Voi Petri Walli – miksi jätit meidät?

Tulinen hiekka polttelee käsiäni. Istun iltapäivän paahtavassa auringossa ja odottelen bändiä lavalle. Vuosi on 1992, ja lavalle on juuri astumassa Kingston Wall. En ole vielä kuullut bändiä, mutta olen kyllä kuullut siitä. Helsingin muusikkopiirit eivät juuri muusta ole puhuneetkaan viimeisen vuoden aikana.

Kun bändi lopulta saapuu stagelle, ilmassa on suuren odotuksen tuntua. Keikka alkaa. Rytmikäs komppi ja delay-kitara täyttävät ilmatilan, itämaiset sävyt ja huudahdukset kajahtelevat pitkin Korson hiekkakenttää. Bändi on mitä mainioin, ja huomaan keikan jälkeen hyräileväni tydy-tydydy-tydydy-tyt-tydydy-riffiä, joka soi taukoamatta päässäni.

Päädyn pian innoissani kuuntelemaan yhtyeen debyyttiä kaverini luokse. Pettymyksekseni siltä ei kuitenkaan löydy juuri tuota biisiä. Kyseinen kappale ilmestyykin vasta seuraavan vuoden helmikuussa, ja kun saan levyn lopulta käsiini, asetan sen innosta täristen soittimeeni. Minut palkitaan välittömästi. Kingston Wall II alkaa juuri tuolla samaisella biisillä, joka aloittaa samalla yhden vuosikymmenen tärkeimmistä kotimaisista rock-levyistä. Minulle äänite on ehkä se kaikkein tärkein, mahdollisesti paras koskaan Suomessa julkaistu rock-levy. Tämä on paljon sanottu, mutta ei ilman katetta.

We Cannot Move

Tydy-tydydy-tydydy-tyt-tydydy-riffi vetoaa minuun nykyäänkin. Petri Wallin kitara vie kappaletta sellaisella drivella, ettei rumpali Sami Kuoppamäen ja basisti Jukka Jyllin tarvitse kuin pysytellä mukana. Laulun alla ajovastuu siirtyy rytmiryhmälle, kunnes jälleen palataan alun riffiin. Soolo alkaa kohdasta 2:50. Suosittelen kuuntelemaan biisiä ainakin sinne asti, mielellään tietysti loppuun, sillä...

Istwan 

jatkuu suoraan siitä, mihin We Cannot Move päättyy. 12-kielisellä akustisella soitettu, viulun ja sähkökitaran yhteismelodiaan perustuva kappale on elävä klassikko. Tätä biisiä on soitettu, laulettu ja hoilattu kotibileissä lukemattomia kertoja. Petrin ikimuistoinen soolo (2:51) on edelleenkin jäätävää kuunneltavaa ja saa palan kurkkuuni. Kohdasta 3:46 alkava dramaattinen sointukäänne Kuoppamäen rumpufilleineen vie kuuntelijan saumattomasti seuraavaan raitaan.

Could It Be So

Phaser soi upean psykedeelisessä alkuriffissä. Biisi on ominta Kingston Wallia, ja jos bändin progressiivis-psykedeelinen tyyli pitäisi naulata yhteen kappaleeseen, olisi se tässä. Alun soolo on sävellykseltään sellainen, ettei yhtäkään nuottia voi korvata toisella. Biisi lähtee käyntiin säkeen ja kertosäkeen jälkeen Kuoppamäen upealla fillillä kohdassa 1:44. Tämän jälkeen biisi on loppuun asti yhtä progressiivisen rockin juhlaa.

And Its´s All Happening

jarruttaa hallitusti levyn tempoa. Kitara soi taas phaserin sävyttämänä. Tämä Petri Wallin soolokappaleeksikin luettava teos on upeaa kuultavaa. Kuten Istwanissa, ei tässäkään biisissä lauleta, vaan Petrin ääni soi sähkökitaran kautta läpi kappaleen. Erittäin kaunis sävellys, jonka soolon fraseeraus (0:51) nostaa Wallin maamme suurien kitaristien joukkoon.

Shine On Me

Vaikka levyltä voisi mainita erikseen jokaisen raidan, viimeisenä esimerkkinä käy hyvin Sakari Kukon saksofonin maustama Shine On Me. Kappale on yksi suomalaisen rockin klassikoista, jonka jokaisen pitäisi kuulla ainakin kerran elämässään.

Eiralaisessa hippiluukussa

On heinäkuu 1995. Vietämme iltaa kaverillani Helsingin Huvilakadulla, kuten niin monena kertana aikaisemminkin. Savinen Zilumi kiertää rinkiä myötäpäivään. Seiniä täyttävät Goalta tuodut kankaat, jotka ovat liki pakollinen näky noiden vuosien poikamiesbokseissa. Elämme neonhippikauden jälkilöylyjä, vaikkemme vielä sitä tajuakaan. Tapailen Istwanin rytmiä akustisella kitaralla divaaneilla kölliville hipeille, jotka osaavat laulaa ulkoa koko biisin. Tunnelma on hauras, mutta haikea. Petri Walli on juuri tehnyt itsemurhan hyppäämällä alas Töölön Kirkon tornista.

En tuntenut Petri Wallia henkilökohtaisesti, mutta kollektiivinen surumme on silti suuri. Samaan aikaan Petrin kanssa on kuollut unelma modernista hippikulttuurista. Petri oli paljon enemmän kuin bändinsä johtaja. Hän oli kokonaisen sukupolven airut. Aurinkokuningas, jonka kappaleita kuunneltiin ja jonka keikat olivat parasta mitä Helsingissä oltiin nähty kuuna päivänä. Nyt hän oli poissa, eikä hän valitettavasti ollut ainoa. Rankka bilekulttuuri oli vienyt myös kavereitamme, jos ei hautaan asti, niin ainakin sivuun yhteiskunnasta. Heidän entisestä loistostaan ja luovista persoonistaan ei ollut jäljellä enää kuin varjo. Surullista.

Helsinki eli tuolloin Goa Trance -buumin jälkeisiä vuosia. Noihin aikoihin alkoi tuntua, että koko hommalta katoaa pohja. Eikä mennytkään kauaa, kun siirryin elämässä eteenpäin, raskaamman rockmusiikin pariin. Kingston Wallin viimeiseksi jäänyt levy Tri-Logy oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Sen musiikki on sekoitus elektronista ja rock-musiikkia. Monelle rokkarille Petrin kokeilut olivat liikaa, mutta neohippiporukat ottivat levyt hyvin vastaan.

Petri Walli oli minulle tärkeä hahmo. Hän oli harvoja soittajia, joka onnistui sukkuloimaan sekä rockin että elektronisen musiikin piireissä. Kingston Wallin musiikki upposi hippiystäviini, ja heille Istwania kotibileissä tapailtuani kitara ei yhtäkkiä ollutkaan enää niin vieras soitin. Samoin ne hevarit, jotka tiesivät Kingston Wallin, olivat silmissäni jotain aivan muuta kuin perushevareita. Bändin diggailu oli ihmisiä yhdistävä tekijä.

Petrin kohtaloksi ja kolmannen levyn teemaksi muodostui lopulta gurun maineessa olleen, entisen Suomenlinnan oppaan Ior Bockin opit. Koko levyn sanoitukset perustuivat hänen saagaansa, jossa Pohjoismaiden suvut ovat yhtä ja Uudenmaa on tosiasiassa Oden-maa. Nämä jutut ovat suoraan sanoen kuumottavaa luettavaa, etenkin kun Ior Bockin maine pahemman laatuisena hörhönä oli tunnettu laajalti. Kuunnelkaapa tästä miehen näkemys joulupukista:

Tri-Logy ei ole missään nimessä huono levy, päinvastoin. Se sisältää hienoja hetkiä, vaikka sen tekoprosessia onkin kuvailtu kivuliaaksi. Levy jäi bändin viimeiseksi, ja samalla siitä tuli Petri Wallin joutsenlaulu. Tri-Logy on erottamaton osa bändin saagaa kaikin tavoin.

Welcome To The Mirrorland ja I´m The King, I´m The Sun

Levyn oli alun perin tarkoitus muodostua yhdestä pitkästä, moniosaisesta kappaleesta. Tämä idea ei kantanut loppuun asti, vaan lopulta levylle päätyi tästä teoksesta vain osa. Nämä kaksi kappaletta ovat osa tätä jatkumoa. Samalla ne ovat levyn parhaimmistoa ja hienoja näytteitä Petrin visiosta yhdistää psykedeelinen rokki elektroniseen musiikkiin. Mukana on munniharppua, didgeridoota, syntetisaattoreita, perkussioita ja kaiutettuja kitaroita. Perinteinen sähkökitara soi maukkaasti jälkimmäisen kappaleen soolossa, joka alkaa kohdassa 2:20.

Time

Tämä hyvinkin Hendrix-tyylinen kappale edustaa levyn parhaimmistoa. Se lainaa Jimin likkiarkistosta tuttuja sävyjä, mutta ei aiheuta sen kummempaa vaivaantumisen tunnetta. Sävellys on koskettava ja kallellaan enemmän vanhempaan Kingston Walliin kuin uudempaan trance-suuntaukseen. Kitara soi upeasti heti alusta lähtien (0:00)

Elämänkerta nostaa bändin koko kansan suosioon

On vuosi 2014, ja istun Custom Soundsin Kruununhaan liikkeessämme. Odotan kuumeisesti, että kello löisi kuusi. Tänään on ilmestynyt hartaasti odottamani Viljami Puustisen kirja Kingston Wallista. Kirjaa oli odotettu jo aiemminkin, mutta se näkee päivänvalon vasta tänään. Vaikka viimeiseksi jääneen levyn julkaisusta on liki kaksikymmentä vuotta, Petri Wallin tarina askarruttaa minua. Hänen elämänsä loppuhetket ovat edelleenkin pienoinen mysteeri, johon toivon kirjan tarjoavan selityksen.

Olen seitsemän aikaan jo kotona Kruununhaassa. Kaivan Akateemisen Kirjakaupan muovikassista niteen, jonka aioin lukea samoin tein. Kuluu tunti toisensa jälkeen palatessani mielessäni noihin kasvukipuisiin nuoruuteni hetkiin.

Kirja imee minut mukaansa ennennäkemättömällä voimalla. Mieleeni palaa 90-luku. Trance-bileet, hippikankaat, rock-skene, nuoruuden epävarmuus ja siihen välttämättömänä osana kuuluvat hairahdukset. Jälkikäteen tarkasteltuna kaikki merkit Petrin masentumisesta olivat ilmassa jo pitkään. Kunpa joku olisi puhunut hänelle Eckhart Tollesta Ior Bockin sijaan, mietin. Voi Petri, älä tee sitä, huomaan haukkovani henkeäni, kunnes kertoma saapuu lohduttomaan päätökseensä. Yö on jo pitkällä, kun suljen kirjan ja sammutan valot. Mielessäni pyörii loputtomasti ajatuksia. Miksi näin? Mitä jos noin? Voi Petri Walli – miksi jätit meidät?

En pysty kuuntelemaan seuraavana päivänä järkytykseltäni yhtäkään Kingston Wallin biisiä. Tarina kaivertaa pahasti ja palauttaa samalla omien ystävieni kohtaloita mieleeni. Alun perin suunnittelemani kirjan julkaisukeikka ei kuulosta enää yhtään niin houkuttelevalta. Haluanko kuulla tutut kappaleet livenä vielä kertaalleen? Pystynkö pidättelemään suruani? Totean sen olevan mahdotonta, joten en tee elettäkään lähteäkseni paikalle. Kun keikkaan on vain pari tuntia aikaa, saan viime tingan älynvälyksen: haluankin mennä! Laitan tutulle äänimiehellä viestin. Hän pahoittelee, että paikka on tupaten täynnä ja Juhani Merimaa on laittanut nimilistat kiinni. Ymmärrän. Keikka alkaa kohta, ja tässä minä olen pässinä pyytämässä viime hetkellä nimeäni listaan. Minulla oli kaikki aika maailmassa hoitaa itseni keikalle. Olkoon näin, totean ja menen nukkumaan.

Uusi mahdollisuus DVD:n muodossa?

Kirjan julkaisusta ei ole kulunut vielä vuottakaan, kun luen uutisen Kingston Wallin tulevasta DVD:stä nimeltä Kingtime. Taasko uusi julkaisu? totean itselleni.

Bändi tuntuu olevan nyt kovemmassa huudossa kuin koskaan. Olen nähnyt VHS:ltä lukemattomia tallenteita, joissa yhtyeen kova livekunto on tullut harvinaisen selväksi. Ajatus ennen julkaisemattomista keikoista on kuitenkin kiehtova. Vaikka tuntuu, että Kingston Wall on nyt kaikkien huulilla, ei bändi itse asiassa ole koskaan ollut täysin poissakaan. Sen kulttimaine ei ole hävinnyt mihinkään.

Freakout Remixes

Vuonna 2000 julkaistu Freakout Remixes toi bändin uuden sukupolven tietoisuuteen. Tuolla levyllä Texas Faggott, Squaremeat ja muut elektronisen skenen pioneerit esittivät omia versioitaan bändin biiseistä. Ei ole liioiteltua spekuloida, että tämä olisi hyvinkin voinut olla se suunta, johon Petri olisi itsekin lähtenyt musiikkiaan viemään. Hän fanitti eläessään trancea, joten re-mixit ovat sitäkin kautta taiteilijan perintöä ehdottaman kunnioittavia.

With My Mind

Kingston Wallin ensimmäisen levyn ensimmäinen biisi With My Mind on eräänlainen maamme progressiivisen musiikin merkkipaalu. Vuosien saatossa kappaleesta on muodostunut yksi bändin tunnusomaisimmista sävellyksistä. Alkuperäisessä minua on aina viehättänyt lopun wah-wah-soolo (2:34), joka on 60-lukulaista Wallia parhaimmillaan. Tässä kappaleen alkuperäinen versio.

Livealbumi

Bändiltä oli tässä välissä ilmestynyt myös livekokoelma. Sillä bändi on elämänsä vauhdissa. Monen mielestä bändi ei koskaan taltioinut magiaansa studiossa. Etenkin rumpali Sami Kuoppamäki tuntui aina "jarruttelevan" äänitystilanteessa, keikoilla miestä taas ei ole koskaan pidätellyt mikään. Kun soitetaan jamipohjaista progea, yhdessä Jukka Jyllin kanssa he ovat livenä ainutlaatuinen kaksikko. Tässä on yksi livetaltiointi, joka on levytetty alun perin bändin debyytille.

Bändi oli ollut edellisenä vuonna paljon mielessäni, ja olen kirjoittanutkin heidän vaikutuksestaan nykybändeihin, lähinnä Amorphikseen ja Von Hertzen Brothersiin. Nämä kaksi ovat lopulta vieneet tätä kotimaisen psyke-progen 90-luvun perinnettä ulkomaille asti. KW ei koskaan saanut siipiään auki maamme rajojen ulkopuolella. Amorphis äänitti tämän samaisen biisin coverina My Kantele -EP:lleen. Tässä Kingston Wallin alkuperäisversio.

And I Hear You Call

Fire

Liki jokaisen suomalaisen bändin soittolistalta löytyy Kingston Wallin levyjä, ja koska kiertueilla kuunnellaan paljon musiikkia, on moni ulkomainen kollega saanut Kingston Wallista osansa suomalaisten bussibileissä. Onpa levyjä jaettukin monille, eräänlaista vientiä sekin! Etenkin tätä kappaletta on ollut hauska soittaa muusikoille. Kuoppis pistää siinä kehiin sellaista tulitusta, ettei hän kalpene kenellekään koko maailmassa.

Jään odottamaan DVD:n julkaisua varovaisen innostuneena. Viikkoja myöhemmin näen ilmoituksen Tavastian keikasta. Mietin, uskaltautuisinko paikan päälle tällä kertaa? Keikka lähenee, enkä taaskaan nosta tikkua ristiin asian eteen. En osta lippua, en soita kenellekään. Sattuma puuttuu kuitenkin peliin. Keikkapäivänä kauppaamme ryntää Mikko "Linde" Lindström, joka on kaikupedaalia vailla. Sattumaa tämä on siksi, etten vietä yleensä kuin osan päivästä myymälässämme.

”Olen menossa soittamaan Kingston Wall -iltaan!” hän hihkuu.
”Täh, sinäkö, mitä vedätte?”
Linde soittaa minulle pätkiä eri biiseistä, jotka saavat ihokarvani nousemaan pystyyn.
”Keitä muita siellä vetää?” kysyn.
Timo Kämäräinen ja Samu Leminen. Mun ei siis tarvitse kuulostaa Wallilta vaan vedän lähinnä wah ja blues ‑pohjaisia juttuja.”
”Aika kovia kitaristeja”, pohdin.

Linde ottaa kaikupedaalin matkaan. Näen myöhemmin somesta miksaaja Terttu Arnbergin päivityksen Tavastialta. Kuvassa hän näyttää, että laulut hoidetaan tänään nauhakaikupedaalilla! Ei helvetti, hyvä meno, mietin. Pitäisikö sinne sittenkin mennä? Laitan Lindelle viestin vieraslistasta ja pummin Tertulta biisilistan. Härkää sarvista, ja kohtaamaan itseni ja menneisyyden luurankoni. Olenhan jo aikuinen, totean. Ainakin minun pitäisi olla.

Kingston Wall on suositumpi kuin koskaan

Kun saavun Tavastialle, yllätyn väenpaljoudesta. Olin kuullut, että paikalle oli vielä päivällä lippuja saatavilla, mutta nyt tupa on kyllä täynnä. Moikkaan miksaaja Arnbergia ja vetäydyn parvelle odottamaan keikan alkua. Lämmittelybändi Hidria Spacefolk on jo soittanut. Bändi on minulle tuttu vuosikymmenten takaa, jolloin he lämmittelivät yhtä Kingston Wallin esikuvista, Ozric Tentaclesia. Tänään myös DJ:t lämmittelevät yleisöä kuten Freakout-klubeilla konsanaan, kunnes lavalle astelee DVD-paketin isä, Hannu Lappalainen.

Hänen puheensa avaa illan teeman mukaisesti. Lyhyen DVD-katsauksen jälkeen huomioni siirtyy hetkeksi taustakankaaseen, joka on upea ja selkeästi alkuperäinen – suoraan 90-luvulta. Vintagea, hymähdän itselleni ja aikuisuudelleni. Tänään pääosassa ovat kuitenkin kitaristit. 

Timo Kämäräinen on käynyt kaupallamme muutamaan otteeseen testailemassa delay-pedaaleita, ja hänen soittonsa on jotain ainutlaatuista. Ei pelkästään virtuositeetin takia, vaan sen fiiliksen, jonka Kämäräinen soittoonsa tuo. On mielenkiintoista nähdä, miten tuo palkkasoturi pärjää tässä ympäristössä.

Toisena kitaristina kuullaan kaveria nimeltä Samu Leminen. Hänen suoritustaan oltiin kehuttu kirjan julkkareiden jälkimainingeissa. Tajuan hetken nimeä mutusteltuani, että tunnen miehen. Hän kävi soittamassa kitaraa vanhan bändini Jimsonweedin treeneissä. Muistan hänen erinomaisen soundinsa ja Hendrix-maneerinsa. Näin myös Samun omaa bändiä Inner Light Orchestraa Karjaan Faces-festareilla, joka oli mielestäni todella kova! Tänään mies vaikuttaa hyvinvoivalta ja etenkin hänen soundinsa on hieno! Lähemmäksi Petri Wallia on vaikea ja turhakaan yrittää.

Kolmantena kitaristina soittaa siis Linde, jonka kanssa minulla on pitkä historia. Olemme olleet kiertueella moneen otteeseen hänen eri bändiensä kanssa, joista Daniel Lioneye on tällä hetkellä hänelle ajankohtaisempi.

Kolmikko pyrkii yhdessä luomaan Petrin soundimaailman alkuperäisen rumpalin ja basistin kanssa. Muutama sana Petrin soundista lienee paikallaan ennen keikkaa. Marhall-puolistäkki ja Gibson Les Paul olivat Petrin Wallin vakiokalustoa. Kolmesta kitaristista Samu on tässä mielessä koko porukasta autenttisimmin varustautunut.

Petri Walli soitti suurimman osan uraansa näillä efekteillä: 

  • EHX Big Muff Deluxe, jolla hän soitti yksiäänisiä sooloja kuten Firen C-osan.
  • Boss OC-2 oktaaveri, jota käytettiin usein yhdessä fuzzin kanssa.
  • Dunlopin Wah oli tärkeä osa Petrin soundia. Hän käytti sitä usein painamalla poljinta joka äänen mukana ylös ja alas.
  • EHX:n punainen Small Stone, joka oli luultavasti 70-luvulta. Yksi tunnusomaisimpia Kingston Wallin soundeja, jota käytettiin välillä jopa yhdessä flangerin kanssa.
  • DOD:n vaaleanharmaa flanger, jota käytettiin välillä yhdessä fuzzin kanssa.
  • Ibanezin Tube Screamer toi lisää potkua peruskomppisoundiin.
  • Ibanezin varhainen vihreä digitaalinen delay on tärkein osanen Petrin soundia. Juuri viiveen käyttö on periytynyt monien kitaristien soundivalikoimaan Petriltä.
  • Viimeisellä kiertueellaan hän käytti myös MXR:n keltaista stereo chorusta, jota syötettiin 2x12” Marshallin komboon. Miksaaja oli asentanut D.I. boksin heti pedaalilaudan jälkeen, jolla hän sai fuzz-soundeja terävämmäksi tukemaan bändin hieman uudistunutta soundia.

Näillä eväin luotiin historiaa. Kuinka kitarat soivat sitten tänään?

Onko kyseessä aito asia vai coverbändi?

Keikka alkaa 12-kielisellä akustisella ja Istwanilla, jonka Timo Kämäräinen soittaa virtuoosimaisesti. Koko Tavastia elää alusta lähtien mukana. Samu soittaa kappaleen sähkökitaraosuudet, joita delaylla ja kaiulla sävytetty Ufon viulu hienosti täydentää. 

Seuraavaksi vuorossa on Could It Be So, jonka phaser-riffin Samu hoitaa moitteetta kotiin. Kappaletta tulee laulamaan Mika Järvinen. Hän vetää energisesti ja nostaa yleisön kierroksia.

Videoprojari varastaa hetkeksi show’n yhdessä Kuoppiksen aina yhtä vetovoimaisen rumpujen soiton kanssa. Huomionarvoista on, että hän vetää edelleenkin vain yhdellä etutomilla. On uskomatonta, miten hän ehtii kapuloillaan joka paikkaan. Kotimaiset Kumu-rummut loistavat lavavaloissa ja soitto näyttää yhtä upealta kuin kuulostaa. Kuoppis on kova!

Oma idolini Jukka Jylli jää vielä hieman pimentoon. Hän vetää taustalla kuten ennenkin, mutta mitä enemmän lavalla on porukkaa, sitä enemmän Jylli antaa heille tilaa. Herrasmies. 

Tässä vaiheessa huomaan myös miettiväni, katsonko Kingston Wall ‑coverbändiä vai onko kyseessä aito asia? Kun jotain kappaletta on kuullut satoja kertoja, on vaikea hyväksyä pieniäkään eroja sen tulkinnassa. Sitten vuorossa on Petri Wallin bravuuri And It´s All Happening, joka on upean soolonsa myötä tarkka paikka. Samu jakaa lead-osuudet Kämäräisen kanssa, joka tulee lavalle Jazzmaster kaulassaan.

Biisi on kuitenkin pitkälti Samun heiniä, joka suoriutuu kappaleesta erinomaisesti. Jos sulkisin silmäni, lavalla voisi yhtä hyvin olla alkuperäinen Kingston Wall. Hienoa! 

Seuraava biisi on Used To Feel Before, jonka kitaraosuudet Kämäräinen hoitaa yksin – ja millä tavalla! Hän ottaa lavan haltuunsa, soittaa kuin enkeli ja taas tuntuu hetken, että olemme Kingston Wallin keikalla. Kämäräinen myös laulaa hienosti ja omalle äänialalleen istuvasti. Vahvistimina häneltä löytyvät aina yhtä tehokas Voxin ja Fenderin yhdistelmä.
 

Linde astelee lavalle With My Mindiin tutun valkoisen Gibson SG:nsä kanssa. Hän kytkee sen vahvistimeen niin ikään valkoisella kierrepiuhalla. Solistiksi saapuu Marjo Leinonen, joka istuu pakettiin mainiosti. Jännitän Linden puolesta ennen minulle elintärkeää sooloa, mutta ei hätää. Hän hoitaa homman kotiin kuten Kämäräinenkin, joka jatkaa sooloilua herkemmällä lopputeemalla. Hienoa!

Two Of A Kindia varten lavalla on kolme kitaraa. Kämäräinen soittaa akustista, Samu laulaa hienosti ja on vaatteita myöten kuin ilmetty Walli. Linde tikuttaa tarkasti kappaleen syntikalle sävellettyä riffiä kitaralla. Soolossa hänen wahin käyttönsä pääsee esiin, ja on persoonallisuudessaan täysin omassa kategoriassaan. Lindellä on vielä monta sooloa soitettavana, HIMin kanssa tai ilman. 

Nyt lavalla on kova ryhmä. Olisi vaikea sanoa, ottaisinko solistiksi Samun vai Timon maakuntiin vetämään Kingston Wall ‑show’ta. Ehkä jopa molemmat! Näin ei syntyisi turhia paineita Petri Walli ‑kloonista, vaan eri tyylit täydentävät toisiaan kuten tänään. He molemmat laulavat ja soittavat ikimuistoisesti! Kyllä tätä kannattaisi ainakin isompiin kaupunkeihin tarjota, pohdin mielessäni.

Waltarista tuttu Kärtsy Hatakka on aina pienoinen riski. Tänään mies tulee kuin puskista ja ottaa show’n haltuunsa. Kappaleena on mainio And I Hear You Call, jonka aikana Kärtsy osoittaa olevansa keulamies vailla vertaa. Kaikki kitaristit soittavat nyt sähkiksiä ja vetävät vuorotellen sooloja. Kärtsy lietsoo yleisöä, ja tunnelma on ensimmäistä kertaa katossa!

Seuraavana lavalle astelee VHB:n Mikko Von Hertzen. Kuoppis tulee moikkaamaan stagen etuosaan vanhaa toveriaan, joka nähtiin usein soittamassa perkussioita Kingston Wallin kanssa 90-luvulla. Mikko aloittaa Welcome To The Mirrorland ‑introlla, josta bändi siirtyy suoraan I´m The King, I´m The Suniin. Pääsemme nyt ensi kertaa Tri-Logy-levyn trippailevampaan soundiin käsiksi. Kuulemme nauhalta didgeridoota ja konemattoja, Mikko soittaa akustista. Biisissä on koko kappaleen runkona toimiva arpeggiomainen konepulputus, jonka Kämäräinen on arrannut oivallisesti tappingiksi. Biisi toimii hienosti, ja Jyllikin innostuu nyt revittelemään. Mikon laulu kulkee. Samu loistaa kappaleen soolossa. Homma jatkuu samalla kokoonpanolla vielä Shine On Men verran, jonka tämä bändi vetää kerrassaan hienosti.

Huomaan latelevani puhelimeni muistioon vain ylisanoja, joten eiköhän homma ole tullut jo selväksi. Kyseessä on ainutlaatuinen keikka. Kuulemme vielä Waste Of Timen, joka on Kämäräisen delay-bravuuri. Hän säätää nauhakaikuaan kuin ennen vanhaan, ja kaiuttimista kuultu äänimaisema on mitä mainiointa psykedeliaa. Keikan päättää Kingston Wallin klassinen livesuosikki Hendrix-cover Fire.


Biisilistalta jäävät soittamatta Nepal ja Time, jotka epäilemättä kuultaisiin illan toisen vedon aikana. Moikattuani soittajia ja tsekattua soittajien efektivalinnat, lähden kuitenkin takaisin Kruununhakaan ennen tuota vetoa. Miksikö?

Tuntuu, että nyt on hyvä. Kingston Wallista on muodostunut näiden vuosien aikana instituutio, kokonaisen sukupolven ääni, minun sukupolveni ääni. Sain myös keikalta haluamani. 

Kävellessäni tihkusateessa kotiin tuntuu, kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. Tuntuu, että olen vihdoinkin sujut itseni, nuoruuteni ja muka-aikuisuuteni kanssa. Tämä on vain elämää, mutta musiikki tekee siitä ainutlaatuista. Hienoa, että uskaltauduin tälle keikalle! Musiikilla on tunnetusti parantava voima. Enää kiinnostaisi tietää, milloin tätä lääkettä on mahdollista saada lisää?

2.3.2015 Kimmo Aroluoma (keikkakuvat: Henrik Mikander)
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

Soittajien pedaalilaudat kuvattuna heti keikan jälkeen:

Ufo

Samu

Linde

Kämäräinen

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus