Mitä opin keikalla osa 12 – Vaikein asia soittamisessa on…

Olen keskustellut useiden kitaristien kanssa tästä samasta ongelmasta, jonka kanssa painin viimeksi eilen. Olimme soundcheckissä ennen kiertueen tärkeää toista keikkaa ja juttelimme siitä, kuinka vaikeaa on soittaa välillä hiljaa ja välillä kovaa. Tarkoitan tällä nimenomaan soittajan kosketusta kieleen. Valoin muusikkoon uskoa ja sanoin, että ”pystyt siihen kyllä, kun oikein yrität". Jos haluaa olla ammattilainen, on pakko pystyä.

KITARA ON DYNAAMINEN SOITIN. Ainakin, jos on miettinyt signaalitiensä oikein. Äänenmuodostus plektran ja kielen välisessä kosketuksessa on avainasemassa siinä, miten ääni tulee lopulta ulos kaiuttimista. Moni kokenut ja arvostettu kitaristi on myöntänyt minulle, että he pystyvät näppäilemään kieliä tarpeeksi hiljaa treenikämpällä, mutta keikan adrenaliini vie tämän tatsin mennessään. He soittavat liian kovaa, ja soundi menee tukkoon. Tiedän tämän kiusallisen hyvin, sillä tuskailin saman asian kanssa yli vuosikymmen takaperin, kun olin vielä itse aktiivimuusikko.

Soitin viimeiseksi jääneelle levylleni kotonani sohvalla istuen. Kytkin sähköbasson äänikorttiin ja siitä tietokoneeseen. Minulla oli stereomiksaus taustanauhoista, jotka pistin kuulokkeisiini niin kovalle, että pääni olisi lähestulkoon räjähtänyt, jos en olisi pitänyt tatsiani kurissa. Tulokset olivat mainioita. Sain juuri haluamani kuulaan ja syttymisen rajamailla olevan soundin, jota olin aina tavoitellut. Keikalla jännitys tai puutteellinen monitorointi veivät tämän poikkeuksetta mennessään. Korvamonitorien kanssa tatsin säätely olisi voinut olla helpompaa, mutta eihän meillä moisia ollut. Ja vaikka olisikin ollut, keikan adrenaliini olisi silti ajanut minut soittamaan liian kovaa.

TÄLLÄ KIERTUEELLA käytössämme on soundi, joka on erittäin responsiivinen. Olen säätänyt kakkosvahvistimelle kulkevan signaalin noise gaten avulla niin, ettei se aukea, kunhan soiton dynamiikka pysyy lapasessa. Jos muusikko soittaa liian kovaa, gate aukeaa ja fuzzilla kyllästetty vahvistin soi rauhallisten näppäilyjen päälle.

Ykkösvahvistimelle menevää signaalia on jarrutettu polkimella, jonka tuloksena vahvistin elää voimakkaasti soittotatsin mukana. Todella rauhallisesti näppäiltynä se on äärimmäisen elävä ja rosoinen - koko ajan sen kuuloinen, että se voisi räjähtää millä hetkellä hyvänsä, mutta se pysyy kuitenkin aisoissa.

Moni suosikkilevyiltäni tuttu kitarasoundi on tehty juuri näin. Vahvistimessa on tilaa vaikka mille riippuen siitä, miten sitä plektralla käskee. Olen jopa ylpeä asiakkaani eilisestä suorituksesta äärimmäisen paineen alla. Harva olisi pystynyt samaan. Hän eli täydellisesti dynamiikan ehdoilla kappaleiden mukaan. Kun hän vaihtoi kaulamikiltä tallamikille ja samanaikaisesti polkaisemalla poisti ”jarrun” ketjusta ja vielä käski soitinta painamalla voimakkaasti plektrakättä alaspäin tallan juuresta, soundi muuttui lujaksi, likaisesti ja tarkasti soivaksi möyryäväksi massaksi. Korvia hivelevää kuultavaa.

JOTKUT muusikot taitavat tämän. Mitä nuorempana sen oppii, sitä monipuolisemmaksi ilmaisu muuttuu. Kun olet yksin ja rauhassa, kokeile, miltä kitara ja efektisi kuulostavat, kun näppäilet kieliä hiljaa. Vertaa tulosta siihen, että näppäilisit niitä kovaa. Kun vielä vaihdat näppäilykohtaa kaulan tyvestä mikkien päälle ja sieltä tallan viereen, hallittavissasi on käsittämätön soundipaletti.

Yhdellä tatsilla ja yhdellä soundilla soittamiselle on aina aikansa ja paikkansa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus.

1.11.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja raportoi sattumuksia ja kokemuksia tien päältä loppuvuoden ajan.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus