Miksi kitaristit tuhlaavat rahansa ihmelääkkeisiin, käärmeöljyyn ja magiaan?

Me sähkökitaristit olemme erikoisryhmää. Kiinnostuksenamme ja intohimonamme on luoda käsillämme muutoksia metallilankojen ja magneettikenttien värähtelyssä niin, että ne muuttuvat jännite-eroiksi ja virraksi. Sen jälkeen tätä virtaa yliohjataan, muokataan, vahvistetaan ja ajetaan kaiuttimen kautta ilmamolekyylien liikemuutoksiksi, joiden tavoitteena on stimuloida vaikutusetäisyydellä olevien lajitoverien emotionaalisia reaktioita. Tuo emotionaalinen muutos manifestoituu lopulta hyvän- tai pahanolontunteena kehossa.

Olemme alttiita uskomaan ja luottamaan taikaan, ”mojoon”, fiilikseen ja muuhun epämääräisesti määriteltävissä olevaan mystiseen essentiaan, jonka koemme olevan toiminnallemme jotenkin tärkeää. Tähän kun liitetään vielä identiteettitason eriytyminen niin sanotusta normaaliyhteiskunnasta (joka kumpuaa klassisesta artisti shamaanina ‑käsityksestä) ja samaan aikaan vaikuttava ristiriitainen taipumus ”ortodoksisuuteen”, on maaperä valmis voodoolle, nonsenselle, tunnepohjaiselle reagoinnille – ja myös rahanmenetykselle.

Uskomme, että yksittäinen komponentti, piuhanpätkä, putki, muuntaja tai muu soundiyhtälön pieni osatekijä on ”se juttu”, joka muuttaa soundimme silkaksi ihanuudeksi. Monesti käsityksemme perustuu ihannoimaamme ja romantisoimaamme aikakauteen, jolla emme välttämättä ole edes koskaan eläneet. ”Ennen oli kaikki hyvin, nyt ei ole mikään hyvin” on mantra, joka syntyy, kun mennyt aika saa muistoissamme tai mielikuvituksessamme kultaiset kehykset. 

On totta, että joskus lapsi heitetään pellolle pesuveden mukana. Tästä todistaa vaikkapa 1980-luku, jolloin transistorivahvistimet, räkkipaavot ja värikkäät supertilukeihäät tulikuumine mikkeineen syrjäyttivät pölyntuoksuiset putkivahvistimet, pedaalit ja iänikuiset sunburst-stratot. Ja eipä kauaakaan, kun hyväksi havaitut peruskoneet tekivät paluun markkinoille raivoisan arvonnousun myötä samaan aikaan kun suuri osa 80-luvun tuotteista vaihtoi omistajaa alle sixpackin hinnalla.

Fiksulla tapaa jääräpäät kenties olivat pitäneet koko ajan kiinni omista käsityksistään ja mieltymyksistään, ja ymmärsivät käyttää korviaan trenditietoisuuden sijaan. On kuitenkin muistettava, että populaarimusiikki on vielä nuori kulttuurillinen ilmiö ja että aivan samalla tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä, me olemme oman aikamme ja kulttuurimme vaikutuspiirissä, heijastaen nyt vallitsevia esteettisiä käsityksiä, virtauksia ja trendejä.

Vapaa tahtomme on paljon vähemmän vapaa ja huomattavasti sidotumpi kuin olemme valmiit myöntämään. Ja vaikka esimerkiksi vahvistinputki ei kuollutkaan transistorien esiinmarssin myötä, on master-volumeton Marshall Super Lead nykyäänkin hyvin epäkäytännöllinen melkein kaikissa keikkatilanteissa. Jokaisessa muutoksessa on pohjalla pragmaattisuuden siemen, vaikkei toteutus olisikaan heti optimaalinen.

Nykyisin tietoa on saatavilla käytännössä ilmaiseksi ja helpommin kuin koskaan ennen. Tästä huolimatta vallalla on yhä mutupohjaisia voodookäsityksiä, joilla rahastetaan taiankaipuisia soittajia. Harhoja aiheuttaa myös laiskuus: muutokset eivät tule millään elämän osa-alueella helposti tai nopeasti. Siksi kärsimätön mielemme hyppää mieluusti rahat kourassa miltei mihin tahansa kelkkaan, jos myyjän lupaus soundi-ihanuudesta saadaan materialisoitumaan niinkin helposti kuin Amex tiskiin lyömällä. Hetkellisesti tarjous voikin vaikuttaa paremmalta idealta kuin kuukausien tai vuosien kärsivällinen soittoharjoittelu, vaikka viimeksi mainitulla olisikin kauaskantoisempi vaikutus kaikkeen musiikilliseen elämäämme – myös soundiin.

Jotta pysyisimme nahoissamme ja rahoissamme, on meidän ymmärrettävä pari perusaksioomaa kitaran signaalinkuljetuksesta. Ensinnäkin, kaikki signaalitien komponentit vaikuttavat asiaan. Helpoin tapa muuttaa soundia välineellisesti on vaihtaa plektraa tai plektrasta sormin soittamiseen: muutokset lähtösignaalissa vaikuttavat varmasti. Samoin kitaran mikki ja siitä alajuoksulle päin sijoittuvat osat vaikuttavat soundiin. Mutta se miten ne vaikuttavat, on tärkeää ymmärtää.

Kondensaattoreissa, johdoissa ja vastuksissa ei tanssi pieniä persoonallisia menninkäisiä, vaan komponentit muokkaavat sähkön kulkua ja siten signaalin taajuusvastetta. Se, miten piiri on suunniteltu on tärkeää, ei niinkään se, minkä värisiä, hajuisia tai ikäisiä komponentit ovat. Kuten vahvistinteknikko ja kirjailija Merlin Blencowe on nasevasti tokaissut:

Real tonal control comes from the choice of topology, manipulation of overdrive characteristics, voicing, and from a complete understanding of the circuit’s functionality, not from the particular manufacturer or vintage of the components used.


Vapaasti pohjoissavoksi käännettynä: todellinen soundin kontrolli syntyy topologiavalinnasta, yliohjauksen luonteesta, taajuusvasteen muokkaamisesta ja piirin toiminnan täydellisestä ymmärtämisestä, eikä käytettyjen komponenttien valmistajasta tai iästä.

Komponenttien funktio on ratkaisevaa, ei siis valmistustapa tai merkki.

Tästä hyvä esimerkki on kitaran tonepotikka, joka on interwebsin mojovoodoon lempiaiheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että kitaraan saadaan oikea soundi ja tuntu, kun tonepotikan kondensaattoriksi vaihdetaan nuorimmillaan mahdollisimman harvinainen 60-lukulainen pötkylä, hintana mieluusti yli 15 € per kappale (normaalisti kondensaattorien hinnat lasketaan senteissä, ei euroissa). Vasta kun taikapulikka on konehuoneessa, saadaan tunnelma, tuntu, väri, boogie ja öyhtis kuntoon ja lickit tippuvat kauniimmin paikoilleen ja fiilis huoneessa nousee välittömästi kattoon.

Hauskaa asiassa on, että suuri osa jengistä soittaa kitaraansa tonepotikka kympillä, täysin auki. Silloin kondensaattori ei tee mitään. Tonesäädin on alipäästösuodin, jossa konkka yhdessä potikan tarjoaman vastuksen kanssa leikkaa yläpäätä. ”Leikkaaminen” tarkoittaa taajuusalueen siirtämistä signaalista maapotentiaaliin. Varsinaisesti kitaran signaali ei siis edes kulje tonepotikan kondensaattorin läpi vahvistimen suuntaan! Se, miten ja mistäpäin taajuusaluetta leikkaaminen tapahtuu, riippuu potikan arvosta ja asennosta (Ohm) sekä kondensaattorin arvosta (uF).

Kun kuuntelet tonepotikan toimintaa, et an sich kuuntele signaalissa olevaa informaatiota, vaan sitä mitä sieltä otetaan pois. Korkeintaan kuuntelet mitä signaalista jää jäljelle – ja kuten todettua, siihen ”soundiin” konkka ei sähköteknisesti vaikuta. Tonekonkan materiaalin tai vastaavan tonevaikutuksen kuunteleminen on siis ”koirapillitodellisuuden” havainnointia, olemattoman informaation aistimista. Aletaan olla zen-hommien äärellä. Jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei ole kuulemassa, millainen ääni syntyy? Miltä kuulostaa maapotentiaalissa oleva signaali?

”No mutta mä vaihdoin tonekonkan ja mun mielestä soundaa ja tuntuu selkeästi paremmalta!” huudahtaa joku takarivistä. Tätä havaintoa en lähde kiistämään. Sen sijaan että redusoisimme havainnon placeboksi tai täysin subjektiiviseksi hörhöilyksi, lähestykäämme sitä hieman eri kantilta.

Moni soimanni kokee ja tuntee asioita enemmän kuin analysoi. Tämä on luonnollista, sillä musiikissa on kyse – näin Jacques Attalia mukaillen – tunteisiin vaikuttavasta kielestä, jolla ei ole absoluuttista merkitystä. Ja tunteita on helpointa käsitellä tunteina. Tunteet ovat kuitenkin olemassa vain omassa kokemuksessamme: ne eivät ole objektiivisesti kokijan ulkopuolella olevia entiteettejä. Ja vaikka tunteet tuntuvatkin spontaaneilta, ”korkeammalta taholta” tulevilta ja luotettavilta, tottelevat nekin ärsykkeitä hyvinkin mekaanisesti. Kuulostaako hölynpölyltä? Otetaanpa esimerkki:

Duunissa pomosi/asiakkaasi/kollegasi tulee luoksesi ja sanoo ”helvetin mulkvisti, ryssit kaiken, ryvet omassa itsesäälissäsi koko ajan etkä koskaan pidä turpaasi kiinni! Vihaan sinua!” Mikä on tunnereaktiosi? Tuskinpa hyvä, lämmin ja hellä? Taitaapa enemmän mennä downeripuolelle, tai kenties aggressiivisen defensiivisyyden suuntaan. Otetaanpa toinen esimerkki: olet kahvilla ja selaat ajatuksissasi älypuhelintasi postattuasi Facebookiin tuoreen kuvan lattekupista hashtageineen päivineen. Odottamatta olkaasi koputtaa todella kaunis neito tai Brad Pittin suomalainen kaksoisveli ja sanoo: ”sori, mutta mun oli vain pakko tulla sanomaan että sä olet todella hyvännäköinen ja sulla on magee tyyli”. Miltä tuntuu? Ei varmasti harmita. Saako egosi boostauksen ja päiväsi pelastuu? Kenties. Ehkä mietit, että mitähän tuo yrittää minulle myydä, kun on vastikkeettomasti noin höveli. Tunteet ovat hyvin mekaanisia, ja ulkopuoliset impulssit manipuloivat niitä hyvinkin arvattavasti.

Mitä tekemistä tällä sitten on sen hemmetin tonepotikan kanssa?

No, ensinnäkin kulttuurimme on hyvä latistamaan, lyttäämään ja redusoimaan kokemuksiamme. ”Insinööripuhe” on tunnetyötä tekevälle artistille aina semisti downeria kuultavaa. Emme halua mitata kaikkea hyödyssä tai rahassa; emme halua menettää taikaa tekemisistämme, toiminnastamme, elämästämme (jos haluat tsekata ”insinööripuhetta” elämästä, lukaisepa Schopenhauerin Emptiness of Existence) tai niistä arjen pienistä asioista, joiden takia revimme itsemme joka päivä sängystä ylös.

Tekniset termit kuitenkin selittävät, mitä asioissa fyysisesti tapahtuu objektiivisen ja mitattavan universumin puolella. Tonepotikka on alipäästösuodin, jossa kondensaattorin materiaalilla on häviävän pieni, käytännössä olematon merkitys. Tämä on toisinnettavaa ja mitattavaa faktaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tonepotikalla ja sen konkalla olisi mitään väliä. Päinvastoin, se miten tonepotikka leikkaa ja mistä se leikkaa vaikuttaa kuulokuvan (ja muistetaanpa myös kuuloaistin epälineaarisuus!) lisäksi siihen, miltä soundia tuntuu soittaa, miten kitara tuntuu reagoivan tatsiin, miten mikki tuntuu vastaavan plektraniskuihin. Tätä ”insinöörit” eivät testaa, koska kokemus on jokaiselle eri – fyysiset, mitattavat asiat muuttuvat soittajan kehossa kokemisen myötä tunnereaktioiksi.

Muistammehan vielä aikaisemman tunteen määritelmän: tunne on lopulta muutos kehon tilassa. Hengitys, ja siten veren happipitoisuus, sydämen lyöntitiheys, kehon lämpötila, lihasten tila ja hormonitoiminta muuttuvat, kun tunnetila muuttuu. Tärkeää tonepotikkaviidakossa on siis ymmärtää, minkä arvoiset potikat ja konkat soundaavat ja tuntuvat itsestä parhailta, ei niinkään minkä väriset tai materiaaliset konkat loihtivat boogien maagisesti esiin, koska Jimmy Pagella oli 70-luvulla herskapäissään prikulleen samanlaiset.

Poppamiehet tuntevat rituaalien ja magian mekaniikan ja teknologian (rituaalien tarkoitus on luoda muutosta tunnetiloja manipuloimalla ja sitä kautta muuttamalla käytöstä), ja samaan tapaan tietämyksemme äänitaikuuden toiminnan perusteista ei tarvitse tappaa inspiroitunutta elämystämme ja kokemistamme. Koska olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, jaamme myös yksilöllisiltä tuntuvia tunnereaktioitamme ja voimme siten auttaa toisiamme hyväksi havaittuja ratkaisuja kohti. Tästä syystä Telecaster sopii monien kouraan, ja samasta syystä Marshall-diggareita on useampia kuin vain eräs edesmennyt James M. Hendrix. ”Lopullista ja absoluuttista totuutta” toneasioista emme koskaan saavuta; siitä pitävät huolen erilaisuutemme, eriävät mieltymyksemme, geeniperimämme, taustamme ja todellisuuden virtaava luonne.

Loppujen lopuksi kyse ei ole tietokisailusta, noitavainosta tai pätemisestä. Mitä paremmin ymmärrämme toimintaamme, sitä paremmin osaamme luoda melodioita, rytmejä, harmoniaa, soundeja ja kaikkea sitä mikä saa meissä ja toisissa tunteet liikkeelle. Se on kitaransoittamisen ydin, ei ylenpalttinen välineiden tai menneiden aikojen mystinen glorifiointi. Tärkeintä on tehdä musiikkia, ja musiikin korkein tarkoitus on inspiroida ja energisoida ihmistä. Eikä mikään ole suurempi voima kuin energinen, innostunut ja inspiroitunut ihminen: hänen tekojaan tottelee lopulta koko maailma.

17.6.2014 Antti Härmä
Kirjoittaja on kansainvälisesti kiertuemarinoitu backlineteknikko, Hankenin käynyt ekonomi ja sinisilmäinen musiikki-innostuja.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus