Mielikuvaharjoittelulla mestariksi

Vuosi on 2005. Olen kiperässä tilanteessa. Olin yrittänyt kaikkeni, mutta se ei ollut riittänyt. Takana on kahden ja puolen kuukauden tiivis kiertue. Osaamistani ja mahdollista jatkoani puntaroitiin nyt selkäni takana. Crewin johto äänesti minua vastaan, mutta bändi ja etenkin sen kitaristi pitivät puoliani. He halusivat antaa minulle aikaa ja mahdollisuuden oppia. Edessä olisivat vaativat festivaalikeikat. Olin yksinkertaisesti liian hidas pärjäämään noissa olosuhteissa. Klubikeikoilla hitauttani voitiin vielä katsoa sormien läpi, mutta kesän kiperillä aikatauluilla se ei enää ollut mahdollista. Ironista kyllä, minusta eroon haluava crewin kokenein jäsen antoi minulle vinkin, joka tulisi auttamaan minua vielä vuosien päästä:

– Kirjoita ylös ja mieti miten teet työsi ennen keikkaa ja keikan jälkeen.

Sanat jäivät pyörimään mieleeni kun kiertue loppui ja erkanimme omille teillemme. Kuukauden lomallani minulla oli aikaa käydä asioita läpi. Eräänä aamuna tajusin, mistä tässä kaikessa oli kyse.

Takanani oli muutama vuosi klassisen kitaran opintoja. Olin saanut loistavaa opetusta soittooni, myös henkisellä puolella. Opettajani oli nähnyt innostukseni ja antanut käyttööni julkaisematonta materiaalia, jota konservatorion kitarapedagogi Juan Antonio Muro oli käyttänyt opetuksessaan. Siinä puhuttiin mielikuvaharjoittelusta. Hän kirjoitti muun muassa seuraavasti:

“Soita” vaikeat kohdat ja koko teos mielessäsi ilman soitinta, sekä nuoteista että ulkoa, laulamalla tai hyräilemällä samalla kun kuvittelet sormesi sen nauhan ja kielen päälle, josta ääni lähtee. Et siis soita, vaan kuvittelet. Instrumenttisi on kotelossa. Opetat sisäistä korvaa kuulemaan ja opettelet yhdistelemään äänen ja paikan.

Olin toteuttanut tätä menestyksellä kun harjoittelin monimutkaisia klassisen musiikin kappaleita. Mieleeni palaavat nuo oivalluksen hetket pienessä kantakaupungin yksiössäni.

Makaan sängyllä ja käyn kappaletta läpi mielessäni. Näen oikean käteni keskisormen näppäävän kieltä ja vasemman käden nimettömäni painavan kielen alas. Fyysisesti sormeni ovat koko ajan sängyllä, eivätkä ne liiku. Sitten tulee pimeä kohta. Täydellinen tyhjiö, en tiedä mitä tehdä. Aivoni eivät anna enää impulssia sormille. Avaan nuottikirjan ja luen uudestaan merkintöjäni. Mitä teenkään tuossa kohdassa? Otan kitaran laukusta ja tarkistan sormitukseni. Palaan mielikuvaharjoittelussani pari tahtia taaksepäin ja toistan kohdan. Nyt se menee läpi! Jatkan osan loppuun, kunnes tunnen valtavaa uupumusta. On aika pitää tauko.

Aivojen sparraaminen tällä lailla on äärimmäisen raskasta. Uurastukseni kuitenkin palkittiin ja tuloksia syntyi nopeasti. Opin soittamaan aiemmin mahdottomalta tuntuvia kappaleita ja mikä parasta, en unohtanut niitä koskaan. Ne eivät olleet lähimotorisessa muistissani vaan hyvin syvällä selkärangassani.

Nyt mietin lomallani, voisinko soveltaa tätä käytäntöä kitarateknikon työhön. Mietin, mitä keikan lopussa tapahtuu. Mitä teen ensimmäiseksi? Huomaan, etten saa ajatuksesta kiinni, joten otan kynän ja paperia avukseni. Piirrän ja kirjoitan ajatuksiani ylös.

Suurinta ajanhukkaa tuntuu olevan edestakainen säntäily lavalle. Kitaramaailmani on lavan sivussa ja tyhjentäessäni lavaa huomaan nyt mielessäni, etten tee asioita missään tietyssä järjestyksessä. Edistyn asiassa hieman ja huomaan uupuvani. Onpa tämä raskasta. Jatkan seuraavana päivänä. Muutaman päivän päästä olen jo edistynyt huimasti, ja näen mielessäni miten koko purku tulisi tapahtumaan. Osaisin tehdä sen saman tien, vaikka tässä paikassa, vaikka lähimmät laitteeni ovat tuhansien kilometrien päässä! Kirjoitan ylös seuraavanlaisen litanian:

Työkalut kasaan, työpöytä kiinni, kolmen vahvistimen standbyt pois, kaappipiuhat irti vahvistimien päässä, teipit irti, valmius kaapelien vetoon, pedaalilautojen johdot irti räkistä, teipit irti, valmius kaapelien vetoon, langattomien antennit ja XLR-johdot irti talon patchista.

Kierros lavalle, alkaen lavan oikeasta reunasta rumpuriserien takaa, kiertäen lavan edestä takaisin oikealle puolelle, täydellinen ympyrä siis. Kitarakaappien kaiutinjohto irti ja kasaan, sama puolet pidemmälle bassokaappien johdolle, molemmat kaapelit käärittynä käsivarren ympärille lavan eteen, basson pedaalilaudan kaapelit kasaan, lauta riserille. Lavan oikeasta etureunasta kitaran pedaalilaudan johto kerälle ja lauta mukana takaisin omaan pilttuuseen lavan oikeaan reunaan.

Tuskin maltan odottaa seuraavia esiintymisiä bändin kanssa. Minulle on annettu vielä muutama kuukausi aikaa näyttää kynteni, olisiko minusta tähän työhön vai ei. Tosiasiassa tarvitsin siihen vain kaksi päivää.

Purkuvaiheen työni nopeutuu kymmenesosaan edellisestä, enkä unohda koskaan muiden ilmeitä hetkeltä, kun ilmoitan olevani valmis ja poksautan auki sihijuoman.

Seuraavilla keikoilla etenkin rumputeknikkokollegani yrittää kiriä etumatkani kiinni raa’alla voimalla ja nopeudella vain huomatakseen, ettei se ole mahdollista. Kyllä, työntekijätkin kilpailevat keskenään nopeudessa.

Muutama vuosi kuluu, ja olen uusissa tehtävissä, uuden bändin kanssa. Huomaan olevani taas kiperähkössä tilanteessa. En ole omalla mukavuusalueellani. Vastaamme osuu vaikeita keikkapaikkoja ja hitauteni tulee esiin. Saan loistavan vinkin mukana kulkevalta arvostetulta tuotantopäälliköltä.

– Mikset ala purkaa kesken keikkaa? Niin kaikki tekevät. Mieti ja kirjoita ylös miten purku menee.

Hetkinen, tässä on jotain tuttua. Olenko ajautunut taas samaan pisteeseen kuin viisi vuotta sitten? Kunnioitukseni neuvon antajaa kohtaan on sen verran suuri, etten voi muuta kuin lähteä miettimään työtapojani uusiksi.

Seuraavana päivänä katson asioita eri silmällä ja sulkeudun soundcheckin jälkeen bussin takaosan sohvalle. Asetan radion lattialle, oikaisen jalkani ja suljen silmäni. Totean itselleni, että olen ollut tässä pisteessä ennenkin. Aloitan uuvuttavan mielikuvaharjoittelun. Tällä kertaa se ei ole enää niin vaikeata, vaikka se viekin aikaa ja voimia.

Illan purussa kaikki on taas toisin. Puran kaiken ripeästi ja olen samaan aikaan valmis kuin rumpukollegani. Seuraavana päivänä olen nopeampi, sitten vielä nopeampi. Hänen ilmeensä on toden totta näkemisen arvoinen, kun avaan sihijuoman ja hymyilen päälle. Hän yrittää kompensoida hitauttaan ja arvovaltansa rapistumista tiuskimalla apukäsille. Tiedän jo entuudestaan, ettei hän voi onnistua. Kuten toinen rumputeknikko viisi vuotta takaperin, hänkään ei koskaan kiri etumatkaani umpeen.

Vuoden 2014 festivaaleilla huomaan olevani jo vanhempaa sukupolvea. Näen itseni katsoessani erittäin lupaavaa nuorta teknikkoa, joka painii samojen ongelmien kanssa kuin minä aikoinani. Tuntuu hölmöltä katsella vierestä ja antaa hänen raataa illasta toiseen.

Avaan hänelle mielikuvaharjoittelun saloja ja niiden etuja. Huomaan, että hänen on vaikea ottaa ohjeitani vastaan. Tuntuuko hänestä, että hänen työnsä on uhattuna? Kolossaalisesta ulkomuodostani johtuen ehken minäkään ole paras tai tahdikkain mahdollinen neuvoja.

Tuntuu pahalta hänen puolestaan katsella sekasortoa. Ehkä asian omaksuminen on helpompaa lukemalla. Kyllä, tämä teksti on omistettu sinulle. Sydämellä.

20.8.2014 Kimmo Aroluoma (kannen kuva: Mika Kirsi)
Kirjoittaja on Custom Boardsin perustaja.

LISÄÄ AIHEESTA:


comments powered by Disqus