Yli sata vuotta vanha kiista jatkuu edelleen

Soittajat ovat kinastelleet kautta aikain siitä, miten kitaran kieli saadaan soimaan parhaiten. Syntyykö paras sointi plektralla vai käyttämällä sormien kynsiä osana äänen muodostusta? Vai syntyykö maaginen sointi jopa pelkällä sormen iholla?

Kun kitaran kieli napautetaan soimaan, syttyy perusäänen lisäksi soimaan useita eri kerrannaisia. Näitä ääniä kutsutaan yläsävelsarjoiksi. Mitä kirkkaampi kieli tai mitä kirkkaammalla materiaalilla kieltä näpäytetään, sen enemmän yläsävelsarjoja syntyy.

Pelkällä sormen iholla soittaminen ei herätä yläsävelsarjoja samalla tavalla kuin plektralla soitto. Samalla kitaran epävire peittyy herkemmin, koska vasta monta oktaavia korkeammat heijasteet paljastavat epäpuhtaudet kiusallisesti. Voisikin sanoa, että jos haluat soittimesi kuuluviin, näppäile kieltä sellaisella materiaalilla, joka herättää kielesi henkiin ja tuo sen soinnin bändin seasta esiin.

Tästä aiheesta on kirjoitettu aikoinaan kokonainen kirjakin, nimeltään El Dilema Del Sonido en la Guitarra. Kirjoittaja on kitaristi nimeltään Emilio Pujol. Hän on saanut oppinsa yhdeltä koko kitaran historian suurimmalta vaikuttajalta – espanjalaiselta Francisco Tarregalta (1852–1909)

1800-luvun loppu

Kitara oli ollut pimennossa edellisen sukupolven mestareiden jäljiltä. Muutaman vuosikymmenen tyhjiön jälkeen Francisco Tarrega herätti kitaran henkiin ensin Espanjassa, sitten koko Euroopassa. Hänen vaikutuksensa ulottui lopulta Amerikkoihin asti.

Tarrega sävelsi tuoretta musiikkia ja käänsi valtavan määrän aikansa huippusäveltäjien musiikkia kitaralle. Hän laajensi ratkaisevasti kitaran tuolloin suppeaa sävelaittaa. Yhtenä erittäin merkittävänä sävellyksenä voidaan pitää kappaletta Requerdos de la Alhambra, joka on klassisen kitaran nykyrepertuaarin ehdotonta eliittiä. Äänitys on vuodelta 1927.


Kitaran arvostus oli tuohon aikaan pohjalukemissa. Piano ja viulu olivat päivän sana. Nuorta Franciscoakin oli neuvottu soittamaan pianoa, kuten monia muitakin aikansa nuoria. Kitara nähtiin mustalaisten ja kulkureiden soittimena. Tyylilajina oli flamenco, jonka räminä ja karkeat tekniikat olivat hirvitys monelle kulttuurillisesti valveutuneelle kuuntelijalle.
 


Kitaran heiveröinen sointi

Tarrega esiintyi soittimensa kanssa alituiseen ja yritti palauttaa kitaran kadulta konserttisaleihin. Ongelmana kitaran menestykselle oli sen vaisu ääni. Halvat sypressistä valmistetut, kadun miesten kitarat saivat äänensä kuuluviin vain rajatulle joukolle kiinnostuneita.

Tätä ratkomaan Tarrega sai apua maanmieheltään Antonio Torresilta, jota pidetään yleisesti koko vuosisadan tärkeimpänä kitaran valmistajana. Hän kehitti kitaran kannen rimoituksen, jolla kitaran ääntä saatiin voimistettua huomattavasti.

1900-luvun vaihde

Suurin ongelma oli kuitenkin vielä ratkaisematta. Kielet tehtiin tuohon aikaan suolesta, ja ne olivat erittäin heikkoja ja epävireisiä. Kitaran vastustajat jaksoivat vitsailla aina, että “kitaristit kuluttavat enemmän aikaa virittämiseen kuin soittamiseen”.


Suolikielien sointi on pehmeä ja sopi täydellisesti romantiikan ajan tulkintoihin. Niiden ongelma kuitenkin on, että ne kuluvat helposti loppuun. Etenkin bassokielten ulompi punos on todella haavoittuvainen. Jos sormessa on yhtään kynttä, se leikkaa helposti viiltoja herkkään kieleen ja tappaa sen soinnin. Kuitenkaan pelkällä sormen päällä soittaminen ei herätä kieltä samalla tavalla soimaan kuin kynnen ja sormenpään yhdistelmä.

Kielet olivat tuohon aikaan kalliita, eikä niitä ei myyty joka kadun kulmassa. Kiusaus pitää kynsiä lyhyinä oli kova, etenkin kiertueella, jossa oltiin tavarahankintojen suhteen oman onnensa nojassa. Kolikon kääntöpuolena oli, että lyhyillä kynsillä soittaessa kitaran sointi pehmeni, eikä ulottunut aina konserttisalin perukoille.

Kynsillä vai sormilla?

Tarrega oli mestari kaivamaan kitarasta eri sävyjä esiin. Mielenkiintoista kyllä, hän tulisi jäämään historian kirjoihin soittajana, joka soitti aktiiviurallaan kynsillään.

Tätä tapaa hän myös opetti oppilailleen, muun muassa Miguel Llobetille, joka aloitti Tarregan opissa vuonna 1892. Llobetista oli tuleva Tarregan tähtioppilas.


Toinen merkittävä oppilas oli Emilio Pujol, joka aloitti mestarin opissa vuonna 1902. Samoihin aikoihin Tarrega oli lopettelemassa konserttiuransa ja soitti vain pienille ihailijajoukoille Barcelonan asunnossaan. Hän oli sairastellut ja leikannut kyntensä lyhyiksi. Tätä tyyliä hän opetti nyt oppilailleen. Epäilemättä Tarrega oli vanhetessaan mieltynyt pelkän ihon ja suolikielen pehmeämpään sointiin.

Emilio Pujol ja muut Tarregan loppuaikojen oppilaat jatkoivat mestarin perinnettä. Francisco Tarrega itse poistui keskuudestamme vuonna 1909. Kysymys kuuluukin: Vaihtoiko hän tekniikkaansa sairauden takia? Vanhetessa ihmisen luusto heikkenee, ja näin kävi myös Tarregalle. Ehkä hänelle oli arkielämässään helpompi pitää kyntensä lyhyinä. Myöskin vanhemmiten nyansseille herkistyvä kuulo saattoi hyvinkin pitää enemmän sormenpäiden pehmeästä soinnista.

Tulevaisuuden kannalta tärkein nimi klassiselle kitaralle tulisi olemaan kuitenkin Andres Segovia. Ironista kyllä, hän ei koskaan tavannut suurta mestaria, vaikkakin hänen oppilaitaan kylläkin. Alla otetussa kuvassa poseeraavat Segovian lisäksi kolme Tarregan tunnetuinta oppilasta. He tulisivat olemaan 1900-luvun alun vaikutusvaltaisimmat soittajat kitaristien keskuudessa.

Andres Segovia vie kitaran maailmalle

Tarregan tähtioppilas Miguel Llobet jatkoi mestarinsa perintöä ajalta, jolloin hän vielä käytti kynsiä soitossaan. Kyseisen perinnön hän siirsi eteenpäin Andres Segovialle, josta muodostui vähitellen aikansa ylivoimaisesti tunnetuin kitaristi. He tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1915. Tämä sessio vahvisti Segovian näkemystä siitä, että kynsien ja sormenpään yhdistelmällä soittaminen oli ainoa oikea tapa kitaran näppäilyyn. Vain tällä tavoin hän saisi kitarasta irti haluamansa sävykirjon ja sen sointi olisi riittävän voimakas.

Hän piti Tarregaa typeryksenä, koska tämä oli hylännyt kynsisoiton vanhoilla päivillään. Segovian tähtäimenä oli viedä kitara konserttisaleihin ympäri maailmaa. Hän halusi tehdä tämän myös huomattavasti laajemmin kuin Tarrega. Hän halusi aktivoida nykysäveltäjiä kirjoittamaan kitaralle ja tehdä kitarasta yhtä arvostetun soolosoittimen kuin piano ja viulu.

1940-luku ja nylonkielet

Segovia tiesi tuskallisen hyvin, että kitaran ääni oli heikko. Kuten muutkin, hän tuskaili usein suolikielten kanssa. Kuin taivaan lahjana Albert Augustine kehitti 1940-luvun puolivälissä nylonkielen. Tämä oli materiaaliltaan tarpeeksi kestävää kitaran kieleksi. Samalla poistettiin ehkä suurin este sen suhteen, että kitaraa voitaisiin pitää vakavasti otettavana soittimena.

Vaikka Segovia oli innoissaan kielten kestävyydestä ja niiden vireisyydestä, häntä haittasi alunperin niiden ohut “metallinen” sointi. Verrattuna suolikieliin ero onkin huomattava. 1950-luvun äänitykset paljastavat, että kitaran ääni muuttui täysin. Äänitystekniikka oli kohentunut samalla ja koska kitarasta saatiin nyt enemmän ääntä irti, oli sen taltioiminen myös helpompaa. Alla Segovian tulkinta Francisco Tarregan toisesta klassikkosävellyksestä Capricho Arabe vuodelta 1955.

Kielet kestivätkin nyt paremmin kynnen kontaktin kieleen. Segovia oli vapaa kehittämään soittotyyliään siihen suuntaan, että kitarasta saataisiin ulos mahdollisimman kauaskantoinen ääni. Kuten Tarregakin, hän konsultoi useita kitaraseppiä ja löysi pitkäaikaisen kodin saksalaiselta Hauserilta, jonka kitaralla Segovia soitti vuosikymmenet.

Nylonkielten, uuden kitaransa ja muokatun soittimensa turvin Segovia oli valmis valloittamaan epäilijöitä puolelleen ympäri maailmaa, ja konsertoimaan liki elämänsä loppuun asti. Segovia kuoli vuonna 1987 94-vuotiaana.

Klassinen kitara tänään

Klassinen kitara nojaa nykyään pitkälti Segovian meille jättämään perinteeseen. Nykykitaristit ovat jättäneet romantiikan ajan tulkinnat taakseen ja lähestyvät vanhoja sävellyksiä modernein keinoin. Soittimet ovat voimakkaasti projisoivia. Kielet valitaan useiden eri valmistajien seteistä, ja kynsiä hiotaan, lakataan ja paapotaan. Yksi esimerkki loistavista nykysoittajista on skotlantilainen David Russel, jonka Tarrega-tulkinta samasta kappaleesta on teknisesti moitteeton, mutta soinniltaan terävä ja omaan makuuni ehkä hieman hengetön.

Sähkökitaran sointi

Likimain sama tapahtumaketju tapahtui sähkökitaralle. Hiotut kielet olivat soittajien ainoa valinta ennen 1960-luvun puoliväliä. Niin The Beatles, Chuck Berry kuin Wes Montgomerykin luottivat niiden sointiin. Viimeksi mainittu soitti peukalon ulkosyrjällä, ilman kynsikontaktia, saaden näin pehmeimmän mahdollisen soinnin.


Kun roundwound-kielet saapuivat, sähkökitaran soundi muuttui täysin samaan tapaan, kuin klassisen kitaran pari vuosikymmentä aikaisemmin. Nyt kitaraan saatiin sähäkkyyttä. Hiljattain markkinoille tullut fuzz-efekti "tarttui" sen sointiin täysin eri lailla. Ajoitus oli täydellinen rock-musiikin tulemiselle, eikä ole liioiteltua sanoa, että roundwound-kielten keksimisellä oli suuri vaikutus koko 60-luvun lopun kitarasoundiin.

Miten muutan omaa soundiani?

Kitara operoi spektrin keskialueella, jolla korvat ovat herkimmillään. Siellä on myös paljon muuta liikennettä, ihmisen puheäänestä lähtien. Vaikuttamalla äänen lähteeseen saat aikaan suurimmat erot. Soittotatsin lisäksi kielten ja plektran valinnalla on kriittisin mahdollinen vaikutus kitaran kokonaissoundiin. Vaikutus on jopa paljon suurempi kuin monella muulla ylihehkutetulla muuttujalla signaalitiellä.

Kitaran sointimerkinnät

Francisco Tarrega jätti kitaransoittoon monipuolisen perinnön. Hänen ansiokseen voidaan lukea soittimen eri sävyjen tuominen sävellyksiin ja niiden tallentamisen jälkipolville. Nämä ovat seikkoja, joista jokainen sähkökitaristi voisi hyötyä vielä tänäkin päivänä.

Tarrega oli ensimmäinen, joka merkitsi kitaranuotteihin tarkasti, miltä kieleltä mikäkin ääni soitettiin. Eli esimerkiksi soitettiinko b-ääni ylimmän e-kielen seitsemänneltä nauhalta, vai b-kielen kahdenneltatoista nauhalta. Tonaalisesti kyseessä on sama ääni, mutta sen sointi näistä eri asemista on täysin erilainen.

Toinen tärkeä esitysmerkintä oli, näpättiinkö ääni läheltä tallaa, keskeltä vai kaulan juuresta. Vaihtelemalla näppäilykohtaa kielen pituudella saadaan dramaattisia muutoksia äänen sointiin. Kielten yläsävelsarjat syttyvät täysin eri lailla riippuen siitä mistä kohtaa kieltä näppäillään.

Alla Segovia demonstroi eri kitaran äänivärejä vanhoilla päivillään kotonaan Andaluciassa.


Nämä keinot ovat myös sähkökitaristin ulottuvilla. Läheltä tallaa saadaan plektralla terävä ääni, joka reagoi hienosti reverbiin. Läheltä kaulaa, kaulamikillä saadaan taas upeaa yhteispeliä fuzzin kanssa. Jos sinulla on tarve muuttaa tai monipuolistaa kitarasi sointia, lähtisin liikkeelle näistä keinoista. Sen jälkeen on hyvä syventyä eri materiaalien vaikutuksesta soundiisi. 

Vaihtaisinko kitaraani eri kielet?

Pyörein ja pehmein mahdollinen sointi saadaan siis suolikielillä ja puhtaalla sormisoitolla. Yläsävelsarjat ovat minimissään, ja tuloksena on erittäin tasainen sointi. Olen soittanut suolikielillä klassista kitaraa, ja kokemus on melkoinen. Yläkielet soivat kauniisti, mutta bassokielet soivat noin sekunnin. Lisäksi bassokielet alkavat purkautua nopeasti ja kuolevat muutamassa päivässä. Vaikka hakisit kuinka historiallista sointia, liika on liikaa. Hyvä kompromissi on

Alla on erittäin hieno esimerkki Miguel Llobetin samaisesta kappaleesta ja suolikielen soinnista modernein keinoin:


Toinen kokeilun arvoinen nylonkielisetti on

  • Pyramid Excelsior-setti, joiden yläkielet ovat erikoiskäsiteltyä nylonia. Niissä on mattapinta ja sitä myötä pehmeämpi sointi kuin tavallisissa nylonkielissä. Niissä on sama romantiikan ajan tuntu, mutta hieman enemmän sointia ja kirkkautta.

Teräskielinen akustinen

Metallikielissä tarjoamme akustiselle kitaralle

  • Snake Oil Brand Acoustic Formula ‑kieliä. Kieliguru Dean Farley on hakenut kyseisiin kieliin mieleisensä yhdistelmän fosforia ja pronssia. Hänen mukaansa samaa seosta ei olla nähty kitaran kielissä viimeiseen 50 vuoteen. Kielet tuovat akustiseen kitaraan 1900-luvun puolivälin suurten countrytähtien kuten Hank Williamsin ja Johnny Cashin soinnin.

Kyseiset kielet eivät siis ole kirkkaan heleitä moderneja kieliä. Kielten keskialue on korvaa miellyttävä ja niiden perkussiivisuus tuo ne yli bändisoitosta. Soolosoitossa ne tukevat täydellisesti laulua eivätkä kirsku häiritsevästi vaihdettaessa sointuja.

Hiotut kielet

Sähkökitaralle varhaisin kielityyppi ovat hiotut kielet.

  • Pyramid Gold -sarja on samainen kieli, jota The Beatles käytti. Pyramid on valmistanut kieliä 1800-luvun lopusta lähtien, ja heidän hiottu kielensä on juuri se oikea ja alkuperäinen. Ero modernien kielitehtaiden versioihin samasta aiheesta on melkoinen. Jos haluat ajalle tyypillisen heleää 12-kielisen sähkökitaran soundia,
  • Pyramid Gold 12-string setti on tähän juuri oikea vaihtoehto.


Basisteille, jotka haluavat Carol Kayen tai Paul McCartneyn soundin,

  • Pyramid Flatwound-setti on myöskin osuva valinta. Koska bassonkielissä on käytetty enemmän massaa kuin kitaran kielissä, ero on vielä suurempi.

Edellä mainittujen legendojen soundi saadaan aikaan hiotun kielen ja plektran napsautuksen yhdistelmällä. Tämä on täysin sama ilmiö, jonka kitaristit olivat huomanneet jo muutama vuosikymmen takaperin. Pelkällä sormen iholla kielten napauttaminen ei sytytä sen harmonisia kerrannaisia soimaan, eikä basso erotu miksauksen seasta.


1960-luku ja puhtaat nikkelikielet

Rolling Stones, Jimi Hendrix ja lukuisat muut kitarasoundin uudistajat hyötyivät aikanaan pyöreälle punoslangalle valmistettujen nikkelikielten soundista. Ne tasoittavat yksikelaisten mikkien kirkkautta, ja niiden pääasialliset hyödyt ovatkin pääosin Strato- ja Telecaster-osastolla.

Kieltä saa kahtena eri versiona. Täysin autenttinen pyöreän punoslangan

1970-luku ja modernit kielet

Nykyaikaiset valmistusmenetelmät mahdollistavat tehdasvalmistuksen, mutteivät silti pakota käyttämään epäpuhtaita materiaaleja.

  • Pyramid Maximum Performance ja
  • Snake Oil Brand Rock Formula ‑setit ovat modernien kielin eliittiä. Nämä kielet käyttävät hexagonaalista sisuslankaa, joka on kirkkaampi soinniltaan. Nämä kielet sopivatkin erinomaisesti humbucker-kitaroille. Niistä irtoaa rouhea rocksoundi, ja korkean nikkelipitoisuutensa vuoksi kitaran mikit siirtävät soittimen soinnin mahdollisimman luonnollisena.
  • Scalar Design Strings on ns. työmiehen valinta. Dean Farleyn hieman edullisempi kielisetti on yhteneväinen amerikkalaisen tehdaskielten kanssa. Nämä ovat erittäin hyvä valinta perussetiksi.


Takaisin lähtöruutuun – sormella, plektralla vai kynnellä?

Espanjan kielessä kynsi ja plektra ovat sama sana: Uña. Jos nuori soittaja kysyy kadulla sinulta kynttä lainaksi, hän tarvitsee plektraa. Tämä kuvastaa hienosti kitaran soiton perinnettä ja sitä faktaa, että kieltä on aina historian saatossa näppäilty milloin milläkin. Plektralla soitettu, moderni ruostumattomalla teräksellä pinnoitettu roundwound-kieli on soinniltaan kaikkein kirkkain vaihtoehto. Alla priimaesimerkki soundista, joka muutti maailmaa yleistyessään. Basso alkaa lätistä kohdasta 0:44.


Jos samaa kieltä soitettaisiin peukalon iholla, sointi olisi täysin eri. Lisäksi soittamalla kieltä läheltä tallaa tai kaulan päältä voi sytyttää täysin erilaisen yläsävelsarjapaletin. Variaatioita on siis paljon. Yhdistelemällä omaa kynttä, plektraa ja sormen ihoa saadaan aikaiseksi juuri se ainutlaatuinen yhdistelmä, jota ei niin vain kopioida. 

Soundi on taas kerran vain ja ainoastaan soittajan sormissa.

Custom Soundsin plektravalinta on Wegen

Yksi tämän päivän mysteereistä on hollantilaisen Wegenin käyttämä plektramateriaali, jota hän ei suotu paljastaan. Tiedämme vain, että hän työskenteli vuosia pienoismallien parissa. Sattuman kautta löytynyt muoviyhdiste miellytti hänen muusikkoystävänsä korvaa sillä seurauksella, että uranvaihto oli tosiasia.

Soittaja toisensa jälkeen huomaa vaihtavansa vanhan plektransa Wegeniin. Ero on korvin kuultavissa. Kieli herää soimaan todella kiehtovalla tavalla. Wegeniä käyttävät eksklusiivisesti etenkin 1930-luvun mustalaisjazzin sointia hakevat kitaristit.

Myös Jazz III:n ystäville suunnattu Big City -malli on erittäin suosittu. Plektrat ovat “tavallisia” malleja hinnakkaampia, mutta ne kestävät käytössä jopa vuosien ajan. Tapasin vuoden 2013 Tonefestin jälkitunnelmissa maamme kitaristiylpeyden, Olli Soikkelin. Hän käytti muutaman vuoden vanhaa Wegenin plektraa ja sanoi sen olevan uutta vastaavassa kunnossa. Kukaan genren kitaristi ei voisi edes kuvitella soittavansa millään muulla plektralla. Kiehtovaa.

Epilogi

Keskustelu eri soinnin eroista jatkui klassisessa maailmassa vuosikymmeniä. El Dilema Del Sonido en la Guitarra ‑kirja julkaistiin alunperin vuonna 1960. Kumpikaan koulukunta ei ole sittemmin antanut periksi, vaikka on liene reilua sanoa, että Segovian globaali vaikutus on kääntänyt vaakakupin kynnen ja sormen yhdistelmän käyttöön. Pujolin oppilaiden luoma jatkumo ei silti luovu kannastaan. Debaatti jatkuu edelleen.

Piileekö kirjan sivuilla lopullinen totuus tästä aiheesta? En tiedä. Kirja on toistaiseksi julkaistu vain Espanjaksi ja Saksaksi. Jos joku kielitaitoinen on lukenut ja sisäistänyt kirjan, kuuntelen hänen näkemyksiään mielelläni. Itse jatkan elämistä siinä uskossa, että kirja käännetään vielä jonakin päivänä englanniksi.

16.4.2014 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus