Mitä opin keikalla osa 2 - Vartin festivaalivaihto

Keikkamuusikon tai -teknikon työssä ei liene mitään haastavampaa kuin festivaalit, joissa bändien väliset vaihdot pitää toteuttaa ripeästi. Palasin yli puolentoista vuoden tauon jälkeen hääräämään keikkalavojen takaosaan minulle aikaisemmin niin tuttuun kitarateknikon pestiin.

Kuinka ollakaan, ensimmäinen työkomennukseni osui festivaaleille, ja vieläpä saman bändin kanssa ja samaan paikkaan, jossa aloitin työurani tasan kaksitoista vuotta sitten.

KAKSIKYMMENTÄ MINUUTTIA. Sen verran aikaa minulla oli hoitaa edellinen bändi lavalta pois, tuoda omat laitteemme lavalle, tehdä linjacheck, viimeistellä soittimien viritys, ojentaa soittimet ja startata alkunauha.

Esiintyminen lähetettäisiin livestreamina ja televisioitaisiin myöhemmin syksyllä. Jos asetelma ei olisi ollut jo muutenkin hektinen, edellinen bändi veti hurmioissaan settinsä viisi minuuttia pitkäksi. Kansainvälisillä lavoilla tämä ei olisi mahdollista, mutta Suomessa näköjään on. Viimeistelin soittimien viritykset paria minuuttia ennen kuin aikamme koitti.

– Kiritäänkö aika umpeen, kysyin kiertuemanageriltamme.

Vastaus oli myöntävä. Kun edellinen bändi vihdoin lopetti, aloitin tutut rutiinit, mutten voi kieltää, että pulssini oli korkea.

Laitoin kaikki langattomat lähettimet päälle sillä välin kun risereita vaihdettiin lavalla. Oma korvamonitorointini oli jo kytketty päälle, joten kun oma järjestelmämme olisi kytkyissä, kuulisin sen heti.

Olin valmistellut omat basso- ja kitararigini niin, että molemmat olivat yhden sähkötöpselin takana molemmilla puolilla lavaa, eli heti kun saisin kytkettyä ne kiinni ja lavarasioiden multikaapelit olisivat kiinni, olisin periaatteessa valmis.

Vein risereilta pedaalilaudat lavan etureunaan, otin stand byt pois. Vahvistimien virtakytkimet olivat koko ajan päällä niin, ettei niitä tarvinnut erikseen käydä napsimassa päälle.

Tsekkasin ensiksi basson, joka kytketään vahvistimeen johdolla langattoman sijaan. Kun sain siitä äänen, jätin sen vasemmalle puolelle lavaa odottamaan keikan alkua. Basson vire ei heittele edes ulkoilmassa niin paljoa, että sille tarvitsisi tehdä mitään ennen keikkaa.

Riensin toiselle puolella lavaa, otin sähkökitaran sen telineestä ja käänsin volumen auki, se oli päällä ja täydessä toiminnassa. Kitara takaisin telineeseen ja akustinen kitara syliin. Langattoman mute pois ja hieman rämpyttelyä kieliin. Toimii.

KAIKKI OLI KASASSA, plektrat olivat paikoillaan ja keikka oli valmis alkamaan. Aikaakin jäi viisi minuuttia. Soittelin sähkökitaraa lämpimäksi ja viimeistelin sen viritystä, kun viimeiset minuutit saivat aikaan tutun kutinan vatsanpohjaan.

Muistinko laittaa oikean alkusoundin basistin pedaalilautaan? Jäikö basso soittotilaan vai onko lauta mutella? Ovatko soittimen säätimet oikeissa asennoissa? Tiesin vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, mutta en voinut itselleni mitään. Riensin vielä kerran lavan vasemmalle puolelle tuplatarkistamaan kaiken edellä mainitun. Kaikki oli tietysti kunnossa. Matkalla takaisin lavan oikeaan reunaan kuulin jo korvamonitoreistani, että juonto lähtee, kolme, kaksi, yksi.

Kitara käteen, hihna kireälle ja pujotus artistin kaulaan. Plektra käteen ja taputus olalle. Tuntui, etten olisi ollut hetkeäkään poissa.

6.7.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja raportoi sattumuksia ja kokemuksia tien päältä loppuvuoden ajan.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus