Ismo Alanko - Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää

Olen moneen kertaan uhonnut, että kiertueet ovat osaltani ohi. Niin vain mieli kuitenkin muuttuu jos kysyjänä ovat alan arvostetuimmat audioihmiset. Hyvässä porukassa on kiva tehdä töitä vai miten se meni? Kun Custom Soundsin Toneviikot oli polkaistu keskiviikkona käyntiin, otin seuraavana aamuna taksin Kisahallin parkkipaikalle. Tänään alkaisi erään maamme kansallisikonin juhlakiertue. Ismo Alanko soittaisi kiertueella kappaleita koko uraltaan. Aikakausi kattaa likimain koko elämäni, jos varhaislapsuutta ei lasketa mukaan. Mielenkiintoista ja kuten tulemme huomaamaan, haastavaa ja koskettavaakin. 

Tätä kirjoittaessa on mahdoton sanoa mitä seuraava kuukausi tuo tullessaan. Päivitän tätä kiertuepäiväkirjaa viikottain, sitä mukaa kun kiertue etenee. Aina hamaan loppuun asti.

8.11. Hämeenlinna, Verkatehdas

Aikainen backlineri keikan nappaa. Melkein erehdyn nousemaan vieraaseen bussiin kisahallin parkkipaikalla. Olisikohan täysin samanlaisella mustalla bussilla matkustanut Jari Sillanpään ryhmä arvostanut backlineria vahvuudessaan? Lopulta oikea bussi löytyy ja pääsemme matkaan. Matkan aikana ei ole vielä varmuutta edes soittajien sijainnista lavalla. Tänään tehtäisiinkin parin päivän hommat kertarysäyksellä. Aamu on varattu tuotannon kasaan laittamiselle ja iltapäivä bändin soundcheckille.

Jos Suomesta pitäisi valita kiertueen aloituspaikka, joka palvelee tarkoitusta parhaiten, olisi se Verkatehdas. Vaikka salia on hehkutettu kiusaksi asti, on se silti jokaisen ylilauseen veroinen. Henkilökuntaa myöten paikka henkii varmuutta onnistumisesta ja stressittömästä päivästä.

Paikan päällä näen bändin caset ja tulevan työasemani ensimmäistä kertaa. Ehdin myös vaihtamaan muutaman sanan soittajien kanssa - ensimmäistä kertaa. Täyden huomioni vie kuitenkin Santtu Sipilän minulle tuoma Pelicase-laukkuun pakattu espresso-kone.

Kun kuski Peter Varoma ojentaa vielä paketillisen kahvia on päivä jo melkein voitettu. Haalin vielä sixpackillisen kivennäisvettä laariini, ja päivän työt voivat alkaa.

Kiertueen aloituksen haastavin osa on täydellinen tietämättömyys tavaroiden sijainnista. Tai siitä miten laitteet kytketään. Ilokseni huomaan, että vanha koira oppii vielä uutta. Huomaan saavani paketin pala palalta haltuun.

Kamat rakentuvat vauhdilla. Bändillä on rutiinia, ja se näkyy. Kosketinsoittimien takana olevan Fenderin Super Reverbin kaiussa on ongelmia. Vika löytyy kanavanvaihtajasta, jonka saan kuntoon.

Kofeiinitasapainon optimoimisen jälkeen päähuomioni kiinnittyy Ismo Alangon kitaroihin ja vahvistimiin. Ismolla on kiertueella käytössään kaksi Teleä, Gibson 330 ja kaksi akustista kitaraa (Gibson ja Martin). Kaksi näistä oli käynyt Custom Soundsilla ennakkohuollossa, kolmeen vaihdoin kielet paikan päällä. Puhtaalta pöydältä on hyvä lähteä. 

Ismon vahvistin on vanha tuttu Swart. Signaali jaetaan Lehlen splitterin läpi Mad Professorin Little Green Wonderille ja siitä vahvistimelle. Virtalähde on Voodoo Labin ISO 5. Tutulla maaperällä siis mennään. 

Eniten odottamani laitekokonaisuus löytyy kuitenkin lavan oikealta laidalta. Jussi Jaakonaho on epäilemättä yksi Suomen parhaita kitaristeja. Hän on myös tunnettu hyvästä maustaan laitteiston suhteen. Jussi on kiitettävän omatoiminen ja hoitaa oman tonttinsa kunnialla kasaan. Ehdimme käymään signaalitien pintapuolisesti läpi hätätilanteiden varalta. Sanoisin, ettei tämä ole viimeinen kerta kun puimme eri osasten vaikutusta Jussin soundissa. Löysät pois -periaatteella otin kuvan Jussin pedaalilaudasta.

Bändi tekee pitkän soundcheckin ja käy illan ohjelmistoa läpi. Koska illan jokainen kitaristi soittaa räätälöidyllä seteillä, käyn niitä läpi hyvän tovin. Samalla teen memon kielten paksuuksista hätätilanteita varten.

Keikan ensimmäinen osa on pitkälti akustinen. Biisejä löytyy monilta eri vuosikymmeniltä ja oma elämä vilisee silmissä. Sanonta "soundtrack of my life" kuvaa hyvin tätä kiertuetta. Tuntuu, että jokaiseen oman elämänvaiheeseen löytyy tunnari. Matka nuoresta rokkiin tutustuvasta pojanklopista stoner-rokkariksi ja siitä kypsyvästä vasemmistoromantikosta aikuistuvaksi perheelliseksi yrittäjäksi on pitkä tie. Samalla Ismon sanoitusten ajankohtaisuus ja ajattomuus nousevat etusijalle. On riipaisevaa kuunnella kappaleet "Kun Suomi Putos Puusta" ja "Nokian Takana" vuonna 2013.

Toisessa setissä pistetään isompi vaihde silmään, ja lavalla alkaa tapahtua. Jukka Orma vierailee muutamassa biisissä, laitteisto on tuttua Siekkari-rundilta. Kuten tuolloin, vaaran makua on ilmassa ja muistot palaavat mieleeni. Kitarakin on vanha tuttu. Orma kokeili taannoin Wegenin plektroja ja oli siirtynyt kokonaan käyttämään niitä. 

Biisilistan dramaturgia toimii, melkoinen suoritus koko bändiltä. Teknisesti keikka menee myös hienosti ja illalla trailerin ollessa kiinni tuntuu uskomattomalta, että noin 20 tuntia sitten oltiin vielä täysin alkutekijöissä.

10.11. Kuopio, Musiikkikeskus

Toisena päivänä kaikki rakentuu nopeasti ja aikaa jää laitteiston kokonaisvaltaiseen tsekkaamiseen. Kosketinsoittaja Juho Viljasen Space Echo oli jumittanut eilen. Jussi Jaakonaho paljastautuu osaavaksi laitteen huoltajaksi, joten otamme tästä itsellemme projektin. Saan tutoriaalin laitteen saloista ja putsaamme aikamoisen määrän töhnää koneesta pois.

Oma espressokone työmaailmassa tuo varmuutta päivään. Hötkyillä ei tarvitse suuntaan tai toiseen ja kun asiaa pohtii, ei päivä eroa suurestikaan normirutiineistani. Kolvi on kuumana, espressokeitin puksuttaa ja kivennäisvesi soljuu kurkusta alas. Kitarakamoista saa jutella, on lämmintä ja puhdasta. Ajat ovat muuttuneet teknikon elämässä. Toista oli katurock-bändin matkassa Englannin hikisillä klubeilla. 

Tänään paikalla on Hassisen Kone, eli Harri ja Jussi Kinnunen. Kyseessä on mahtava parivaljakko. Yleisö on täysin pähkinöinä kun Levottomat JalatOikeus On Voittanut Taas ja Rappiolla soivat. Taas oma elämä vilkkuu silmissä, 9-vuotiaalle Hasssinen Kone oli pihan "isojen jätkien" musaa. Tänään on etuoikeus olla paikalla ja palata aikaan jota ei koskaan ehtinyt elää.

Loppukeikasta vauhti ja intensiteetti kasvaa. Lämpötila nousee salissa. Vaskien ja kitaroiden vireet elävät. Ironista kyllä, missaan samalla Ismon akustisen cuen.

Olimme unohtaneet päivittäisessä palaverissamme, että Ismo soittaa akustista kappaleessa "Extaasiin". En näin ollen ollut merkinnyt sitä listaani. Olen takahuoneessa muina miehinä viikkaamassa taustakangasta ja käyn kappaleiden välissä rutiininomaisesti tsekkaamassa, onko kaikki OK. Ei ollut.

Pari juoksuaskelta ja kitara lavalle, eikä artisti ollut moksiskaan. Sattuuhan noita. Kuin jatkumona tälle, Jussi kompuroi hieman kitaransa kanssa ja saa akustisensa elektroniikan pimeäksi. Nyt Jussi soittaa samaisella Ismon akustisella kitaralla keikan loppuun. Outoa. Äsken kitara oli jo miltei trailerissa, nyt sillä soitetaan enemmän kuin koskaan. Hyvä näin.

Keikka kulminoituu "Taiteilijaelämää"-kappaleeseen jonka aikana monitoroin vielä Jussin akustista kitaraa kuunteluvahvistimella. Paskana on. Pelkkää rätinää. Kitara pakataan vaultteihin odottamaan tarkempaa diagnoosia ensi perjantaille, jolloin kiertue jatkuu Lahdessa.

Matka on alkanut, emmekä varmastikaan selviä haavereitta. Keikkakalenteri on täynnä joulukuulle asti. Seuraa kiertueen etenemistä Backstagelta tai tule tsekkaamaan tapahtumia paikan päälle. Päivityksiä on luvassa jokaisen viikonlopun jäljiltä. Ensi kertaan!

15.11. Lahti, Sibeliustalo

Miksi kaikki kitarakamat tuntuvat hajoavan juuri silloin kun ollaan herkimmässä mahdollisessa ympäristössä, ja kun paikalla on yhtyeen managerin lisäksi oma mielitietty, johon luonnollisesti haluaisi tehdä osaamisellaan vaikutuksen?

Sibelius on nimi, joka puhuttelee kaikkia. Kun suurmiehen kunniaksi rakennetaan musiikkitalo, on myös paikassa oltava jotain maagista. Ja näin onkin. Talo henkii arvokkuutta, ja etenkin seurueen klassisen koulutuksen saaneet soittajat tuntuvat olevan keikkapaikasta mielissään. Niin minäkin. Rupattelemme päivän mittaan Jean Sibeliuksen musiikin lisäksi J.S. Bachin sellosarjoista. Samalla soittajien monipuolisuus käy selkeästi ilmi. Joakim Bergholm ja Juho soittavat etydejä kilpaa, ja piristävät kaikkien päivää.

Myös saliin valuva yleisö tuo iltaan hienovaraisuuden tuntua. Konserttisaliin laitetaan aina vähän parempaa päälle, ja päivittelen ylläni olevia elämää nähneitä reisitaskuhousuja. Pitäisiköhän tässä itsekin pukeutua tyylikkäämmin? Tänään ollaan selkeästi luomassa jotain elämää suurempaa kokemusta. Virhemarginaali tuntuu pienemmältä kuin koskaan. Meneehän tänään kaikki kunnialla, meneehän?

1. Setti

Ensimmäinen setti alkaa rauhallisesti, jopa uneliaasti. Bändi soittaa hienosti ja Ismo laulaa komeasti. Kaikki pelaa mallikkaasti. Tuntuu, että jokainen henkäyskin kuuluu salissa, joten keskityn lähinnä paikalla pysyttelemiseen, etten hötkyilisi hermostuneesti lavan sivussa.

Valmistelen akustista kitaraa ”Rakkaudesta”-kappaletta varten ja laitan Capon ensimmäiselle nauhalle. Viritän kitaran ja soitan sitä vielä kuunteluvahvistimen läpi. Hienosti soi. Avoin A-sointu ja kaksi vapaana soivaa yläkieltä resonoivat toivotusti. Kaikki sujuu kun tanssi, ja alan valmistautua kitaran luovuttamiseen artistille.

Silloin vieressäni seisova monitorimiksaaja Santtu Sipilä ilmoittaa hätääntyneenä, että kanavasta kuuluu häiriöääniä. Tarkistan lähettimen ja varmistan, että se on MUTE-tilassa. Kuulen vian, mutta en tiedä mistä se johtuu. Kytken kitaran lähettimen päälle, ja kuulen sen edelleen. Jokin sisälläni sanoo, ettei vika ole kitarassa, vaan jossain muualla.

Edellinen kappale loppuu, ja minun täytyy ojentaa kitara Ismolle. Kanava rätisee edelleen. Kokeilen vaistonvaraisesti langattoman lähettimen liittimiä, kitaran jakkia ja riennän hakemaan varajohtoa. Nyt kitara yllättäen toimiikin, ja yleisö taputtaa. Sitten rätinä alkaa taas, ja kaikki ihmettelevät mitä tapahtuu. Ismo alkaa silmin nähden tuskastua. Kytken kitaran johdolla suoraan DI-boksiin. Koko tämän ajan Ismo on soittanut kappaleen kitaraintroa. Nyt signaali on puhdas, ja yleisö taputtaa taas.

Vaikka oma pulssini pysyy tasaisena, on keskittymiskykyni koetuksella. Jos pääjohtajan (Ismon) kitara pätkii konserttisalissa, voidaan sanoa, että se jättää jälkensä illan dramaturgiaan. Samalla herkän teknikon psyyke on koetuksella. Loppusetti menee kuin sumussa, ja on välitauon aika.

Väliaika

Kokeilen kitaraa ja huomaan, että pedaalilaudassa olevan virittimen input-jakki on löysällä. Se aiheuttaa pientä pauketta siihen koskiessa. Kiristän ja putsaan jakin. Virittimestä DI-boksille lähtevä George L -johto on seuraava epäilyksen aiheeni. Sekin pitää melua koskettaessa. Muistan kuulleeni pienen paukahduksen ja häiriöäänen keikan alkupuolella. Olisiko joku soittaja polkaissut virittimen ohi, jolloin George L -liitäntä olisi joutunut rasitukselle? Paha sanoa. Vaihdan tämänkin johdon. Tarkistan vielä langattomasta vastaanottimesta lähtevän johtoviuhkan. Kaikki tuntuu pelaavan mallikkaasti.

2. setti

Toinen setti alkaa, ja kahden flyygelillä soitetun kappaleen jälkeen Ismo ottaa taas akustisen käteensä. Kaikki tuntuvat pidättävän hengitystään. Tuoreessa muistissa on keväällä sattunut ”tapaturma”, jolloin samaisesta akustisesta kitarasta katkesi kaula.

Nuorena Syntynyt” -kappale saadaan kunnialla loppuun. Akustinen toimii langattoman kanssa virheettä, ja kaikki tuntuvat huokaisevan helpotuksesta. Uuden levyn menevä kakkosraita ”Aina nuori” polkaistaan käyntiin, ja tuntuu siltä, että ilta lähtee ensimmäistä kertaa lentoon. Ai niin, tässähän oltiin rokkikeikalla!

Mielessäni pyörivät vielä edellisen setin tapahtumat ja yritän kaikin keinoin pitää fokukseni nykyhetkessä. Ajattelen: ”Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Oliko kitaran pätkiminen minun vikani?” Mieli ei tunnu hiljentyvän millään ja mantraan itselleni: ”Älä murehdi mennyttä vaan pysy hetkessä.”

Jos vastaava välikohtaus tapahtuisi hikisellä rockklubilla (lue: tutummassa ympäristössä), ei tapahtuneessa olisi mitään ihmeellistä. Tänään tuntuu siltä, että Sibelius katselee minua olkani yli ja koko klassisen maailman nollatoleranssi virheisiin käristää minua suurennuslasinsa alla.

Koettaessani hiljentää mieltäni katselen lavan tapahtumia kuin sumuverhon takaa. Yhtäkkiä Jussi viittoilee minulle: Jazzmasterista on katkennut kieli. Adrenaliiniruiskaus palauttaa minut kertaheitolla nykyhetkeen. Otan varakitaran telineestä ja ojennan sen Jussille. Vaihdan Jazzmasteriin kielen, vieläpä suhteellisen nopeasti. Jussi saa kitaransa takaisin hyvässä vireessä seuraavaan kappaleen alkuun ja homma jatkuu.

Ihminen tarvitsee onnistumisia, ja yksi positiivinen asia kumoaa helposti juuri tapahtuneen negatiivisen asian. Nyt ollaan ikään kuin nollilla, eli tasoissa itsensä kanssa.

Seuraavaksi Ismo ottaa käteensä Telecasterin ”Oikeus On Voittanut Taas” -kappaleeseen. Tällä kertaa Santtu viittoilee minulle, että kitara tulee konsoliin liian hiljaa. Ismo on huomannut saman ja varmistaa vuosien rutiinilla, että kaikki kitaran säätimet ovat täysillä auki. Ei auta kuin mennä lavalle pedaalilaudan ääreen tarkistamaan tilanne. ”Vika” löytyy nopeasti. Mad Professorin Little Green Wonder -volumepotikka on kääntynyt jossain vaiheessa. Nostan sen normaalille tasolle. Tässä välissä Santtu on ehtinyt jo nostaa kitaran gainia, ja se tulee korvamonitoreihin hetken ajan huumaavan kovalla tasolla. Santtu reagoi muutokseen nopeasti, ja kitaran oikea balanssi löytyy taas.

Palaan työpaikalleni, ja mieleni alkaa taas kuljettamaan minua pois nykyhetkestä. ”Missähän vaiheessa tuo volumepotikka oli kääntynyt?” Soundcheckissä sen asento oli tsekattu tarkasti. ”Menikö se akustisen piuhaa ronklatessa? Muistinko tarkistaa sen asennon väliajalla?” Mielen syyttävä sormi osoittaa jälleen nuorta kitarateknikkoanne. Fokus on kateissa, ja hilaan sitä nykyhetkeen väkipakolla.

Klassisesta pedagogiasta tuttu kappaleen hyräily toimii aina. Rappiolla-kappale pyyhkii tapahtuneet historiaan. Mieli hiljenee, ja nykyhetki löytyy taas. Hyvä niin, sillä läsnäololle on pian taas käyttöä.

Encore

”On mulla unelma” -kappaleessa tuntuu, että Jussin soundi muuttuu hetki hetkeltä rupisemmaksi. Ajattelen hetken, että Jussi höystää soittoaan jollain spesiaalifuzzilla, mutta vähitellen soundi menee koko ajan ohuemmaksi ja ohuemmaksi.

Jussi soittaa kiertueella kahdella Gibsonin vahvistimella. Niistä toinen on suunnattu hänelle lavakuuntelua varten ja toinen mikitetty saliin miksaajaa varten. On selvää, että jotain on pielessä. Menen Jussin luo, ja alamme selvittää missä vika on. Tutkin ensimmäiseksi pedaalilaudan kriittisimmät liittimet, ei tulosta. Jussi pysyy rauhallisena, ja vaihdamme kahden vahvistimen johdot päittäin. Ei soundia. Styrkkari paskana! Riennän kitaramaailmaani hakemaan varavahvistinta ja suoritan historian nopeimman combocasen avauksen. Tuon kolmannen Gibsonin lavalle, ja keräännymme kuin herhiläiset Jussin kitaramaailman ympärille.

Minä asetan vahvistimen paikoilleen, Santtu vaihtaa mikin, Jussi kytkee signaalin, sitten sähköt ja se soi! Kaikki palaavat paikoilleen monitoroimaan tapahtunutta. ”Peltirumpu”-kappaleen intro on soinut koko ajan taustalla. Nyt biisi pääsee käyntiin toden teolla, ja keikka lähenee kliimaksiaan.

Toinen Encore

”Mitähän vielä?” kysyn mielessäni. Santtu heittää lakonisesti, ”ettei meillä varmasti ole mitään hätää, koska kaikki on jo kertaalleen hajonnut”. ”Jää nähtäväksi”, totean äänettömästi. Taas on mieli karkaamassa juuri tapahtuneeseen ja läsnäolo on kateissa. Mietin mielessäni: ”Vittu mitä duunia, kitarateknikon pesti ei tosiaankaan käy tylsäksi!”

Bändi palaa vielä lavalle soittamaan ”Taitelijaelämää”-kappaleen, joka kirvoittaa yleisöltä raivoisat suosionosoitukset. Loppu hyvin, kuten sanotaan.

Vastoinkäymisestä toipuminen

Helsingin konservatorion kitarapedagogi Juan Antonio Muro kiteytti jo aikoinaan läsnäolon tärkeyden soittaessa. Samat opit pätevät näköjään myös kitarateknikon työssä. Jos huomaat ajattelevasi, että ”tämähän menee hienosti”, virhe on lähempänä kuin huomaatkaan. Vastaavasti jos jäät murehtimaan tekemääsi virhettä, et pysty antamaan kaikkeasi siihen mitä soitat sillä hetkellä. Otankin loppuun suoran lainauksen häneltä:

”Jos olet tehnyt virheen, älä jää sitä pohtimaan tai märehtimään. Kuka olisi täydellinen? Keskity sen sijaan tuottamaan mahdollisimman täydellistä seuraavaa ääntä.”

(edit: Lähdin Lahden keikan jälkeen Tonefest-tapahtumaan ja jouduin näin jättämään väliin Tampereen keikan. Se oli kuulemma erinomainen. Paikalla ollut minua tuurannut teknikko sai juotettua Jussin vahvistimesta pamahtaneen vastuksen. Tämä ei ollut ihme, sillä samainen kaveri Tuomas Erikkson on ollut Mad Professorilla töissä. Kaikki siis hyvin, paitsi kuten huomaamme myöhemmin en kuitenkaan jäänyt täysin osatta tuosta vahvistimesta. Joutuisin vielä kohtaamaan samat ongelmat myöhemmin kiertueella)

22.11. Jyväskylä, Paviljonki.

Ennen tämäniltaista keikkaa lienee paikallaan summata edellisviikonlopun tapahtumat. Keikat tuppaavat unohtumaan sitä mukaa kun uusia tulee. Vanhat poistuvat taka-alalle, ja joskus jopa hyvä niin. 

Lahden kauhut unohtuivat nopeasti Turengin Tonefestissä. Pari päivää kului kuin siivillä pedaalilaudoista keskustellessa. Parasta tapahtumassa oli tavata valmistajia, soittajia ja sähköposteista tuttuja asiakkaitamme, jotka saivat nyt kasvot.

Jätin viime kerralla muutaman cliffhangerin ilmaan. Missasin Ismon Tampereen keikan ja olin sopinut paikalle erinomaisen ”tuuraajan”, Mad Professorillakin työskennelleen Tuomas Erikssonin. Hänelle ei tuottanut ongelmaa tsekata Jussin kosahtanutta Gibsonia. Hän oli tietoinen tapahtuneesta ja oli tehnyt kotiläksynsä hyvin. Paikan päällä viaksi paljastui irronnut suojahilavastus, jonka uudelleen kiinnittäminen palautti vahvistimen henkiin.

En tainnut myöskään mainita, miten Jussin akustiselle kävi? Lahdessa se oli pelannut moitteetta (yksi niistä harvoista joka tuona iltana toimi), mutta Tampereella se taas muistutti itsestään. Olin tarkistanut jakin, ja se oli moitteeton. Moitteeton sikäli, ettei sitä kannattanut vaihtaa. Runkojakit kuluvat nopeasti ja ovat ehkä haavoittuvaisin osa akustisten soittimien elektroniikkaa. Tavallisen jakin voi aina kiristää, näitä ei. Jos jakki pitää vaihtaa, aina sekään ei johda pysyviin tuloksiin, vaan helpommin maaliin päästään ehkäisemällä kaikenlainen veto liittimeen. Näin teimme, ja olimme Jussin kanssa erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Muutama strategisesti sijoitettu klipsi pitää huolen, ettei painava johto aiheuta vetoa jakille ja pitää samalla sen aisoissa. Kätevää!

Toinen akustisissa harmaita hiuksia aiheuttava asia on elektroniikka kopan ylälaidassa ja sinne valuva hiki. Patterin kiinnitys on myös tärkeässä roolissa. Jos klipsi löystyy, signaali alkaa pätkiä. Tsekkaan rutiininomaisesti myös Ismon kitaran elektroniikan läpi, ja patteria vaihtaessa räpsäisen kuvan tavastani kiinnittää patteri klipsiinsä.

Jussilla on mukanaan näille keikoilla yllätys. Hänen 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi saamansa Noso on tänään mukanamme. Kaverin, joka tuo juuri ”sotien jälkeen” rakennetun soittimen keikoille, täytyy olla tosissaan. Kanteen kiinnitetty kontaktimikki vahvistaa soundin, ja kokeilemme kitaraa soundcheckissä. Vintage- ja kansallisarvostaan huolimatta Noso ei sovellu tähän käyttötarkoitukseen, ja palaamme tuttuun Gibsonin akustiseen.

Jos Jussilla on mukanaan tällainen aarre, mitä hänen muut kitaransa sitten ovat? Vaikka olen puljannut kitaroiden parissa jo muutaman viikon, otan ne vasta nyt suurennuslasin alle. Kyselen Jussilta hieman niiden taustoista, ja vastaukset ovat häkellyttäviä. Listataanpa kitarat seuraavan kuvan mukaisessa järjestyksessä.

  • Fender Jazzmaster vm. 1966
  • Gibson Les Paul Jr. vm. 1959
  • Gibson ES-175 vm. 1953
  • Mandoliini, ”tuntematon italialainen”. Juha Lottosen mukaan 1930–40 luvulta.
  • Tres, ainoa ”uusi” kitara. Martinin Mexicossa valmistama soitin on käynyt Juha Lottosen käsien läpi ja soi moitteetta.
  • Gibsonin akustinen J50, vuodelta 1964

Näiden soittimien historiallisuus selittää osaltaan Jussin soundia. Motiivini päästä kuulemaan päivästä toiseen erästä Suomen parhaista kitaristeista vain vahvistuu. Jussin laitteisto otetaan vielä tehosyyniin, mutta ei tänään.

23.11. Oulu, Madetoja-sali

Tänään paikalla on Tampereella missaamani vierailijakaksikko. Eero "Safka" Pekkonen on legenda ja kaikkien tuntema kosketinsoitinvelho. Hänen kattauksensa on hieno, ja kun herra soittaa soundcheckissä kappaleen ”Levottomat jalat” intron, työt pysähtyvät kuin seinään. Niitä hetkiä elämässä.

Toinen vieras on Riku Mattila. Hänen pedaalikattauksensa on askeettinen ja soundi syntyykin pitkälti vahvistimesta, joka on Fenderin Blackface Twin Reverb.  Miten yksi maamme huipputuottajista sitten soittaa? Dramaturgisesti tehokas ja kappaleen ehdoilla kulkeva kitarointi on juuri sitä, mitä olisin odottanutkin tältä musiikilliselta moniosaajalta.

Tänään huomioni kiinnittyy kuitenkin riserille kosketinsoittimien taakse. Muokkasin taannoin hieman multi-instrumentalisti Juho Viljasen pedaalilautaa, ja huomasin vasta tuolloin miten hänen reitityksensä kulkee.

Juho soittaa siis koskettimien ja perkussioiden lisäksi vetopasuunaa. Sen soundia muokataan kahdella mieliefektilläni: Electro Harmonixin Bass Ballsilla ja Octave Multiplexerillä. Signaali syötetään Space Echon kautta Fenderin Super Reverb -vahvistimeen, josta se mikitetään miksaajaa varten. Extaasiin kappale esittelee hienosti tätä efektimaailmaa.

Miten Juho on sitten päätynyt soittamaan vetopasuunaa efektien läpi?

Hän jäljittelee efekteillä vetopasuunan ”multiphonics” tekniikkaa, jossa torvella lauletaan perusäänen päälle joku sopiva intervalli. Tämä tekniikka on hankala toteuttaa kovaäänisessä rockbändissä. Lisäksi levylle äänitettyjen useiden torviraitojen toisintaminen keikalla sujuu luontevasti oktaaviefekteillä.

Juho kertoo hieman efektivalinnoistaan:

“Octave Multiplexer oli kokeilemistani oktaavereista analogisimman kuuloinen ja herkin reagoimaan pasuunan ääneen. Lisäksi EHX Bassballs toi hyvää eloisuutta soundimaailmaan. Bass Ballsissa minua kiehtoi myös pedaalin särötysominaisuus. Eli pointtina kaikessa on ns. elävän kuuloinen efektoitu soundi. Hieman epävarmasti toimivan Space-Echon vouvaavuus ja ajoittainen rusahtelu antaa soundimaailmalle vielä viimeisen silauksen. Echo Soundi on ehkä parhaiten esillä Datsun –kappaleessa”.

Juho demonstroi soundcheckissä hieman kattauksen eri sävyjä ja tulos on murhaava. Tenori soi suhteellisen normaalilla rekisterillä, mutta alttovetopasuuna tekee selvää jälkeä. Kolmantena esimerkkinä voisi olla vaikka Taiteilijaelämää, jossa monen torven simulaatio on toteutettu hienosti efekteillä. Kertosäkeisiin saadaan massaa taakse ja kappaleeseen syntyy aimo annos dynamiikkaa.

Molemmat illat sujuvat tällä kertaa ilman teknisiä ongelmia. Kuin balsamia haavoille viime keikan jälkeen. Mitähän seuraavalla keikalla odottaa? Ismon vahvistin alkoi muistuttamaan itsestään viimeisellä väliajalla. Kytkiessäni stand byn pois se antoi ymmärtää, että putket voisivat ovat tiensä päässä. Nappaan kuvan siitä itselleni muistoksi, sillä seuraavalla kerralla aloitamme putkien vaihtamisella ja tarvittaessa niiden biasoimisella.

28.11-1.12. Mikkeli, Savonlinna ja Joensuu

(edit: jälkikäteen tämä viikonloppu jäi mieleen mukavan tasaisena ja onnistuneena. Neljä keikkaa putkeen toi pientä tuntua kiertueella olosta. Lisäksi mukana Helsingistä asti ollut Ilkka Alanko tasapainotti hienosti ryhmän sisäisiä painosuhteita. Mukana olivat myös tärkeät Joensuun keikat, joissa veljekset esiintyivät kotikylän poikina äidin ollessa yleisössä. Herttaista, mutta pakko sanoa, että veljesten yhteislaulu toimi upeasti. Sen tajusi vasta seuraavana viikonloppuna kun Ilkka ei enää ollut vahvuudessa. Kuuntelisin lisää milloin vain.

Neljä keikkaa, eli pitkä viikonloppu. Rutiinit alkavat asettua. Pientä laittoa löytyy silti päivittäin. Laitteet ovat rasituksella kuljetuksessa ja niiden toimintaa tulee valvoa. Pakkanen tuo oman lisämausteensa, etenkin puupuhaltimet ovat kovilla itä-Suomen hankien keskellä.

Johtojen kolvailua, akustisen elektroniikan paapomista, pääteputkien vaihtoa, kosketinsoittimen vasaran vaihtoa, käyrätorven saumojen kolvaamista. Perushommaa, sanoisi joku. Käyttämäni termi "huoltoliike tien päällä" on edelleen ajankohtainen. Kolvi on valmiina ja Wellerin aseman myötä se on käyttövalmis heti kun sen nostaa pidikkeestään. 

Kun kaikki tuntuu nyt sujuvan, keskityn kiertueen mielenkiintoisimpaan antiin, ainakin kitaristien kannalta. Mikä tekee Jussi Jaakonahosta niin puhutun, seuratun ja palvotun kollegojen parissa? Mitä ylipäätänsä tiedämme hänestä? Jussi soittaa vanhoilla kitaroilla kuten aikaisemmin luetteloin. Hänen pedaalinsa ja vahvistimensa ovat myös antiikkisia. Onko tämä itsetarkoitus? Mitä näillä haetaan? Annetaan Jussin kertoa.

-Muuttaessani Helsinkiin päädyin juttusille Pasi Kiviojan kanssa. Hän tutustuti minut vanhoihin vahvistimiin ja niiden toimintaan. Olisin yhtä hyvin voinut päätyä johonkin muuhun kauppaan ja tilanne olisi nyt toinen. Suuresti ihailemani Esa Pulliaisen puhdas soundi oli Kiviojalla näpeissä hänen Vox-tietämyksensä turvin, Jussi muistelee.

-Vintage-juttu kolahti ja samalla opin hyödyntämään pienitehoisten vahvistimien soundia. Toinen soundiesikuvani on Neil Young, jolla on puolestaan mahtava särösoundi.

Syitä Lahdessa hajonneeseen vahvistimeen Jussi pohtii värikkäin sanakääntein:

-Jos soundi on kuin "rotan perseeseen työnnettäisiin väkisin lauantaimakkaraa, niin eihän styrkkari loputtomiin kestä". Kyykytän vahvistimia niiden äärirajoilla ja uskon, että parhaat soundit saadaan aikaan näin. Tapa käyttää isotehoisia vahvistimia päätteenä ja ottaa särö pelkästään pedaaleista tai etuasteesta ei ole minun juttuni. Käytän toki paljon efektejä mutta haen niillä eri sävyjä jo kompressoituun soundiin.

-Huollettu vahvistin palvelee kyllä. Käytän NOS-putkia niiden suuremman jännitteen keston takia. Vanhoilla putkilla vahvistin saadaan ajettua lakipisteeseensä ja soundi alkaa ikäänkuin huohottamaan, Jussi kuvailee.

-Päävahvistimeni tällä kiertueella on Gibson Discoverer Tremolo (GA-8T). Saan siitä kaiken irti todella pienillä tehoilla. Toinen vahvistin lähinnä lavakuunteluuni on Gibson GA-5.

Jussi käyttää pedaaleita runsaasti sävyttäkseen soittoaan, tässä kuva ja listaus kiertueella käytössä olevista efekteistä:

  • Turtle Wah
  • Maestro Fuzztain
  • Colorsound Tone Bender
  • MXR Bass Octave
  • MXR Phase 90
  • Joni Vesasen tekemä EHX Hot Tubes-klooni.
  • Blackbox Quick Silver Delay
  • Maestro Full Range Booster

Kaikki efektit ovat TBP-loopperissa, joten ne ovat pois signaalitieltä silloin kun niitä ei tarvita. Efektilaudasssa on myös laatikko jossa on monta kytkintä kanavanvaihtoon. Tällä boksilla Jussi ohjaa kaiun, tremolon ja delayn toimintaa. Pedaalilaudalta tuleva soundi kruunataan kahdella räkissä olevalla efektilaitteella:

-Clark Wateree yhdistää Fender Blackface ajan kaiun ja Brownface ajan Tremolon. Roland RE-301 viimeistelee paletin lämpimällä nauhakaiullaan, Jussi valoittaa

Alla olevassa videossa on esimerkkejä Joensuun ensimmäisen keikan soundcheckistä, sekä itse illan konsertista. Nämä klipit tuovat meitä askeleen lähemmäksi yhtä maamme ainutlaatuisimmista kitaristeista. Soittajaa, jonka soundille on aina kysyntää.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan viikonloppuun, jolloin kiertue saapuu maaliinsa Helsingin Kulttuuritalolla.

4.12. Turku, Logomo

Viimeisiä viedään. Olen sopinut Turkuun tapaamisen kitarateknikkokollega Harri Huuhtasen kanssa. Hän on laajentamassa osaamistaan paitamyynnistä kitarateknikon tontille, ja hyvä niin. Edelliskesä oli kulunut J. Karjalaisen kitaroita valvoessa. Käymme läpi hänen kanssaan kielten vaihtoa ja kitaran perushuoltoa. Viittaan sivulauseessa yleismittariin, jonka käyttö on Harrille vielä jokseenkin epäselvää.

Heureka! Tämähän on loistava idea seuraavaksi tutoriksi Backstage-lehteen. Muistan elävästi ajan, kun etsin tietoa siitä, mitä kaikkea yleismittarilla voi mitata kitarakamoissa. Taannoin tämä informaatio oli hajautettu pitkin internetiä, mitenköhän nykyään? Huukin jatkettua matkaa otan A4-paperin ja alan ideoimaan tutoriaalin aihekarttaa. Huomaan, että tämä pitää minut inspiroituneena pitkin päivää.

EDIT 30.4.2014: Tästä ajatuksesta tuli totta! Tsekkaa videomme yleismittarin käytöstä tästä linkistä

Itse keikka on kuin seuraisi teatterissa kitarateknikon työn yksitoikkoisuutta. Kaikki sujuu kuin tanssi, joten istun tyynesti monitorimiksaaja Santtu Sipilän vieressä. Tästäkö minulle maksetaan? Tyhjäntoimittamisesta? Pyörittelen yleismittaritutoria mielessäni ja mietin mitä voisin siihen vielä lisätä.

Toinen setti alkaa, ja istun taas kuin harmaakarhu Santun vieressä. Hän tekee bändille kuuntelua, minä taas istun kuin hihnan päässä odottamassa jotain tapahtuvan, skarppina kuin pingoitettu jousi. Mutta vääjäämätöntä ei voi estää. Ylempi taho puuttuu peliin ja aloittaa erikoisen tapahtumasarjan.

Kaikki ongelmat kerralla

Kappaleiden välissä Ismon mikki mykistyy. Siis vaikenee. Ei kesken biisiä, vaan niiden välissä. Huiman kallis maailman paraskaan langaton mikki ei ole siis nyrkinvarma. Santtu kävelee lavalle ja vaihtaa mikin kapselin. Taas kuuluu. Yleisö taputtaa ja Ismo kehuu avustajaansa ihmemieheksi, eikä syyttä.

Päivittelemme Santun kanssa hetken kapselin sisusten löystymistä, kun lavalla tapahtuu taas. Jussi viittoilee katkenneen kielen merkiksi. Viime keikan lopussa lattiaa pyyhkineestä Fenderin Jazzmasterista katkeaa kieli. Varakitaraa peliin ja kielen vaihtoon. Kuluu noin kymmenen sekuntia, ja Ismo viittilöi. Lavavaloissa kiiltävä ja heiluva pronssilanka kertoo oleellisen. Kieli on poikki. Kahdesta kitarasta saman biisin aikana, älkää nyt viitsitkö.

Viimeinen akustinen biisi on juuri menossa. Haluaako artisti vielä uuden kitaran vai jatketaanko kielirikolla? Odotan koodia. Se tulee, kyllä haluaa. Varakitara kouraan ja lavalle. Mutetan kanavan, vaihdan hihnan uuteen kitaraan ja ojennan sen Ismolle. Lopulta painan Muten pois, tyylipuhtaasti, sanoisin. Biisi loppuu. Uudella soittimella soitettiin vain pari minuuttia. Palaan työpisteelle vaihtamaan Jussin kitaraan kieltä. Saan kitaran vireessä hänelle telineeseen parahiksi ennen seuraavaa sähkökitarakappaletta.

Milloin kitara kannattaisi jättää vaihtamatta?

Huomaan pilttuussa miettiväni, että kannattiko äskeinen kitaran vaihto. Eri kitara, eri soundi, hihnan vaihto, vain vähän biisiä jäljellä. Olisiko kannattanut jatkaa samalla kitaralla loppuun asti? Yleisön näkökulmasta tämä olisi ollut huomattavasti näkymättömämpi vaihtoehto. Nyt miksaaja joutui ekvalisoimaan samaa soundia toiseen kitaraan.

Olen aikaisemminkin havainnut, että harva artisti malttaa odottaa kappaleen loppuun asti. Joskus se voisi kannattaakin. Keikka jatkuisi vähemmillä keskeytyksillä.

Pulssi ei kuitenkaan kohonnut yli sadan, ja istahdan taas paikalleni Santun viereen odottamaan seuraavaa tilannetta. Santtu hoiti kevään kiertueella tämän kaiken itse. Aika kova homma, tuumaan. Nyt kun mukana on vierailijoita, tehtävä ylittäisi kyllä kenen vaan teknikon kyvyt. Etenkin kun vierailijat ovat tänään Teho Majamäki ja Kimmo Pohjonen. Laitteistoltaan eivät sieltä helpoimmasta päästä.

Ennen kiertuetta Santtu tarvitsi lisävoimia ja ikään kuin ulkoisti kitarapuolen minulle. Selkeä veto. Kitarakaupan pitäjä, entinen kiertueteknikko, jolla kolvi pysyy kädessä hädän tullen, ajattelen itseäni ulkopuolisen silmin. Oletettavasti pätevä, koska kehtaa kirjoittaa laitteiden huoltamisesta sivuilleen, naurahdan itselleni.

Lahden kauhut palaavat

Ajatus katkeaa, kun luureista kuuluu jotain outoa. Tuttu pierevän rotan soundi, joka kuultiin jo Lahden keikalla. Santtu näyttää minulle konsolin mittaria. ”Jussin vahvistin kuolee, mene tsekkaamaan.” Ikään kuin korostaakseen asiaa, hän näyttää minulle sormella suuntaa. Lähden käyskentelemään kohti lavan oikeata takareunaa kuin hihnasta irti päästetty lemmikkikarhu. Mielessäni pyörii vain yksi asia. Mihin laitoin varavahvistimen? 

Onnekseni sen kromipintainen case kiiltää lavan sivussa juuri siellä missä pitää, ja avaan sen samoin tein. Koputan Jussia takaapäin. Taaskaan hän ei ole huomannut tapahtunutta. Hänen lavakuunteluunsa pyhitetty vahvistin huutaa vielä täysillä. Tuttu juttu, sama Gibson on kosahtanut kuin Lahden Sibeliustalolla. Uusi vahvistin (Gibson GA-40) peliin, piuhat kiinni ja mikki eteen. Keikka jatkuu. Kappalekin taisi olla sama, Peltirumpu. Onkohan Fis-sävellajissa jokin taajuus, jota vahvistin ei kestä? Jaa-a.

Palaan paikalleni isäntäni viereen ja katson anovasti hyväksyntää. Hyvä poika! Santtu näyttää ja nostaa peukaloa. Pulssi yhtä matalalla kuin viisi minuuttia sitten istahdan taas paikalleni odottamaan ohjeita. Tällainen pesti, totean itselleni. Mikäs siinä.

Jos joskus vaikeuksista päästään kunnialla eteenpäin, niin tänään on se päivä. Tuntuu, että pieni vaaran maku vain lietsoo bändiä eteenpäin, ja keikka päättyy aikamoiseen hurmokseen Logomon salissa. Turun Sanomat tuntui olevan tästä samaa mieltä.

6.12. 2013 Helsinki, Kulttuuritalo

Itsenäisyyspäivään voi herätä monella eri tavalla. Oma aamuni hyvin nukutun yön jälkeen on yhtä fokusointiharjoitusten juhlaa. Jogurtti ja mysli uhkaavat jäädä liian vähälle huomiolle, kun joka puolelta minua lähestyy myrskypilven lailla vain yksi asia: rikki mennyt Gibsonin vahvistin.

Mutta siihen nähden, että bändi on soittamassa kiertueensa tärkeintä keikkaa ja solistin jälkeen ”tärkeimmän” soittajan kitaravahvistin on paskana, olen nukkunut yöni hyvin.

Vahvistin ei murehtimalla korjaannu. Katsoimme sitä Turun keikan jälkeen sen verran, että totesimme vian olleen saman kuin Lahdessa. Tampereella sille annettu ensiapu ei siis riittänyt. Mikä neuvoksi? Laitan rautalankaa taskuun ja katson mitä sillä saisi aikaan.

Kulttuuritalolla tunnelma on käsin kosketeltava. Kaikki ovat iloisia, ystävällisiä ja niin ­– sanalla sanoen jännittyneitä. Kiirehdin hieman saadakseni sähköt työasemaani. Palan halusta saada kolvin kuumaksi ja vahvistimen auki.

Keräännymme Jussin kanssa vahvistimen ympärille ja pähkäilemme hieman. Vahvistimessa oleva vastus on eriskummallista laatua. Sen ympärillä on metallinen kuori, jolloin sen jalat tulevat samasta suunnasta putken kantaan. Arvoltaan ehkä yleisin mahdollinen 470 ohmin vastus on muun muassa Fendereissä tiuhaan käytetty suojahilavastus.

Mojofactor on Jussin soundissa korkea, joten emme halua vaihtaa tätä vastusta. Poistan vanhat tinat sen ympäriltä ja teen rautalangalla vastuksen osien välille fyysisen liitoksen. Tämän jälkeen juotan pinnat yhteen. Tällä kertaa pysyvästi, uskoisin. Tai niin ainakin toivon.

Tämän illan vieras on Jukka Orma, jonka läsnäolo tuo aina oman riskikertoimensa. Jukka on lavan sivussa kuin viilipytty, mutta lavalle päästyään näyttää yleisölle mistä päin tuulee. Keikka räjähtää käyntiin Sielun Veljet -klassikoiden myötä, ja lienee myös kiertueen paras veto. Ainakin energisin, uskaltaisin sanoa.

Eikö laitteissa ole sitten ongelmia? No on. Jussin vahvistin kestää hienosti, mutta tänään sähläämme puolestamme bassopuolella toden teolla. Tähän asti moitteetta toiminut rigi on nyt toistuvan troubleshoottauksen kohteena. Antakaa kun kerron.

Talvi ja Jää

Ismo soittaa bassoa kappaleessa Talvi. Biisille ominaista on sen murhaava bassosoundi. Basisti Mikko Mäkelän Bassman-vahvistin pedaaleineen on säädetty sitä varten eri tavalla. Säädämme soundcheckissä kokonaisuutta toivottuun suuntaan vastaamaan Ismon toiveita. Fuzz-pedaali on kappaleessa tärkeässä roolissa, joten säädämme etenkin sen asetuksia. Vahvistimen päässä vaihdamme pedaalin ulostulon syöttämään toista Bassmanin kanavoista. Sovimme työnjaon Mikon kanssa. Hän hoitaa pedaalilaudan, minä vahvistimen pään.

On vaihdon aika. Mikko säätää fuzzin ja ojentaa Ismolle basson. Teen tarvittavat muutokset vahvistimen päässä. Sovimme, että kytken Fuzzin päälle vasta kun biisi toden teolla alkaa. Muuten se suhisisi korkean gaininsa takia häiritsevästi biisin alussa. Oma cueni on samalla iskulla kun rummut, basso ja bändi tulevat mukaan. Odotan lavan sivussa. Kappale on minulle tuttu jo Siekkari-rundilta.

Hetki koittaa, ja puhallinsoittaja Juho katsoo minua ja näyttää ilmeellään, että ”mene jo”. Pudistelen päätäni ja odotan rauhassa lavan sivussa. Tiedän kyllä paikan, näytän hänelle ilmeelläni. Jukka soittaa kitaraa, Ismo laulaa, ja koko keikan dramaattisin kohta on käsillä. Astelen pimeässä pedaalilaudan kohdalle ja kytken fuzzin päälle kädelläni sadasosan tarkkuudella. Odotan huumaavaa bassosoundia, mutta en kuule sitä rumpujen takia. Palaan lavan sivuun.

Santtu näyttää LED:iä: signaali on heikko. Bassosta kuuluu pelkkä linjasoundi ja biisi on jo käynnissä. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit. Katson lavan sivussa seisovaa Mikkoa ja nostan kysyvästi kulmakarvojani. Hän lukee peliä hyvin ja käy tarkistamassa tilanteen pedaalilaudalla. Vika löytyy. AB-boksi syöttää vahvistimen väärää kanavaa. Mikko vaihtaa sen seuraavan tahdin alkuun ja säröbasso on mukana. Katsomme toisiamme hämmästyneinä. Nyt täytyy pitää pää kylmänä loppukeikan ajan. Biisi saavuttaa hurmoksensa ja keikka jatkuu.

Pari biisiä eteenpäin, ja Santtu viittoilee minulle taas. Bassovahvistin on mykkä. Kuin vaistonvaraisesti käyn painamassa samaista AB-boksia, tuloksetta. Lavamelun takia bassokaappi ei puhalla kuin parin metrin päähän. Vasta lähempänä kaiuttimia huomaan sen olevan kunnossa. Käyn kuittaamassa tämän Santulle. Vika on siis mikkilinjassa. Santtu yrittää saada yhteyttä miksaajaan ilmoittaakseen, että aikoo irrottaa johdon mikistä. Jos kanava on auki yleisölle, aiheuttaa tämä kovan paukahduksen, mikäli kanavaa ei hiljennetä etupään mikseristä.

Viesti saadaan perille, ja tapahtuu jotain taianomaista. Menen tiskin taakse tarkkailemaan bassokanavaa. Santtu menee lavalle ja syöttää signaaligeneraattorilla testiääntä kanavaan. Nyt toimii, näytän Santulle peukkua. Hän kytkee johdon takaisin ja basso tulee läpi! Mitähän tuossa tapahtui? Santtu ikään kuin puhalsi pölyt nurkista. Kanavaan tehtiin tilaa kuumatehoisella signaalilla ja tukos aukesi. Kuin viemärissä konsanaan. Sähköinen kodin putkimies. Jaa-a. Erikoista.

Keikan jälkeen

Illan päätteeksi Mikko kantaa vastuun laitteistostaan. Hän toteaa Ismolle, että ongelma oli hänen syynsä ja päästää samalla minut piinapenkistä. Arvostan tuota elettä kovasti. Ajatus oli ehtinyt jo hiipiä väistämättä mieleeni. Olisiko minun kuitenkin pitänyt tehdä jotain? Tein mitä sovittiin, olisi ollut virhe lähteä hötkyilemään lavalle tietämättä mitä tekee. Lohdutan itseäni ajatuksella, että keikka oli kiertueen paras. Olisiko se ollut parempi ilman tätä sattumaa? Ei voi tietää, ei välttämättä. Entäs huonompi? Ei voi taaskaan tietää. Tapahtunut siirtyy historian kirjoihin loputtomien keikoilla sattuneiden vikatilanteiden sekaan.

Muistisäännöksi seuraavaan kertaan: Backlinerin tulisi tuntea jokainen kytkentä lavalla. Vaikka soittaja sanoo huolehtivansa itse laitteistostaan, tulisi teknikolla olla selkeä kuva miten toimia hädän keskellä. Nyt ei ollut, vaan jouduin turvautumaan soittajan apuun hänen oman pedaalilautansa vian metsästyksessä. 

Ismo ei ollut tapahtuneesta moksiskaan. Jos oli, niin ainakin hän piti sen hyvin piilossa, eikä antanut sen haitata esiintymistä. Todellinen ammattilainen, viimeistä piirtoa myöten.

Lue Helsingin Sanomien arvostelu keikasta täältä

7.12. Kulttuuritalo, Helsinki

Kaikille tärkeällä viimeisellä keikalla kaikki sujuu kuin tanssi. Esiintyminen on tunnepitoinen, ja samalla koko kiertue saa arvoisensa päätöksen ”Tuulipuvun Tuolla Puolen” -valssista.

Muutamasta hetkisestä hetkestä huolimatta sanoisin, että kiertue sujui teknisesti hyvin. Huomaan, että se sama hikipinko kitarateknikko joka minussa asui vielä muutama vuosi sitten, loistaa tänä päivänä poissaolollaan. Täysin virheettömien keikkojen sijaan painoarvo on asiakaspalvelussa soittajia kohtaan ja hädän keskellä rauhallisena pysyminen. Turha hermoilu kanavoituu helposti eteenpäin negatiivisena energiana.

Kitarateknikon työ on hyvää vaihtelua kenen tahansa arkeen. Mahdollisuus päästä todistamaan aitiopaikalta yhtä maamme ikonisinta lauluntekijää on kokemus sinällään. Toisaalta vaakakupissa painavat myös lukuisat uudet mielenkiintoiset tuttavuudet. Bändi on täynnä upeita hahmoja, joista kitaristin näkökulmasta tietysti mielenkiintoisin on Jussi Jaakonaho. Hieno mies, hieno soundi ja hienoa soittoa.

Nyt kun kehutaan ja kiitellään, niin tiivis työskentely alan ehdottomien huippujen kanssa jättää aina muistijälkiä, joista ammennetaan vielä kauan. Kiitokset siis Santtu Sipilä ja Peter Varoma. Jälkimmäinen räpsi kiertueen aikana monia erinomaisia kuvia, joita olen kerännyt tämän blogin sekaan elävöittämään kerrontaa.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisempänä totean, ettei kiertue-elämä saanut kitarakauppiaastanne yliotetta. Pysyin immuunina kaikille paheille mitä keikkaelämä pitää sisällään, joten näitä hommia voi huoletta tehdä jatkossakin.

Hyvä jengi!

11.12.2013 Kimmo Aroluoma (kuvat: Peter Varoma pro-keikkakuvat, Kimmo Aroluoma ja Santtu Sipilä iPhone-laitekuvat) Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus