Päiväni rocktähtenä

Valomerkki on tullut. Ravintola Ilveksen pitkässä pöydässä on hiljaista porukkaa. Juuri päättynyttä iltaa summataan pääbändin managerin, crewin ja soittajien kesken. Keikka oli kiertueen ensimmäinen, eivätkä kaikki ole tyytyväisiä. Kissa nostetaan pöydälle: pitäisikö kiertueen lämmittelybändiä vaihtaa? Päätös on vaikea, etenkin pääbändin kitaristille, jonka kavereita lämmittelybändin jäsenet ovat.

Crewin päätös on yksimielinen: tämän bändin kanssa ei voi lähteä kiertueelle. Kitaristi tiivistää ajatukset:

– Harmi. Hyvä bändi, jolla on hyviä biisejä, mutta kun ei niin ei. Otetaan seuraava ehdokas ja ilmoitetaan heille mahdollisimman nopeasti. Kuka käy kertomassa huonot uutiset tämän iltaiselle lämmittelijälle? He lienevät vielä takahuoneessa?

– Minä voin hoitaa sen ilomielin, tuotantopäällikkö virnistää.

Miten tähän tultiin?

Mitä ihmettä on tapahtunut? 

Tarinamme alkaa edellisenä päivänä eräästä Vantaan lähiöstä.

12.00 

Avaan silmäni, enkä ole täysin varma missä olen. Pikkuhiljaa asiat alkavat palailla mieleeni. Olen ollut juhlimassa myöhään pestiä kotimaisen metallisuuruuden lämmittelybändinä Tavastia-klubilla. Jos keikka menee hyvin, bändini voitaisiin ottaa mukaan lämmittelijäksi ensiksi Suomeen, sitten mahdollisesti koko Euroopan kattavalle kiertueelle!

13.00

Olen sopinut bänditovereideni kanssa, että kaikki olisivat paikalla klo 14.00. Katson kelloa ja huomaan, että aikaa on vain tunti. Olen Vantaalla ja puolipukeissani, toisin sanoen myöhässä. Ajattelen, että sovittu aika on varmasti vain viitteellinen ja osaltani joustava. Olenhan bändini toinen biisintekijä ja kitaristi, ja laulajan ohella erittäin olennainen osa bändiä. ”Ei ne mulle anna kenkää, bändi ei olisi mitään ilman mua”, totean vetäessäni maihareita jalkaani pramean omakotitalon eteisessä. Hyvästelen edellisiltaisen lemmenseikkailuni ja suuntaan kohti bussipysäkkiä.

13.30

Seutubussissa muistan, että vastuullani oli tarkistaa, voisivatko pääbändin miksaaja ja valomies hoitaa myös meidän keikkamme. Kaivan puhelimeni taskustani ja huomaan, että sen akku on lopussa. Nyt on liian myöhäistä. Tyynnyttelen itseäni, että ”kyllä se varmasti hoituu, siitähän heille maksetaan”. Samaan hengenvetoon kohmelon seasta lipuu pommikonelaivueen tavoin mieleeni asioita, joiden hoitaminen jäi eilen alkuillasta kesken kaadettuani ensimmäisen ”mäkäräisen”.

Kitaravahvistin piti eilen treeneissä melua. Saan varmasti lainata vahvistinta pääbändiltä. ”Tässähän sitä valmistellaan yhteistä kiertuetta, bändithän lainaavat toisilleen kiertueilla laitteita. Kyllähän nyt hädässä kaveri tunnetaan.”

14.00

Yritän muistella kuumeisesti bussin lipuessa lähemmäksi keskustaa, että olikohan minulla nyt tarpeeksi plektroja ja kieliä mukana? Käyn varmuuden vuoksi soitinkaupan kautta ostamassa kolme plektraa ja yhden kielisetin. Tajuan myöhästyväni lisää, mutta nyt sentään myöhästyn hyvästä syystä. Koska aamupala jäi kiireessä väliin, suuntaan samalla vaivalla läheiseen hampurilaisravintolaan ruokkimaan kohmeloani. ”Ei homma varmastikaan ole minuuteista kiinni”, ajattelen.

15.00

Saavun Tavastian eteen, jossa muut bändin jäsenet odottavat selvästi hermostuneina. Tarjoan heille vakiselitystäni: ”Sorry, että olen myöhässä. Kävin ostamassa kieliä ja plektroja, muuten olisin ollut ajoissa”.

Pääbändi tekee juuri soundcheckiä, rumpalimme ilmoittaa: ”Olemme kasanneet kaiken valmiiksi lavalle menoa varten ja odotelleet sinua. Ehdit vielä kasata omat kamasi saliin, kun he soittavat.”

Astun sisään maamme rockpyhättöön, jossa illan pääbändi tekee soundcheckiä. Näytän heille ”beastia” sormillani, ja nähtyäni bändimme rumpusetin valmiiksi kasattuna päätän liittyä mukaan ilotteluun ja alan lyömään biittiä pääbändin soundcheckin päälle. ”Ehkä vähän synkooppeja sekaan, meitsillä on kuitenkin rytmitajua”, velmuilen.

15.30

Pääbändi lopettaa kuin seinään. Tapaan ensimmäistä kertaa uuden ystäväni. Edessäni seisoo parimetrinen reisitaskuhousuihin ja kauluspaitaan pukeutunut parrakas mies, joka näyttää käsimerkeillä, ettei rumpujensoittoani arvosteta juuri nyt.

Sen sijaan että esittelisin itseni ajattelen, että kyseessä on joku ”hikipinko roudari, joka on meillä töissä.” Lopetan soittamisen ja keskityn mielestäni oleellisempaan, eli etsimään juotavaa. Menen lavan taakse pääbändin takahuoneeseen ja avaan jääkaapin. Löydän sieltä eldoradon – korillisen olutta. Otan korista bissen ja avaan sen ovessa roikkuvalla avaajalla. Korkki lentää kaaressa katon kautta takahuoneen lattialle. ”Yes, täällähän homma pelaa”, ilakoin. Siemailen oluttani ja tuumin, että ”nyt olisi varmasti hyvä hetki käydä röökillä.”

16.00

Antaudun tupakkapaikalla mielikuville illan keikasta ja ummistan silmäni hetkeksi, kunnes havahdun töytäisyyn olkapäässäni. Näen ovensuussa rumpalini.

– Pääsemme nyt lavalle, olen vienyt jo rumpuni sinne, missä ovat kamasi?

– Odota hetki, poltan tämän röökin loppuun.

– Meillä ei ole paljon aikaa, nyt kannattaisi tulla.

– Paljonko meillä on aikaa?

– Puoli tuntia.

– Mitä! Meidänhän piti harjoitella uuden biisin loppumodulaatioon lähtö, se ei mennyt eilen treeneissä hyvin!

– Tule nyt. Meillä ei ole aikaa.

– No on se nyt kumma, pitäähän lämppärinkin nyt saada tehdä kunnollinen soundcheck!

Keuhkoan aikani ja poltan röökini loppuun, kunnes valun kaikessa rauhassa sisälle.

16.10

Sisällä alan paikallistaa laitteistoani. Muistan, etten ehtinyt saada pedaalilautaani valmiiksi viimeisissä treeneissä, kuten oli tarkoitus. Nostan jostain löytämäni salkun käteeni ja tunnen kuinka sen sisällä kolisee. ”On siellä ainakin jotain”, mietin ja avaan salkun. Kysyn rumpaliltani:

– Oletko nähnyt sitä keltaista muovipussia, jonka jätin vahvistimeni eteen, siellä on johtoni ja pari pedaalia.

– Tuli se mukaan, se on jossain täällä.

Kyseinen kasa löytyy, ja alan kytkeä efektejäni lavalla. Joku niistä pätkii, mutta en tiedä mikä. Muistikuvieni mukaan johdot ovat erilaisia kun eilen treenikämpällä.

Samalla huomaan, että lavan oikea reuna on ahdas. Lavan sivussa on ”joku kaappi”. Etsin tuohtuneena tapaamaani ”roudaria” ja vaadin tuota bassokaappia siirrettäväksi. Kukaan ei vastaa. Ajattelen, että ”vittu mitä jengiä, saatanan partasuti”. Alan siirtämään kaappia itse ja tekemään lavalle tilaa. Nyt tämä kaksimetrinen parrakas hahmo on salamannopeasti paikalla ja ilmoittaa minulle silmiin katsoen: ”Tämä pysyy tässä. Voit laittaa oman vahvistimesi sen viereen.”

16.15

Hyväksyn kohtaloni ja huomaan, että reuhtoessani vaatteet päällä lavavalot tuntuvat kohtuuttoman kuumilta. Otan toppatakkini pois ja asetan sen mielestäni hyvään paikkaan rumpuriserille. ”Tässä on varmasti hyvä paikka takille. Tähän tuskin kukaan on tulossa ennen illan viimeistä bändiä”, ajattelen ja ripustan takkini tyylikkäästi pääbändin ridesymbaalin telineeseen roikkumaan.

Joudun pitämään vahvistintani eri paikassa kuin yleensä. En saa pedaalejani ylettymään vahvistimelle asti. Joudun toteamaan, että johtoni ovat liian lyhyitä. Lisäksi ne ovat kuin ansalankoja. Koska meille on annettu niin vähän aikaa, jätän ne oman onnensa nojaan. Ei kulu kauaakaan, kun kuulen jonkun manaavan: ”Perkele!” Sama kauluspaitainen roudari on juuri kompastunut johtoihini, ja luo minuun murhaavan katseen.

16.30

Minulla on mukanani muuntaja, jolle pyydän seuraavaksi sähköä lavan etureunaan. Minulle kerrotaan, että koska pääbändi ei tarvitse sähköä lavan eteen, sitä ei ole vielä vedetty sinne. Ilmoitan kovaan ääneen, että ”tarvitsen sitä sähköä pedaaleilleni ja vähän nopeasti”.

Äänimiehet tuovat minulle hammasta purren valkoisen Schukon, johon kytken pedaalini. Hurina on kova, mutta signaali tulee läpi. Kolmepaikkaisen Schukon kaksi ylimääräistä reikää jäävät aukinaisiksi lavan etuosaan. Potkaisen sen pois näkyvistä kulmamonitorien väliin. ”Onpahan pois jaloista”, ajattelen.

16.45

Ajattelen tehdä tänään kaiken viimeisen päälle, ja teippaan johdot kiinni lavaan. ”Missähän on roudarinteippiä?”, huudan lavan poikki. Kukaan ei vastaa, mutta näen rullan äänipöydän päällä, lavan toisella puolella. Koska ketään ei ole tiskin takana, otan teippirullan ja teippaan johdot kiinni lavaan. Lopuksi laitan teippirullan oman vahvistimeni päälle. ”Tuosta sen ainakin löydän jos sitä vielä tarvitaan”, ajattelen.

17.00

Vaikkakin myöhässä, saamme soundcheckin viimein tehtyä. Jätän kitaran nojaamaan lavalle pääbändin bassokaappia vasten ja suuntaan takahuoneeseen ottamaan toista olutta. Avatessani jääkaappia takavasemmalta ilmestyy iso koura, joka sulkee oven edessäni.

– Kaikki jääkaapissa olevat juomat ovat pääbändin, tuttu ääni ilmoittaa.

– No voi vittu, missä ovat meidän juomamme?

– Sinuna kysyisin toimistosta. Oletteko lähettäneet raiderin talolle tai managementille?

– On se lähetetty, huomaan vastaavani. Samalla muistan, että tämä oli se tehtävälistallani ollut asia, joka mietitytti minua aamulla bussissa.

– Teillä on oma takahuone salin perällä yläkerrassa. Tämä takahuone on varattu pelkästään pääbändin käyttöön.

– On tämä nyt kumma. Pitääkö mun mennä valittamaan pääbändin kitaristille ja sanoa, ettei täällä homma pelaa. Tunnen sen jäbän hyvin, samalla sulle tulee tupen rapinat.

– Lava pitää saada tyhjäksi, meillä on vielä yksi bändi tulossa joka avaa illan.

– Ei käy, meillä on kamat valmiina ja teippasin juuri johtoni kiinni lavaan.

– Nyt jumalauta se lava tyhjäksi tai ette soita tänään!

Minun ja pääbändin tuotantopäällikön, tuttavallisemmin ”partasudin” välille on selkeästi muodostumassa elinikäinen ystävyyssuhde.

Rumpalini katsoo minua anovasti, joten käyn purkamassa lavaan teippaamani pedaalit irti pitkin hampain. ”Juuri kun sain nämä hienosti kasattua”, manaan mielessäni.

Samalla näen, kuinka ”partasuti” kantaa illan avausaktina toimivan ensimmäisen bändin kitarakamoja lavalle todella ahtaasta väliköstä. Hän on selkeästi tuskastunut, mikä huvittaa minua suunnattomasti. ”En varmasti auta, oppiipahan olemaan”, hihittelen mielessäni.

18.00

Pienen hengähdystauon ja pakollisen selviämisoluen jälkeen kuulen, että meille on järjestetty ruokailu talon puolesta. Suuntaamme keittiöön ja lappaamme asiaan kuuluvasti lautaset pullolleen ruokaa. Raivaamme Tavastian beat-baarista pari pöytää itsellemme ja asetumme syömään. Hyvin maistuneen illallisen jälkeen jätämme lautaset pöytiin ja suuntaamme ulos tupakalle.

19.00

Ulkona tupakkapaikalla meitä viihdyttää kolmen tytön joukkio, jonka kanssa alamme iskeä juttua. Jutustelu äityy äsken nauttimani oluen voimalla flirttailuksi. Teen selväksi tyttökolmikolle, että soitan bändissä, ja olin juuri edellisenä iltana panemassa Vantaalla. Tytöt katselevat nolostuneena kengänkärkiään, kunnes Ilveksen ovi aukeaa ja pääbändin solisti astuu ulos. Hän kaappaa vieläkin hämmentyneen oloisen tyttöystävänsä kainaloon ja suuntaa hotelliinsa.

20.00

Houkuttelen rumpalini mukaan läheiseen baariin tankkaamaan lisää nesteitä. Tapaan soittajakollegoita viereisessä pöydässä. Juttelemme niitä näitä, kunnes puhe kääntyy äänimiehiin. Muistelen, kuinka minua juuri kohdeltiin kaltoin ja kerron kaikille baarissa istuville, kuinka kusipäinen hahmo pääbändin tuotantopäällikkö oikeastaan on.

21.00

Takaisin keikkapaikalla asettaudun meille osoitettuun takahuoneeseen baarin yläkerrassa. Huone on suhteellisen tilava, jääkaapissa on juotavaa ja asiat tuntuvat olevan hyvin. Pian rumpalini huomaa, ettei raiderissamme lukenutta Jaloviina-pulloa kuitenkaan näy missään. Ravintola on tupaten täynnä, joten matka keittiöön lavan taakse tuntuu ylitsepääsemättömältä. Rumpali keksii vastauksen.

– Käydään pyytämässä jallupullo tuosta viereisestä baarista?

– Hyvä idea!

Lähdemme yhdessä tuumin viereiseen baariin, jossa sievä tyttö paiskii yksin töitä sen eteen, että saisi tarjoiltua kaikille janoisille juotavaa. Vaatimukseemme viinapullosta ei kuitenkaan vastata toivomallamme hurmoksella. Pienen sadattelun jälkeen huomaan, että kello on jo sen verran paljon, että ensimmäinen bändi on lopettanut keikkansa.

21.30

Pitäisi varmaan mennä laittelemaan kamoja pystyyn, rumpali toteaa.

Käyn vielä ulkona röökillä. Nähdään kohta lavalla, vastaan ja suuntaan ulos ryysiksen sekaan.

21.40

Saapuessani lavan taakse tuttu hahmo odottaa minua ovella: ”Nyt vauhdilla kitarakamat valmiiksi, linjacheck alkaa heti kun olette valmiina”.

Kaivan muovipussistani johtoja ja kytken uudelleen kerran jo purkamani efektivalikoiman. Laitteideni kasaaminen kestää tuskallisen pitkään. Soundcheckissä pyytämääni valkoista Schukoa ei näy missään.

21.50

Kello käy, ja tuttu hahmo odottaa vieressäni. ”Mikä kestää, keikka alkaa kymmenen minuutin päästä?”. Edessäni on kasa pedaaleita ja johtoja. Omasta kitarastani en ole vielä kuullut säveltäkään. Hikikarpalot nousevat pintaan. Silmissäni sumenee, mutta lopulta saan sähköt pedaaleilleni ja äänen kuuluviin. Keikkaan on aikaa viisi minuuttia.

21.55

Mietin lavajuomiani. ”Keikka kestää puoli tuntia, joten muutama bisse on pakko saada lavalle”. Otan pääbändin jääkaapista muutaman oluen ja suuntaan lavalle.

22.00

Keikka alkaa muutaman minuutin myöhässä. Meininki on katossa ja bändini rokkaa. Ensimmäinen biisi menee hurmiossa. Puutteellisen linjacheckin takia miksaaja hakee vielä soundeja, eikä sisälläni kuohuva adrenaliini vielä välity yleisöön asti. Soundit ovat pelkkää mössöä.

Setin toisessa biisissä signaalini pätkii. Ajattelen, että se on sykkyrällä ollut kitarajohtoni. Otan viereisen vahvistimen päältä huolellisesti käärityn johdon, ja vaihdan sen kitaraani. ”Yes, joku on jättänyt varajohdon tähän”.

Kolmas biisi on tunnelmallinen kappale, keikan suvantokohta. Nyt pedaalieni hurina kuuluu häiritsevästi ja vie huomiota pois itse kappaleesta. Tuntuu, että vaikka hankin juuri maailman kärkikastia olevan delay-pedaalin, en saa siitä kaikkea irti.

22.15

Neljännessä biisissä rokataan taas täysillä, ja yleisö on mukana. Laulajamme juoksee lavan poikki ja kompuroi pedaalilautani edessä olevaan Schukoon. Mutta eipä hätiä, keikka jatkuu. Nyt joku eturivistä menettää otteensa oluttuopistaan, ja juoma kaatuu suoraan tuon samaisen Schukon päälle.

Pidätän hengitystäni ja otan pääbändin rumpuriserilta pyyhkeen, jonka heitän Schukon päälle suojaksi. Keikka jatkuu, eikä kaiken sammuttavaa oikosulkua tapahdu.

22.30

Keikka on loppupuolella, ja viides biisi on melkein ohi. Katson lavan sivuun, jossa tuotantopäällikkö näyttää, että lava-aikamme on loppumaisillaan. Samassa kitarastani katkeaa kieli. Vaikka kävin juuri ostamassa uudet kielet, en ”muistanut” vaihtaa niitä. Onneksi se on ylä-e.

Biisin loputtua kuulen jonkun huutavan bändini nimeä ja sanaa ”encore”. Endorfiinin kyllästämät aivoni tekevät johtopäätöksen: ”Nehän haluavat lisää!” Katson lavan sivuun, jossa ”partasuti” näyttää kelloaan, kurkunleikkaamisliikkeitä ja kaikkia mahdollisia eri urheilulajeista tuttuja käsimerkkejä ajan loppumisen merkiksi.

22.35

Olemme yliajalla, kun katson häntä silmiin ja starttaan kitarariffin ylimääräistä kappaletta varten. Minä ja bändini rokkaamme kuin huomista päivää ei olisikaan. Keikka on loistava ja yleisö viihtyy!

Yes!

Haluan onnistuneelle show’lle kunnollisen kliimaksin ja potkin eturivin mikkitelineet kumoon niin, että kuulen mikkien osuvan lavaan. Samalla lavalle jättämäni kaksi täyttä olutpulloa kaatuvat. ”Rock ´n´ Roll!” huudan vielä näyttäessäni beastia yleisölle ja poistuessani lavalta.

22.35

Keikka on ohi. Näen takahuoneen oven suussa korin, jossa on valikoima olutta ja vettä. Sen päällä on muutamia pyyhkeitä viikattuna. Otan korista oluen ja pari pyyhettä. Toisella pyyhin kainaloni ja ylävartaloni. Toisella naamani ja hiukseni. Lopuksi laitan pyyhkeen hartioilleni ja istun tyytyväisenä alas.

Samalla ovi lennähtää auki, ja tuttuakin tutumpi hahmo seisoo edessäni. ”Lava tyhjäksi ja vähän helvetin nopeasti!” Säntään hämilläni lavalle keskelle kaaosta etsimään pedaalejani ja muuta omaisuuttani. Muovipussia tai pedaalilautani kantta ei näy missään. Kahmin pedaalit ja piuhat syliini. Alan viemään niitä pois lavalta, mutta osa tippuu matkan varrella kyydistä. Toivon mielessäni, ettei kyseessä ollut juuri se kaikista kallein delay-pedaali.

Pakatessani laitteitani huomaan, että osa johdoista puuttuu. Virtalähde on kateissa ja uusi hieno kitarajohtoni näyttää pahoin taittuneelta jonkun astuttua sen päälle. Yhtä pedaalia ei näy missään. Lähden takaisin lavalle katsomaan, olisiko se siellä. Mietin huolissani, että toivottavasti kukaan ei ole syyhkinyt sitä.

Matkani katkeaa siihen, että tuotantopäällikkö estää pääsyni lavalle:

– No niin, takahuone tyhjäksi ylimääräisistä, kaikki ulos.

– Minulla on yksi pedaali ja johtoja jossain päin lavaa.

– Saat ne illan päätteeksi, lupaan etsiä ne teille keikan jälkeen.

– Mutta...

– Teille on annettu jo tarpeeksi siimaa tänään. Ulos!

23.00

Asia on harvinaisen selvä. Ainoa vaihtoehto on näköjään odottaa illan loppuun asti ja miettiä, onko pedaali vielä lavalla vai jonkun E-junalla keikkaa katsomaan tulleen hampuusin hupparin taskussa.

Onhan tämä nyt turhauttavaa. Minua vituttaa tämä kaikki niin paljon, että haluaisin jättää pedaalini sinne. Huomaan miettiväni, että soundaan ihan hyvältä ilman sitä delaytakin. Ja ehkei sitä phaseriakaan tarvita…

00.00

Huomaan kertovani baaritiskillä kaikille, että kitarasoundini lähtee sormista. ”En tarvitse pedaaleita ollenkaan, niistä on vain haittaa.”

02.00

Pääbändi lopettaa keikkansa. Tunku takahuoneeseen on kova, ja koska kaikkien hommat ovat tältä illalta ohi, on linjaus nyt höllempi. Tuotantopäälliköllä on kädet täynnä hommia, joten hänenkään intresseissään ei enää ole ketä takahuoneessa istuu.

Nauru raikaa ja puheensorina on kova. Istun takahuoneen sohvalla spliffi toisessa ja olutpullo toisessa kädessä, kun samainen tuotantopäällikkö tuo minulle siististi paketoidun nyytin.

– Mikä tuo on? kysyn hämmentyneenä.

Lavalta löytyneet pedaalit ja pari johtoa.

– Ai niin, olin jo unohtanut ne, naurahdan.

Eipä kestä, tuotantopäällikkö katselee minua pettyneen oloisena.

Kiittämisen sijaan pidän huolen siitä, että spliffi päätyy oikealla puolella istuvalle kanssamuusikolle ja jatkan jutustelua naisväen kanssa. ”Jotain roudareita”, hörähdän vieressäni istuvalle daamille.

Loppusanat

On hellyttävää nähdä muovikassein varustettu lämmittelyakti, jolla alan käytäntö ei ole vielä opittuna. Joku voi olla tietämätön, mutta yrittää parhaansa. Heille ei ole mitään syytä olla vittumainen vain sen takia, että on itse menestyvän bändin palkkalistoilla.

Jos taas olet itse saanut lämmittelijän pestin, ole sovittuun aikaan paikalla, hoida hommasi asiallisesti ja pysy poissa tieltä kun pyydetään. Olette pääbändin vieraana, vähän kuin perhetutuilla "kylässä". Siellä ollaan kunnolla, kuten äiti pienenä opetti.

Paskakin valuu tunnetusti alaspäin. Jos artistilla on huono päivä, se puretaan usein omaan teknikkoon, joka jatkaa kiertokulkua lämmittelybändiä kohtaan.

Muista kuitenkin, että jos aikeissasi on tehdä uraa kiertämällä bändien kanssa, on todennäköistä, että joku näistä nuorista muusikoista on tulevaisuuden työnantajiasi. Matti Nykästä lainatakseni:

”Ole nöyrä niille, jotka kohtaat matkalla ylös, sillä kohtaat ne samat ihmiset matkalla alas”

23.10. 2013 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus