Mitä opin keikalla osa 9 - Antakaa teknikolle työrauha

Viime viikonloppu festivaaleilla muistutti minua taas siitä, kuinka vahvasti tähtikulttuuri vetoaa joihinkin ihmisiin. Tämän seurauksena lavan sivuilla on pahimmillaan kova tungos bändien esiintymisen aikana.

KEIKKOJEN ALUT OVAT HEKTISIÄ. Bändi on latautunut ja teknikko valvoo silmä kovana ja sydän sykkyrällä, toimivatko laitteet. Jos jotain on pielessä, se paljastuu yleensä ensimmäisen tai ensimmäisten biisien aikana. Vaikka laitteiston toiminta on tarkistettu moneen kertaan, on pelko silti olemassa. Tätä pelkoa ei helpota kitarateknikon työpisteelle kerääntyvä fanijoukko tai pitemminkin alalla silmäätekevien röykkiö, joka haluaa saada oman osansa keikan alun adrenaliinipläjäyksestä.

VIELÄ VUOSIKYMMEN SITTEN lavanreunaan kerääntyi pääosin nuoria toimittajanalkuja, jotka iloitsivat mahdollisuudesta nähdä bändiä siellä, missä energia on suurimmillaan. Sittemmin paikalle ovat löytäneet tiensä myös vanhempi väki, alan kulttuurivaikuttajat ja soittajien omaiset. Tämä on tietysti hienoa, mutta kaikkien soisi ymmärtävän, että kitarateknikon työpiste on kuin toimisto. Tuskin kukaan päätetyöläinenkään haluaa ketään tietokoneensa ja työtuolinsa väliin. Yhtä vähän kitarateknikko haluaa ketään huoltopöytänsä ja varakitaroidensa väliin tai tukkimaan ainoaa kulkureittiä lavalle, jonne pitää sännätä nopeasti hädän tullen. Osa näistä ihmisistä ymmärtää, kun heille sanoo, että ”arvostaisin jos pitäisitte tämän alueen vapaana”. Osa pahoittaa mielensä ja pitää teknikkoa virkaintoisena fasistina.

Kuinka ihmeessä joillakin ihmisillä ole tilannetajua tai hajuakaan toisten työreviirin kunnioittamisesta? Edellisenä viikonloppuna jopa tuntui, että mitä vanhempi ihminen oli kyseessä, sitä vähemmän he ymmärsivät lavan pelisääntöjä. Kilometrien luulisi opettavan, miten rokkihommissa toimitaan. Tuntuisi hölmöltä alkaa teipata lavaan fluoriteipillä omaa reviiriään, mutta nyt tuntuu, että kokeilen tätä keinoa seuraavilla festivaaleilla.

Sen verran annan löysiä, että jos lavan sivuun haluaa tulla seuraamaan keikkaa, kannattaa se ajoittaa keikan loppupuolelle, kun alun jännitys on selätetty ja keikka on siirtynyt euforisempaan ylläpitovaiheeseen, jolloin teknikkokin on puheliaammalla päällä.

MIKÄ IRONISINTA, itse soitosta lavan sivusta kuulee enää harvoin mitään. Soittimet ajetaan usein linjaan tai ainakin backlinea pidetään lavalla niin hiljaisella, että nekin vähät desibelit, jotka laitteista irtoavat, ohjautuvat sinne minne niiden pitääkin, eli yleisöön päin. Lavalla kuuluu nykyään lähinnä rummut. Poikkeuksia toki on, mutta ne ovat nykyään yhä harvemmassa.

Tehkää hyvät passikaulaiset ihmiset itsellenne palvelus ja hakeutukaa vaikka VIP-alueelle, josta musiikkia voi kuunnella rauhassa PA:n kautta. Tai vielä parempi: etsikää käsiinne bändin miksaaja ja kysykää häneltä mahdollisuutta päästä seuraamaan keikkaa sieltä, missä soundi on parhaimmillaan. Näin keikasta jää varmasti enemmän kerrottavaa jälkipolville.

20.8.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja raportoi sattumuksia ja kokemuksia tien päältä loppuvuoden ajan.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus