyimme kaverini isältä, mistä tässä oli kyse. Jälleen hän osasi kertoa, että tämäkin oli vanha efekti. Meille tästä kappaleesta muodostuisi kuitenkin talk boxin definitiivinen ruumiillistuma. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:22)

Talk box on ollut vaikeammin käytettävä efekti kuin muut, koska sen soundi on tehty suuhun asetettavalla putkella. Vasta hiljattain valmistajat ovat saaneet soundin pedaalimuotoon niin, ettei se tarvitse omaa vahvistintaan ja kanavaansa. Nyt sen voi asettaa osaksi pedaaliketjua muiden efektien tapaan. Tässä esimerkki kappaleesta, jolla talk boxia käytetään hieman miedommin, vähän wah’maisesti. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Mielestäni näiden kahden efektin soundissa on hyvinkin paljon samaa. Niitä käytetään luomaan samankaltaisia tunnelmia: tuomaan ihmisäänelle tyypillisiä nyansseja kitaran soundiin. Jollain jännällä tavalla soundi muistuttaa myös didgeridoota, vanhaa australialaisten aboriginaalien soitinta, jota soitetaan myös suulla. Nykyään sitä voi kuulla hippipiireissä, osana kesäistä päivänviettoa.

Dunlop ja wahin uusi tuleminen

Selkeät, jopa kitchmäiset tulkinnat ja suuret linjavedot istuivat siis paremmin nuoreen makuun. Wah ei kuulunut niinkään diggaamieni Los Angelesin bändien soundikirjoon. Pian korviini kantautui kuitenkin kitaristi, joka muutti soitollaan maailmaa, pysyvästi. Nyt aseena oli Dunlopin wah-wah, joka oli hivenen Voxia ärhäkkäämpi vekotin. Lisäksi sitä käytettiin huomattavasti suoraviivaisemmin. Niin, että minäkin ymmärsin polkimen hienouden ja saisin siitä helposti samankaltaisia ääniä aikaiseksi. Slashin ansioksi on luettava turhan mystiikan poistaminen wahin ympäriltä. Nyt wah oli valtavirtaa nuorison keskuudessa. (Esimerkki alkaa kohdasta 4:06)

Yhä useampi bändi alkoi nyt käyttää wahia. Käytännössä kaikki nuoret kitaristit tavoittelivat hetken ajan Guns N’ Rosesin rockimpaa soundia. Lieneekö tuota samaista soundia tavoitellut eräs toinenkin yhdysvaltalainen kitaristi? Sen, minkä Slash oli pistänyt alulle, vei Metallican Kirk Hammett nyt loppuun ja pitkälti yli hyvän maun rajojen. Seuraava esimerkkini oli aikanaan mullistava, genrejä rikkova tapaus. Rock- ja metallimusiikki eivät koskaan palanneet ennalleen tästä järkytyksestä. Wah oli ollut rankemman metallin piirissä liki tabu, mutta ei enää. 

Wah rinnastettiin usein metallipiireissä rock-musiikkiin. Nyt genren ykkösnimi kuitenkin polki wahia kuin tulpatonta mopoa, kuten sanonta kuuluu. Hän soitti liki jokaisen soolonsa kirskuvan wahin läpi. (Esimerkki alkaa kohdasta 2:40)

Tuntui, että wahin tehtävänä oli lähinnä peittää Kirkin soiton tekniset puutteet. Hänelle oli ominaista ylävireiseksi nousevat venytykset ja epätarkka plektra-soitto. Yhtä kaikki, lamput syttyivät tuhansien kitaristien päässä ympäri maailmaa, ja Dunlopin waheja myytiin kuin leipää. Tämä oli tulevan vuosikymmenen soundi heavy-maailmassa, mutta ei enää minun osaltani. Mittani tuli Black Albumin myötä Metallicasta täyteen. Vaikka levyllä oli puolensa, ei bändin musiikissa ollut enää samaa tenhoa. Samaten wah lakkasi kiinnostamasta minua tuon ja sitä seuranneiden Metallican levyjen myötä. Samalla innostukseni koko heavy-musiikkiin lopahti. Oli aika uusille tuulille.

Auto-wah

Vanha mieltymykseni takaa-ajomusaan ja funkkiin nosti nyt päätään. Koulukaverini pisti oppitunnilla Walk Manit korvilleni ja soitti minulle Red Hot Chili Peppersin uutta levyä. Sieltä löytyi tuttu soundi, mutta paljon sielukkaampana. Ja mikä parasta, nyt sitä oli bassossakin ja oikein roppakaupalla. Kuuntelepa mitä tapahtuu puolivälissä säkeistöä. (Wah esimerkki alkaa kohdasta 0:00, Auto-Wah kohdasta 0:25)

John Frusciante ja Flea olivat uudet soundi-idolini. Tarkemmin ottaen jo Glenn Danzigin levyillä minuun vaikutuksen tehnyt Rick Rubin oli tämänkin erinomaisuuden takana. Hän tuotti todella maanläheisiä soundeja. Niiden kuivuus ja läheisyys olivat tuohon kaikujen valloittamaan äänikuvaan nähden ylivertaisen kiehtovia. Tässä oli se soundi, jota halusin tehdä!

Tuo ronski efekti bassossa ei ollut uusi keksintö. Nyt sitä ajettiin säröpedaalin läpi, mutta samaa soundia oli kuultu jo 70-luvulla. Eikä mennyt kauaakaan, kun jäljet johtivat sylttytehtaalle. Sain ongittua tietooni amerikkalaisesta kitaralehdestä, että tuo ihailemani laite oli envelope follower. Se tunnetaan myös nimellä envelope filter tai kotoisammin auto-wah. Se muokkasi signaalia kuten wah-wah, mutta ilman poljinta. Efekti tehtiin varioimalla soiton voimakkuutta pikkauskädellä. Hiljaa soittaessa saatiin aikaiseksi omaperäinen underwater-soundi, kovaa pikatessa taas terävämpi, kuin wahin poljinta olisi pidetty pohjassa.

Basson dynamiikka on perinteisesti laajempi kuin kitaran. Auto-wah reagoi hienosti myös mataliin taajuuksiin ja paksuihin kieliin. Siksi efektistä tuli suosittu basistien keskuudessa. Tämäkään efekti ei kuitenkaan ollut uusi, vaan Flean esikuvat olivat peräisin yli viidentoista vuoden takaa. 70-luvun alusta kumpusi koko funk-basson isähahmo ja tuleva suurin idolini, Bootsy Collins. Kuunnelkaas tästä. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:04)

Tästä on pelleily kaukana. Bootsy Collins käytti kolmea eri pedaalilautaa ja kolmea eri vahvistin-rigiä. Hän soitti tähtibassoa ja piti päässään tähtiblehoja. Bootsy nimesi Jimi Hendrixin yhdeksi suureksi vaikuttajakseen. Kitaraa soittaneelle nuorukaiselle oli luontevaa soittaa myös basson kaulan yläpäästä ja höystää nuotteja efekteillä, kuten tässä. (Esimerkki alkaa kohdasta 4:08)

Bootsyllakin oli esikuvansa. Samoihin aikoihin hänen kanssaan loi uraa myös toinen sielukas musiikintekijä. Stevie Wonder hyödynsi samaa efektiä, mutta soittimena oli klavinetti, johon efekti reagoi pitkälti samoin kuin bassoon tai kitaraan. Tämä äänite on muutamaa vuotta vanhempi kuin Bootsyn soolodebyytti. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Funk oli ulospäin suuntautunutta musiikkia, josta ei erotiikkaa puuttunut. Pornofunk oli kova sana yhdeksänkymmentäluvun alun Helsingissä. Poikamiesboksissani pidettiin sessioita, joissa filmit pyörivät nonstoppina ja funk raikasi. Päädyimme jopa junailemaan soundtrackia maamme aikuisviihdeteollisuuden johtohahmon kanssa. DJ-kaverini kokoelmista päätyi mitä hurjempia levyjä Kirstinkadun luukkuun, jossa bileet tuntuivat jatkuvan yötä päivää. Auto-wahin kaltaista soundia on kuultavissa myös tässä esimerkissä. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:45)

Funk-skene oli voimissaan. Wah ja auto-wah soivat rinta rinnan useissa eri soittimissa. Molemmat efektit olivat mielestäni suositumpia kuin koskaan. Ostin tuolloin järjettömän hintaiselta tuntuneen Mu-Tron III ‑pedaalin, joka oli uusintaversio Bootsyn käyttämästä auto-wahista. Lattialla lojui myös pari irto-wahia, joilla saatiin vätkätystä aikaiseksi neliraiturille kalliolaisessa yksiössä.

Wah-wah muissa musiikkityyleissä

Samassa yksiössä kuunneltiin myös muuta relaksoivaa musiikkia. Tuntui, että wah oli kaikkialla. Koko reggae-skenen rytmiryhmä nojasi samankaltaiseen soundiin kuin funkissa ja soulissa, ainakin näin karrikoiden. Bassossa efektejä ei käytetty, mutta taustalla vätkätti usein klavinetti. Sitä höystettiin poikkeuksetta wahilla tai auto-wahilla, edelleen Stevie Wonderin innoittamana. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:15)

Helsingissä kuhisi myös toinen skene, johon olin tutustunut alusta lähtien. Kingston Wall oli kaikkien huulilla, eikä bändiä voinut välttyä kuulemasta, etenkään jos keskusteli yhdenkään muusikon kanssa. Psykedeelinen proge teki paluun koko 80-luvun kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Wahia yhdistettiin muiden efektien kanssa hyvällä menestyksellä, ja todellista paikkakuntalaissuosiota nauttinut trio oli tämän uusvanhan soundin terävintä kärkeä. Tämä instrumentaalipätkä on heidän ensimmäisen levynsä ensimmäisestä biisistä. (Esimerkki alkaa kohdasta 2:54)

Metallimaailma alkoi myös heräämään Kirkin aiheuttaman järkytyksen jäljiltä. Moni bändi lähti rohkeasti uusille urille 90-luvun puolivälissä. Metalliskene alkoi taas kiinnostaa minua. Funk tuntui toistavan itseään, ja Roskildessa todistetut keikat toivat eteeni toinen toistaan mielenkiintoisempia bändejä. Skeittari/pommaaja/räppäri-frendieni levysoittimissa soi rap ja heavy. Crossover-termi oli jo vanha, mutta mielestäni se saavutti todellisen merkityksensä vasta tämän bändin myötä. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:23)

Tom Morello sijoitti wahinsa vahvistimensa efektilenkkiin ja loi samalla täysin uusia soundeja sähkökitaralle. Hän sai efektillä aikaan teollisia konesoundeja, joista monet muut bändit omaksuivat vaikutteita. Rage Against the Machine soi levylautasellani tiuhaan. Samaan aikaan oli taas aika katsoa musiikillisella aikajanalla taaksepäin.

Näihin aikoihin löysin lopultakin musiikillisen minäni. Jo yläasteella minuun vaikutuksen tehnyt 70-lukulainen heavy-musiikki oli tehnyt paluun grungen jälkijunassa. Eri puolilta maailmaa sateli bändejä, jotka ammensivat kaikki vaikutteensa yhdeltä ja samalta bändiltä: Black Sabbathilta. Mikä parasta, heidänkin basistinsa Geezer Butler käytti filtteröityjä soundeja. Yhtymäkohta omiin tekemisiini löytyi nopeasti, ja ihastuinkin ikihyviksi tähän kappaleeseen, koko bändin varhaistuotantoon ja sitä kautta koko genreen. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Vietin koko yhdeksänkymmentäluvun lopun enemmän tai vähemmän kuunnellen Black Sabbathia ja muita mollipentatonisia riffejä soittavia bändejä. Media antoi genrelle nimen stoner rock, jolla viitattiin pilvenhuuruiseen yleismeininkiin, joka musiikkia ja sen auraa ympäröi. Stoner rockissa kitaristit käyttivät usein wahia mausteena sooloissaan. Basistit halusivat taas soittaa kuten Geezer Butler, joten hekin käyttivät aika ajoin wahia tai auto-wahia höystääkseen riffejään. Samat tutut 70-luvun soundit soivat nyt funkin ja reggaen siivellä osana stoner rockia. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:09)

Helsingin musiikkipiirejä villitsi nyt uusi nimi, joka ammensi vaikutteensa Black Sabbathilta. HIM vei koko konseptin askelta pidemmälle. Vaikka monien korvaan heidän musiikkinsa oli täyttä poppia, taustalla jyrisi kuitenkin hyvinkin autenttinen Toni Iommi -tyylinen kitarointi. (Esimerkki alkaa kohdasta 6:56)

Gibson SG, Laneyn vahvistin ja Dunlopin basso-wah tekivät selvää jälkeä. Wahin käyttö muodostui kitaristi Mikko Lindströmin tunnusmerkiksi. Hän käytti wahia tyylikkään filtterinomaisesti, toisin kuin holtittomasti pedaaliaan polkenut Kirk. Tavallaan Linde hyödynsi wahiaan kuin parametristä filtteriä. Hän painoi polkimen sen ääriasentoon ja piti wahin suurelta osin pohjassa. Q-arvo säädettiin niin, että wah leikkasi soolot läpi muun jytinän seasta.

Kuten kaikki muutkin ilmiöt elämäni aikana, myös stoner rock kulutti itsensä loppuun. Minuun ehti kuitenkin iskostua sen perusluonne, eli tinkimättömät riffit ja pentatonisessa asteikossa tiukasti pysyttelevä sävelmaailma. Onneksi genren valovoimaisimpien bändien soittajista kumpusi uusia projekteja ja sitä myötä uudenlaisia soundeja. Seuraavan vuosikymmen alun kovimpia juttuja minulle oli tämä bändi. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Tässä esimerkissä soi Morleyn Vintage Wah, jota on sävytetty säröpedaalilla. Tämänkaltaiset efektit ovat nykyään harvassa, eivätkä Morleynkaan uudet pedaalit yllä valitettavasti samanlaiseen rouheuteen.

EQ ja filtteröinti

Josh Homme tekee hienoa jälkeä yhdessä Alain Johanneksen kanssa Them Crooked Vultures -levyllä. He käyttävät wahien lisäksi paljon filttereitä ja ekvalisaattoreita, joilla he kaivavat vanhoista komboistaan esiin juuri ne taajuudet, jotka sopivat parhaiten kunkin kappaleen soundimaailmaan.

Opin ajattelemaan EQ:ta ja sen käyttöä täysin uudella tavalla tämän levyn myötä. EQ:lla tai parametrisellä filtterillä voidaan nostaa sooloja tai tiputtaa joitain taajuuksia pois, jolloin kitara erottuu ja soi hienosti omalla alueellaan, kuten tässä esimerkissä. Komppikitaraa on filtteröity mehukkaasti ja se leikkaa hienosti läpi miksauksesta. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Aikanaan kitaran soundi oli tylsä ja puhaltimet olivat ne, jotka vetosivat naisiin. Wah keksittiinkin aikoinaan, koska se kuulosti erään insinöörin mielestä samalta kuin sordiino trumpetin edessä. Uuden efektin soundi muistutti kaikkien paikalla olleiden mielestä Clyde McCoyn soundia, jolta ensimmäinen wah sai nimensä. Clydelle soitettiin ja tarjottiin 500 $ oikeudesta käyttää hänen nimeään uuden efektin markkinoinnissa. Taiteilija suostui tähän heti sen kummempia kyselemättä. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Tätä kirjoittaessa wah, auto-wah ja filtteröinti ovat suosituimpia kuin koskaan. Kaikki soundit soivat tiuhaan eri musiikkityyleissä. Voxin herrasmiessoundi ja Dunlopin räyhäävämpi waakutus kulkevat nykyään rinta rinnan. Tuorein esimerkki minuun vaikutuksen tehneestä rock-genren ulkopuolella soitetusta wahista on Suomeen hiljattain palanneen Rane Raitsikan käsialaa. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:10)

Kitaran pitää uusiutua selviytyäkseen ja pysyäkseen nuorison huulilla. Tätä kirjoittaessa tuntuu, että Atomirotan soundissa piilee maamme sähkökitaran toivo. Nuoriso tarvitsee uusia esikuvia, ja omani ovat jo vuosikymmenten takaa. Ne kuulostavat teineistä yhtä vähän raflaavilta kuin se kaverini isän meille soittava esimerkki, jota pidimme tunkkaisena ja epävireisenä. Ja sillä levyllä soitti kuitenkin Jimi Hendrix.

13.5.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LINKKEJÄ CUSTOM SOUNDSIN PEDAALIVALIKOIMAAN:

comments powered by Disqus