Mitä opin keikalla osa 17 – Unohda kitarakaupan myyjän puheet - kiertueella kaikki on toisin

Olen ollut nyt tien päällä yhtäjaksoisesti vähän yli seitsemän viikkoa. Viime päivinä olen pohtinut yhä kiihtyvään tahtiin sitä, kuinka erilaisina sähkökitara ja sen signaalitie näyttäytyvät kiertueella kuin ne ovat kotipajallani Kruununhaassa. Monet asiat, jotka ovat todella olennaisia soitinkaupassa, eivät paina täällä paskan vertaa.

Tunnen olevani etuoikeutettu, sillä saan työskennellä kitaralaitteiden parissa näin erilaisissa ympäristöissä. Nautin yhtä lailla bufferien kuuntelusta soittajien kanssa pajallani, pedaalilaudan suunnittelusta trumpetistin kanssa tai tietä nähneen järjestelmän päivittäisestä kasaamisesta jonkun eurooppalaisen jättihallin lavalle, josta se vain jälleen puretaan illan päätteeksi.

OLEN SELAILLUT pitkästä aikaa vanhoja kirjoituksiani ja muistiinpanojani, jotka muodostivat pohjan vuonna 2013 perustetulle Backstage-blogille. Löysin sieltä taannoisen näkemykseni kitaran signaalitiestä ja sen noin kahdestakymmenestä osasta, joista olen sittemmin ammentanut paljon materiaalia blogiini.

Koska näistä kirjoituksista on jo viitisen vuotta ja siinä välissä on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, päivitän tässä ajatuksiani kitaran signaalitien eri osista ja siitä, kuinka eri lailla niistä voidaan ajatella laitteiden käyttäjän roolista riippuen. Soittajia ja bändejä on toki hyvinkin monenlaisia, ja tämä selonteko pohjautuukin vain ja ainoastaan tämän syksyn kiertueeseen, joka saa päätöksensä uutenavuotena Helsingin Tavastia-klubilla.

PLEKTRA. Kiertueella on tärkeää, että plektroja on paljon ja että ne ovat oikeassa paikassa, kun keikka alkaa. Basistille laitan kolmesta neljään plektraa kaapin päälle, ja niistä hän käyttää yhtä tai kahta. Kitaristille laitan kaappien ylärimaan 12 plektraa, joista jää yleensä jäljelle neljä. Kitaristi soittaa plektralla muutaman biisin, kunnes sen reuna on niin kulunut, ettei se sytytä enää kielen yläsävelsarjoja halutulla tavalla.

Tilasin kiertueen toiselle keikalle Los Angelesiin lähetyksen plektroja, joita molemmat kielisoittajat käyttävät. Basisti oli aikoinaan soittanut hieman erilaisella plektralla, mutta hänkin siirtyi käyttämään näitä reunoiltaan muotoiltuja plektroja, jotka saavat kielen soimaan raikkaasti. Minkäänlaista puhetta plektrojen vaihtamisesta ei nyt enää ole, eikä ole ollut. Kun keikkaplektra on kertaalleen valittu, sillä mennään.

MIKIT. Olen vaihtanut jo vuosia sitten kaikkiin kitaroihin samat mikit. Tallassa on kuumat, keraamiset mikit ja kaulassa taas perinteikkäät humbuckerit. Basson elektroniikkaa on modifioitu niin, että molemmat mikit ovat yhden volumepotikan takana. Kokonaisuuden kannalta on äärimmäisen tärkeää, että kaikkien soittimien mikit ovat täysin samat. Kun teknikko antaa varakitaran kesken keikkaa, sen tulee kuulostaa täysin samalta kuin ykkössoitin. Minkäänlainen ero soittimien välillä ei ole toivottua. Tämä on suuri kontrasti verrattuna perinteiseen muusikkoon, joka ottaa keikoilleen mukaan erilaisia soittimia eri biiseihin. Täällä vaakakupissa painaa varakitaran identtisyys.

SOITTIMET. Jos kitarakaupassa naarmu on perustelu pyytää alennusta kitaran hinnasta tai kitara ei kelpaa enää ostajalle, täällä soittimia paiskotaan estoitta keikan lopuksi. Käytössämme on kaksi pääkitaraa ja varalla on vielä kolmas, joka toimii pääosin takahuonesoittimena. Olen vaihtanut kitaraan kolmiasentoisen mikkikytkimen jo kolmesti. Bassossa oli käytössä vastaavanlainen kytkin, mutta sen hajottua erään kiivaan keikan päätteeksi kolvasin kytkimen irti ja juotin mikit suoraan kiinni potentiometriin. Soittimissa on rajuja kolhuja, ja niitä säilytetään yön yli isossa kitaratelineessä kylmässä ja kosteassa ilman niiden omia laukkuja. Kaularaudat elävät, ja soittimien kasaan kursimisessa on aina oma hommansa seuraavaa päivää varten. Jos tätä vertaa kostuttimien kanssa vaalittuihin kotisoittimiin, joita soitetaan jälleenmyyntiarvo mielessä, ero on jälleen kerran kouriintuntuva.

SIGNAALIJOHTO. Basisti haluaa soittaa vintage-tyylisellä kierrejohdolla. Olen kolvannut sen molempiin päihin kulmaliittimet, jotta sen liittimet eivät vahingoittuisi. Tämä kierrejohto on korkealaatuinen eikä se siis ole mukana sen takia, että sen korkea kapasitanssi söisi yläpäätä. Minulla on kitarateknikon pisteessäni vastaava johto siltä varalta, että tämä hajoaisi. Johdon soundilla ei ole tässä konseptissa juurikaan väliä, vaan pikemminkin sen ulkonäkö ratkaisee.

LANGATTOMAT. Kitaristi käyttää modernia, digitaalista langatonta. Sen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Molemmissa käytössä olevissa soittimissa on kulmaliittimillä varustetut kustomoidut johdot. Molemmissa kitaroissa on oma lähetin hihnaan kiinnitettynä, eli jos soittimen kanssa on ongelmia, koko paketti vaihdetaan kerralla.

Langattoman vastaanotin on kitarakaappien takana, ja sen lähtötasoa on tiputettu 12 desibeliä niin, että se vastaa kitarajohdosta tulevaa signaalia. Olen vaihdellut ulostuloa kiertueen mittaan muutamaankin kertaan mutta päätynyt aina palaamaan tähän samaan asetukseen. Vaikka molemmissa kitaroissa on samat mikit, en silti saa niitä kuulostamaan täysin samalta, joten olen tehnyt toisen soittimen "pakkiin" kolmen desibelin korostuksen. Sen kanssa soittimet käyttäytyvät kutakuinkin samalla lailla. Moni arpoo, syökö langaton soundia, ja olen kysynyt kitaristilta moneen kertaan, haluaisiko hän soittaa johdolla. Vastaus on aina ei. Hän pyörii lavalla sen verran, että johto menisi aina kierteelle ja olisi vain tiellä. Liikkuvuus lavalla on siis huomattavasti tärkeämpää kuin johdolla mahdollisesti saavutettava lisähyöty.

EFEKTIT. True bypass ei merkkaa tässä ympäristössä mitään. Jos se on tärkeä myyntiargumentti pedaalikauppiaalle, pedaalilautojen suunnittelija/kitarateknikko haluaa aina, että laudassa on mukana bufferi.

Sähkökitaran signaali tulee langattomasta suoraan noise suppressoriin, jossa on bufferi. Siitä se kulkee virittimeen, jossa on bufferi. Toiseen vahvistimeen syötetty signaali kiertää hieman pidemmän matkan, mutta sitä on vahvistamassa pari gain-pedaalia, jotka ovat koko ajan päällä. Soundi on siis moneen kertaan vahvistettu.

Bassopuolella soitin kytketään ensiksi virittimeen ja siitä fuzziin, joka on koko ajan päällä ja bufferoi jo täten signaalia.

Kun lopputulosta käy kuuntelemassa PA:sta päivän aikana, koko true bypass -debatti tuntuu täysin turhalta. Audiolaitteisto vaihtuu päivittäin, ja pahimmillaan kitara on vain kaukaista middlerohinaa rumpujen kuminan keskellä.

SPLITTERIT JA LOOPPERIT. Signaali jaetaan kahtia molemmissa laudoissa niin, että se ohjataan kahteen eri vahvistimeen. Jako tehdään siis jo lähtöpäässä. Kitarapuolella mukana on myös katkaisin, joka on itse asiassa bypass-loopperi. Signaali syötetään ensiksi splitteriin, ja toinen signaali jatkaa matkaansa vahvistimeen. Toinen signaali ohjataan bypass-kytkimen läpi, ja sillä säännöstellään, pääseekö signaali ketjussa eteenpäin. Se toimii siis tavallaan vahvistinvaihtajana, vaikka tosiasiassa se vain katkaisee toisen signaaleista. Koska kanavanvaihtajaa ei ole käytössä, puhtaat kitarasoundit saadaan aikaan pedaalilla, joka tiputtaa signaalin tasoa niin, ettei se enää säröydy vahvistimen päässä. Tällä osastolla kriteerit ovat liki kaikkialla samat. Splittereissä tulee olla erotusmuuntaja, joka poistaa maalenkin. Sen pitää olla kestävä, eikä loopperin kytkimen toivota täälläkään naksuvan yhtään sen enempää kuin olohuoneessa.

PEDAALILAUDAT. Molemmilla soittajilla on käytössään pedaalilauta. Yksi päätavoitteistani kiertueelle lähtiessä oli seurata, miten suunnittelemani ja johdottamani laudat kestävät tien päällä. Kuljetus on suuressa roolissa, joten koitan vaalia niiden pakkausta rekkaan ja pitää ne aina vaakatasossa.

Alkukiertueesta edellä mainittu loopperi irtoili keikkojen lopussa. Se oli saanut sen verran osumaa, että teippien nystyrät olivat päässeet murtumaan. Vaihdoin siihen tuoreet teipit, ja nyt se on pysynyt esimerkillisesti paikallaan. Myöskin sen päälle kiinnittämäni isompi punainen kytkin on pysynyt paikallaan eivätkä sen kuusiokoloruuvit ole löystyneet kertaakaan. Pedaalilaudat näyttävät rajuilta, sillä ne keräävät paljon likaa, mutta koska valvon niiden toimintaa itse aamusta iltaan, en anna sen haitata minua.

VIRTALÄHTEET. Molemmissa laudoissa on ammattimainen virtalähde, jonka lähdöt on merkattu niin, että tiedän, mikä lähtö vie jännitettä millekin pedaalille. Ne ovat pölyisiä ja likaisia, mutta ne toimivat päivästä toiseen. Yhdysvalloissa käytimme 115 voltin sähkölle tarkoitettuja virtalähteitä, jotka kiinnitin samoille paikoille. Olen puhdistanut spraylla virtajohtoja ja niiden naarasliittimiä muutamaankin otteeseen. Kosteus jättää jälkeensä pieniä rohinoita, jotka voivat eskaloitua pätkimiseksi. Pienellä pintahuollolla virtalähteet pysyvät toiminnassa. Virran puhtaus ja häiriöttömyys ovat avainasemassa niin kiertueella kuin pedaalilautapajallakin, ja täysin samat lainalaisuudet pätevät molempiin - vain paras on kyllin hyvää.

JOHTOVIUHKAT. En ymmärrä, miksi kukaan käyttäisi pedaalilautaa ilman siihen integroitua johtoviuhkaa. Kiertueella mukanamme on ollut lämmittelybändi, jolle meidän pitää tyhjentää lava linjacheckimme jälkeen. Säilytän pedaalilautoja valtaosan päivästä kaappien takana casen päällä. Nostan ne lavan eteen vain lyhyeksi hetkeksi, kun olen varma siitä, ettei kukaan tule enää kytkemään mitään lavalle. Näin viuhkani pysyy päällimmäisenä, ja lauta on helppo kantaa lavan eteen ja viedä sieltä pois. Riippuen siitä, mistä päin purku alkaa keikan päätteeksi, otan laudat heti pois lavan etureunasta, jottei kukaan paikallinen apukäsi jyräisi niiden yli. Tulen puhumaan tästä lähin vieläkin korostetummin johtoviuhkan ylivoimasta, sillä tämä kiertue ei olisi ollut mahdollinen ilman sitä, tai ainakin se olisi ollut itselleni äärimmäisen kivulias ja hankala.

ETUVAHVISTIMET. Kaikissa vahvistimissa on tuiki tavalliset etuasteputket. En edes muista, mitkä ne ovat. Olen niitä joskus vaihtanut, mutta ne ovat kaikki speksien mukaisia eikä niillä ole haettu soundeihin mitään erityistä. Miksikö näin?

Yhdysvalloissa käytössämme oli kuusi kitaravahvistinta ja Euroopassa toiset kuusi. Bassovahvistimia oli molemmissa lokaatioissa kolme. Tämä tekee yhteensä 18 putkivahvistinta. Jos alkaisin pohjata soundiamme etuasteputkiin, minun pitäisi vaihtaa jokaiseen vahvistimeen samanlaiset erikoisputket, eikä siinä ole mitään järkeä, sillä nämä saman merkkiset vahvistimet ovat jo lähtökohtaisesti keskenään hieman erilaisia. Tähän kuluisi tuhottomasti aikaa, ja sitten on vielä muutamat vuokralaitteistolla tehdyt keikat, jolloin vastassa voi olla minkä tasoista tavaraa hyvänsä. Saman etuasteputkiluokan sisällä eri putkien vaihtelu on mielestäni korkinhaistelijoiden puuhaa. Kunhan ne eivät suhise liikaa tai ole liian mikrofonisia, niillä mennään, mitä vahvistimessa on kiinni.

PÄÄTEVAHVISTIMET. Mukanani on varaputkia siltä varalta, että jonkin vahvistimen pääteputket tulisivat tiensä päähän, mutta tällaisessa tuotannossa, missä valojen, äänen ja backlinen kytkemiseen ja testaamiseen on asetettu tarkat aikarajat, ei ole tarkoituksenmukaista alkaa availla vahvistimia. Tärkeää on, että mukana on toinen ja mielellään kolmaskin varavahvistin. Ja jos ne loppuvat, otetaan yhteyttä seuraavassa kaupungissa majailevaan huoltomieheen, joka huoltaa vahvistimen päivän aikana. Eräs konkariteknikko sanoi minulle aikoinaan: "Ei se, osaatko korjata vahvistimen, vaan se, että tiedät, mistä saa uuden." Tämä tuntui aikoinaan omituiselta, sillä oma taustani oli vahvistinhuollossa ja availin mielelläni vahvistimia keikoilla soundcheckin yhteydessä, mutta loppujen lopuksi se on aina jostain muusta pois - jos ei muusta, niin omasta lepoajasta, joka on muutenkin kortilla. Väsyneenä tekee muita virheitä, ja jos uppoutuu huoltamaan vahvistimia, voi unohtaa tehdä jotain oikeasti oleellista. Rutiinin pitää säilyä, ja mitä tasaisempia päivät ovat, sitä parempi on lopputulos.

Vahvistimien pääteputkien biasointi on kaikissa standardia eikä sillä ole haettu mitään ihmeellistä mojoa mukaan. Tämä johtuu pitkälti edellä mainituista syistä. Jos vahvistimia on koko kiertueella käytössä vajaat parikymmentä, olisi suotavaa, että ne ovat kaikki normaaleissa arvoissa. Soundin tekeminen pääteputkilla ei kuulu tähän hommaan, vaan tärkeintä on, että vahvistimet hoitavat perustehtävänsä kunnialla.

SIGNAALIN VIENTI KAIUTTIMEEN. Sekä kitarassa että bassossa signaali napataan talteen jo ennen kuin se menee kaiuttimiin asti. Vahvistimen perään on asetettu boksi, jonka XLR-liittimestä signaali saadaan talon äänijärjestelmään. Siitä se jatkaa matkaansa kaiuttimiin, jotka ovat kitarapuolella myös mikitettyjä. Bassopuolella ei ole käytössä erillisiä mikkejä, vaan koko soundi tulee kaiutinemulaattoriboksien läpi. Kaiutinjohdot on valittu tarkkaan. Haluan signaalin mahdollisimman korkealaatuisena talteen, joten käytän parhaita tietämiäni kaiutinjohtoja. Soundi on helppo mokata tässä vaiheessa, ja tieto siitä, että tähän osa-alueeseen on pistetty paljon paukkuja, tuo levollisuutta kitarateknikon arkeen. Nämä laatikot ovat erittäin käytettyjä keikoilla, ja moni miksaaja vannoo niiden nimeen. Silti muusikko ajattelee usein soundiaan vain perinteisenä vahvistin/kaappi-kokonaisuutena ja jättää signaalin viennin PA:han muiden huoleksi. Pahimmillaan joku leipääntynyt paikallinen teknikko mikittää kaapin paskasti, ja koko rakkaudella vaalitusta ja isolla rahalla hankitusta kitarasoundista ei jää yleisölle kuin muistot jäljelle.

KAIUTTIMET. Molemmilla puolilla lavaa soi yhtä aikaa kaksi vahvistinta, joten niiden oikea vaiheistus on tärkeässä roolissa. Toisella puolella vaihe on käännetty, toisella se on sama.

Ironista kyllä Yhdysvalloissa käytössämme olivat eri kaiuttimet kuin Euroopassa. Kitarakaapit olivat pienempiä, vaikka ne olivatkin malliltaan 4x12". En ole koskaan pitänyt niiden soundista, vaikka teinkin niiden kanssa Jenkeissä kiertueet myös vuosina 2010 ja 2011. Yhteistyövalmistaja toimitti joskus aikoinaan nämä kaapit, joten niillä on menty siitä asti.

Aivan kuten vahvistimetkin, elementit ovat ne, mitkä ovat. Kaappeja on kahdella mantereella yhteensä kaksitoista kappaletta eikä niiden elementtien vaihtelu tai hifistely ole tarkoituksenmukaista varsinkaan, kun mukaan mahtuu niitä kuuluisia lentokeikkoja, joilla vedetään sillä, mitä paikallinen vuokrafirma tarjoaa. Yleensä nämä ovat alan standardeja, joiden kanssa tulisi pärjätä.

Kaiuttimet ovat se osa signaalitietä, joiden suhteen soundientusiastien ja kiertueen realiteetit poikkeavat eniten toistaan. Kaikki tietävät, että elementti vaikuttaa soundiin paljon, mutta sen varaan ei oikein voi rakentaa soundiaan. Oman järjestelmän pitää pelittää sen kanssa, mitä vastaan tulee. Mukanamme ovat toki nuo mainitsemani kaiutinemulaattoriboksit, joiden kautta signaali viedään miksaajalle, mutta koska kaksi kaiuttimista mikitetään, ämyreillä on kuitenkin olemassa oleva rooli kokonaisuuden kannalta.

PARASTA TÄSSÄ KAIKESSA on se, että kun palaan pedaalilautapajalleni tammikuun alussa, minulla on ensi käden tietoa siitä, miten luomuksemme kestävät tien rasituksia. Minun ei tarvitse tyytyä jostain kuulemiini uskomuksiin tai myytteihin. Tämä ei tee asenteestani yhtään nuivempaa, vaan uskon ymmärtäväni monien eri soittajien tarpeita entistä paremmin.

Joskus soundihifistely on erittäinkin perusteltua. Etenkin studiossa pätevät täysin eri lait kuin keikoilla. Joskus pitää vain vetää ja toivoa, että kamat kestävät. Tosiasia on kuitenkin se, että substanssiosaaminen pitää hankkia itse - välillä kaukaakin.

29.12.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Backstage-blogin ja Custom Boardsin perustaja.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus