Miksi et kokeilisi jotain uutta?

Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut kohtaavani jatkuvasti saman vastalauseen: ”Keskittyisitte soittamaan ja lopettaisitte sen kamojen kanssa nypläämisen!” Tämä änkyröinti ja teesi siitä, että soittamalla saisi jotain aikaankin kun kaikki energia ei kuluisi potikoiden pyörittelyyn, korostuvat erityisesti internetin keskustelupalstoilla. Toki aiheesta saa silloin tällöin väännellä naamaa kasvotustenkin, mutta jotenkin tämä vaikuttaa semmoiselta trendikkäältä ilmaisulta, joka värittää erityisesti internetin ihmemaailmaa. Tähän samaan seinään toistuvasti törmääminen provosoi minut funtsimaan oman harrastukseni kokonaiskuvaa. Sivuutan hetkeksi näkemykseni siitä miten paljon ihmisten ajan- ja rahankäyttö muille ylipäätään kuuluu tai kenellä on oikeus asiasta kanssahiplaajia arvostella ja valotan hieman ajatuksiani aiheesta.

Ensireaktioni on: Miksi?

Miksi ihmeessä luopuisin äärimmäisen tärkeästä osasta rakasta musiikkiharrastusta? Eivät asiat ole näin mustavalkoisia. Minulle laiteruletti on itsestäänselvä ja täysin irroittamattomissa oleva osa soittamista. Ehkä jopa yhtä tärkeää kuin itse soittaminen. Ihmettelen suuresti miksei useampi soittaja vaan myönnä tätä leuka pystyssä yhtään häpeilemättä. Liian moni sortuu itseironiaan, anteeksipyytelyyn ja nyökyttelyyn. No, ehkä itseironia on tervettä tässäkin asiassa, mutta liput on tehty kannettavaksi korkealla. Kun kalustoonsa tutustuu rauhassa ja oppii toimimaan yhteistyössä sen kanssa, aukeaa kokonaan uusia maailmoja. Totta puhuen saatan lumoutua pelkistä äänistä ilman varsinaista musiikkia. Jo pelkästään se miten oikeanlainen vahvistin vastaa provokaatiooni herättää minussa tunteita. Siihen ei tarvita edes musiikkia. En missään nimessä vaihtaisi kumpaakaan aspektia soittamisesta. En teknistä, enkä soitannollista. Molemmilla on tehtävänsä ja parhaimmillaan molemmat ovat yhtäläisesti luovaa työtä.

Toinen ajatukseni on yhtä lailla: Miksi?

Miksi kaikki tämä kamarumba?  Jotta teesini eivät menisi pelkäksi puolusteluksi ja kiukutteluksi, on syytä myös kuunnella kriitikkoja ja ottaa avoimin mielin koppi. Miksi minä ja monet muut kaltaiseni harrastajat ja toki ammattilaisetkin eivät vain soita? Itsestäänselvä vastaus lienee, että nautin tästä täysin rinnoin. Mutta eipä mennä siitä mistä aita on matalin. Omalla kohdallani suurin motivaattori on lapsenomainen kiinnostus kalustoon. Varsinkin vintage-sellaiseen. Janoan kokemuksia ja kaikki kiinnostava pitää päästä koeajamaan, kunnolla. On tullut todettua, että ainut tapa saada asiat lopulliseen päätökseen on ajaa niitä omassa laitemiljöössä, eli useimmiten käytännössä omistaa ne.

Toinen motivaattori on turhautuminen 

Jos homma junnaa paikallaan, turhaudun. Minulle on äärimmäisen tylsää tehdä vuodesta toiseen samoilla saundeilla samoja maneereja jauhaen tismalleen samanlaista musiikkia. Pakko saada jotain uutta, edes pieniä mausteita. Se riittää. Testailen jatkuvasti erilaisia fuzz-kytkentöjä ja muokkailen pedaalejani tarpeettomuuksiin asti. Leipäsaundi on rakennettu, hallussa on iso stäkki ja pienempi stäkki eri kokoisia keikkapaikkoja varten. Kitara-arsenaalissa ei ole juuri paranneltavaa. Voin siis rauhassa testailla ja miettiä millä laitteilla olisi jotain annettavaa jo toimivaan palettiini.

Vahvistimien suhteen olen kohtalaisen konservatiivinen ja vaikka voicingissa on hiukan pelivaraa, tahdon vahvistimieni käyttäytyvän kuta kuinkin samalla tavoin pedaalien kanssa. Pedaaleissa ja kitaroissa vain taivas on rajana. Mieluisia yllätyksiä on pääpiirteittäin kolmenlaisia:

  1. Vielä parempi! (Edustaa jo valmiiksi hallussa olevaa kategoriaa, mutta ajaa asian paremmin kuin edellinen kokelas)
  2. Heureka! (Esittelee täysin uuden lähestymistavan ja kannustaa soittamaan uusilla tavoilla.)
  3. Mitä helv...? (On niin hämmentävä, että on pakko vaan roikkua perässä ja katsoa mitä jää käteen.)

Tällä hetkellä olen eniten innoissani kohdista 2 ja 3.

Nyt kun on selvillä, että tarve tähän kaikkeen on lähes pakottava, voidaan miettiä asian konkreettista hyötypuolta. Eli onko tässä mitään järkeä ja hyötyykö tästä yhtään mitään? Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokainen uusi kokemus on sen arvoinen, vaikka hankinnat olisivatkin huteja. Tämän lisäksi koen, että päättöminkin kimpoilu voi kantaa hedelmää. Olen hiljattain päättänyt kokeilla erilaisia lähestymistapoja tyylilajini toteuttamiseen. Olen soittanut livenä lähes vieraalla, juuri hankitulla vahvistinstäkillä stoner-riffejä straton kaulamikillä lähes puhtailla saundeilla, potkinut kesken keikkaa Leslie-pedaalia päälle ja soittanut bändin kanssa lähes viisiminuuttisia ”mitäs tästä napista tapahtuu” -improvisaatiopläjäyksiä. Laudassa on myös ollut pedaaleja, joita ei ole kyseisissä konteksteissa testattu kertaakaan.

Tositilanteessa erotellaan jyvät akanoista

Koen, että bändistäni on tullut monipuolisempi ja mielenkiintoisempi kuin aiemmin ja sävellyskynäni on saanut roimasti uutta potkua. Erilaiset pedaalit, kitarat ja vahvistimet inspiroivat, joskus lähes pakottavat, soittamaan eri tavoilla ja tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Se voi ensiksi olla pelottavaa tai turhauttavaa, mutta lopulta se on sen arvoista. Toisinaan menee huti, mutta joskus tapahtuu jotain maagista. Esimerkiksi pitkät psykedeeliset improvisaatiohullutukset lähtivät alun perin hetken mielenjohteesta ostetun Leslie-pedaalin parissa vietetystä kolmetuntisesta vingutussessiosta. Tyylilajini laajenemisen, vapautumisen ja varsinkin uusien improvisaatio-osuuksien ansiosta olen myös kehittynyt soittajana melko radikaalisti.

Kamojen pyörittely voi olla joillekin turhauttavaa ja huteja voi tulla monta peräkkäinkin. Siitä huolimatta kun se jokin, jota on odottanut, osuu kohdalle ja tempaisee maton alta, se on ehdottomasti ollut sen arvoista. Omalla kohdallani tapahtui lähes valaistuminen kun sain käsiini alkuperäisen bändisaundini kolme avaintekijää: Laney Supergroup, ES-335 -tyylinen kitara ja hyvä germanium fuzz face. Jouduin tarkastelemaan koko saundin muodostamisen logiikan uudestaan ja voi veljet, että se kannatti. Noista kolmesta en luopuisi enää mistään hinnasta, vaikka tällä hetkellä silmäteränäni ovatkin Selmer Bassmaster ja Stratocaster. Miltäkö ne stoner-riffit kuulostavat tuon setupin läpi vastoin kaikkia jytäpoliisien sääntöjä? Tältä:

Parasta mitä tämän hulluuden keskellä voi tapahtua on se, että saa käsiinsä laitteen, joka pakottaa kyseenalaistamaan totuttuja rutiineja paljastaen jotain täysin uutta ja kiehtovaa. Jos malttaa pitää korvat auki ja mielen avoinna, sen kyllä tunnistaa kun se osuu kohdalle. Kun siitä jostain saa kiinni ja sen onnistuu sovittamaan omaan tyyliin, se on kuin kuoriutuisi kotelosta perhoseksi. Siispä haastan teidät pysähtymään tämän ajatuksen äärelle hetkeksi: miksi et kokeilisi jotain uutta?

29.4.2015 Myrkkynuoli
Kirjoittaja on Poison Arrow FX -tuotemerkillä pedaaleja suunnitteleva saundimatkailija, sekä luovuudenkipeä fuzz-addikti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus