Nuori lahjakkuus sai ilmaisen kitaran

Oven aukaisee hädin tuskin täysi-ikäinen miehen alku. Hänen vaatetuksensa kielii boheemista elämäntavasta ja tarkoin mietitystä imagosta. Osa hänen tyylistään saattaa tosin olla pakon sanelemaa rajallisista varoista johtuen, sen verran nuutunut hänen yleisilmeensä on.

Pitkän nuorukaisen päässä oleva lierihattu peittää vain osan hänen pitkistä mustista hiuksistaan. Paksusankaiset lasit ja leveä kravatti lisäävät entisestään mielikuvaa taiteilijasta, jota musta samettitakki, pitkä harmaa kaksirivinen päällystakki, liituraitahousut, nahkakengät ja kävelykeppi täydentävät.

Katsellessani häntä en voi välttyä ajattelemasta vanhaa sanontaa ”katso mitä kissa raahasi sisään”, mutten henno sanoa sitä ääneen. Katselen sen sijaa tulijaa virne suupielelläni.

– Ja mitähän herralle saisi olla? virkon hivenen ivaa äänessäni.

– Nimeni on Andrés Segovia. Olen kitaristi. Yhteiset tuttavamme neuvoivat minua vierailemaan luonasi, nuori taiteilijan alku vastaa.

Tässäkö hän nyt on, mietin hieman hämilläni. Olen kuullut mainittavan hänen nimensä useampaan kertaan. Hänestä on puhuttu kitaransoiton uudistajana. Hänen konserttinsa maaseudulla ovat olleet menestyksiä. Nyt hän on täällä, pääkaupungissamme. Päätellen hänen vaatteistaan matkalippu kaupunkiin on ollut uhraus. Oletan siis, että kaveri on tosissaan.

Kehuessani hänen liikkeeseeni asti kiirinyttä mainettaan nuori mies punastuu, mikä on mielestäni hyvinkin sympaattista. Hän yrittää torjua hämmennystään ja jatkaa nopeasti:

– Tulin kaupunkiin pitämään konserttia, joka on ylihuomenna. Ongelmana on, ettei kitarani ole konserttisalin vaatimaa tasoa. Tarvitsen parhaan mahdollisen instrumentin käyttööni tuota iltaa varten. Maksan luonnollisesti teille kohtuuden rajoissa.

Ajatus uuden soittimen vuokraamisesta tälle hipsterille ei kuulosta kuitenkaan houkuttelevalta. Hänessä on kuulemani perusteella jotain ihmeellistä, joten haluan antaa hänelle kaiken mahdollisen tukeni. Huikkaan takahuoneessa kitaroita säätävälle apulaiselleni ja pyydän häntä tuomaan yhden parhaista kitaroistamme pojan kokeiltavaksi.

Saatuaan soittimen käteensä hän katselee sen pintaa pitkään ja hyväilee käsillään sen rungon muotoja, aivan kuin soitin olisi hänen rakastajattarensa. Hänen silmänsä kiertelevät soittimen yksityiskohtia, eikä edes ulko-oven avautuminen ja tuttavani sisääntulo saa häntä irrottamaan katsettaan soittimesta.

Nuorikko alkaa varovasti kokeilla soittimen sävyjä. Hänen vasen kätensä siirtyy kaulan eri asemiin, kunnes hän uppoutui täysin soittoonsa. Hän näyttää unohtavan kaiken muun ympärillään. Soitto jatkuu ja jatkuu. Varmistan, ettei puhelimeni pirinä katkaise hänen soittoaan.

Tuntuu kuin maailma ympärillämme pysähtyisi.

Nuorukaisen soitto muuttaa koko elämäni. Se sävyjen määrä, jotka hän saa kitarasta ulos, on jotain ennenkuulumatonta. Hän soittaa kappaleita tavalla, joiden toisintamiseen vaadittaisiin normaalisti kokonainen orkesteri. Kuulen monta yhtäaikaista melodiakulkua, torvia, jousia ja puhaltimia, mutta silti edessäni soi vain yksi soitin. Hänen tekniikkansa on moitteeton, muttei ylitseampuva. Se on riittävän jouhevaa, ettei se rajoita vaativimpienkaan kappaleiden tulkintaa.

Huomionarvoisaa on hänen tyylinsä soittaa kitaralla muille instrumenteille sävellettyjä teoksia. Tämä on jotain täysin uutta. Saan todistaa täysin uudenlaisia sovituksia kaikille tutuista kappaleista.

Hämmästyttävää!

Lopulta soitto taukoaa, ja nuorukainen nostaa katseensa ylös. Nyt hän huomaa sisään livahtaneen tuttuni, ja tuntuu säpsähtävän hieman yllätyttyään ylimääräisen kuulijan läsnäolosta. Ystäväni ei pysy nahoissaan vaan alkaa taputtaa.

– Bravo, bravo, hän ilakoi. Tunnen lievän myötähäpeän hiipivän ylleni, vaikka tuttavani innostus onkin kieltämättä oikeutettua.

– Nuori mies, sinulla on upea tekniikka ja musiikillinen mieli. Älä tuhlaa sitä kitaraan vaan harkitse vakavasti jonkun arvostetumman instrumentin, kuten viulun soittamista. Sinulla on lahjoja vaikka mihin! Lupaan auttaa sinua urallasi, tuttavani keuhkoaa.

Koen tarpeelliseksi esitellä heidät toisilleen. Tuttavani innostus ja toisaalta kitaristin vaatimaton olemus ovat kaukana toisistaan. Kuin eri maailmoista, mikä pitääkin paikkaansa.

– Tuttavani on konservatorion edistyneen viulunsoiton pääpedagogi, ja voi varmasti auttaa sinua, soitit sitten mitä vaan, pehmennän tarjousta hieman kitaran suuntaan. Nuori kitaristi nousee seisomaan ja katsoo tuttavaani silmiin.

– Kiitos kauniista sanoistasi, herra. Pahoin pelkään, että minulle instrumentin vaihto on jo myöhäistä. En missään tapauksessa käännä selkääni kitaralle. Se tarvitsee minua, viulu ei. Uskon, että ymmärrät kantani. Jos viulunsoiton kehittäjät eivät olisi antaneet soittimelle koko elämäänsä, ei se olisi nyt kaikkien jousisoittimien kruunaamaton kuningas, kitaristi puolustaa soitintaan ja jatkaa:

– Olen lisäksi vannonut kulkevani pyhän Francisco Tarregan viitoittamaa polkua. Hän uhrasi koko elämänsä kitaran aseman parantamiseksi, ilman toivoakaan kunniasta tai varallisuudesta.

– Ehditkö koskaan tapaamaan häntä? tuttavani kysyy.

– En, mutta tuntuu kuin olisin kulkenut vuosia hänen vierellään. Ajattelen kaikesta kuten Tarrega, joka loi kitaran sielun ja teki kaikkensa pelastaakseen sen katusoittajien ja kulkurien käsistä arvostetuksi soittimeksi.

Katselen nuorta kitaristia ja tunnen palan kurkussani. Tämä kaveri on tosissaan. Kukaan tässä kaupungissa ei torjuisi vaikutusvaltaisen tuttavani tarjousta, ei kukaan. Hänen pitää saada instrumentti käyttöönsä, se on selvää.

– Mitä jos antaisin sinulle tämän kitaran lahjaksi? saan kakistettua itsestäni ulos sen kummempia taloudellisia seurauksia miettimättä. Ajat ovat huonot, mutta joskus päätökset tehdään intuitiivisesti, sen kummempia spekuloimatta. Jatkan vielä sanojeni vakuudeksi:

– Älä huoli maksusta. Vie kitaran ilosanomaa mukanasi maailmassa, minne ikinä kuljetkin. Siinä on palkintoni.

Hän halaa minua silmin nähden ilahtuen, kyyneliään pidätellen. Tunnen hänen liikutuksensa, jolloin pala kurkussani suurenee entisestään. Pystyn pitämään itseni hädin tuskin kasassa, ja hyvästelen hänet toivoteltuani ensiksi menestystä konserttiin. Jäämme tuttavani kanssa ihmettelemään ja nauttimaan kahvia vielä hetkeksi nuorukaisen poistuttua.

– Aikamoinen veijari, sanoisin. Nuori ihminen soittaa tunteen palolla silmät innosta kiiluen ja heittäytyy täysin soittonsa vietäväksi. On varmaa, että hän tulee kaatamaan musiikillisia raja-aitoja. Kuulemme hänestä vielä!

Tällaiset hetket ovat kitarakauppiaan elämän suola, ja antavat voimia jatkaa valitsemallaan tiellä. Huolimatta siitä, että juuri tämä kohtaaminen tapahtuikin vain unessa. Koskaan ei tiedä, milloin saan olla oman elämäni Manuel Ramírez ja endorssata puolestani seuraavaa kitaramusiikin uudistajaa. Tervetuloa käymään Meritullinkadulla.

21.1.2014 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

LAHJUKSET HIVELEVÄT ARTISTIN EGOA
LUE BLOGIN TOINEN OSA SOUNDI-LEHDEN SIVUILTA!

comments powered by Disqus