Kaikkea ei saa yhdessä paketissa

Kitaristi voi yllättyä iloisesti ja huomata, että klubikeikalla kaverin kanssa jaettu Marshall leikkasikin bändistä kivasti läpi ja oli tunnelmaan sopivasti aggressiivisempi kuin oma tuttu 5E3 Deluxe. Soimannia ihastuttaa ja ihmetyttää samanaikaisesti. Asia jää kaivelemaan mielen sopukoihin. Seuraavaksi saammekin lukea interwebsin keskustelupalstalla tutun kysymyksen: ”Miten saan Fenderini soundaamaan Marshallilta?”

Variaatioita teemasta on useita. ”Miten saan Mesa/Boogie Rectoni kuulostamaan Princetonilta?” ”Miten saisin hyvän kantritonen Marshallistani?” ”Jazzia pitäisi soittaa, miten saan Wes Montgomeryn soundin aikaan Stratolla?” ”Jazzmasterista pitäisi kaivaa esiin Steve Vai, missä se luuraa, volapotikan takana, kö?”

Vastausten kirjo on usein hämmentävän laaja. Osa on sitä mieltä, että tonestack on kuin kassakaappi: kun oikea numeroyhdistelmä on tiskissä, aukeaa ovi aarteiden ääreen. Toiset ovat sitä mieltä, että pitää vain ujuttaa oikea pedaali styrkkarin ja kitaran väliin, ja homma on siinä. Jotkut taas vannovat kitaramikkien vaihtamisen nimeen. Herkkänenäiset korkintuoksuekspertit tietävät varmaksi, että signaalitien konkat on syytä vaihtaa samoihin kuin joita Stevie Ray Vaughan käytti 1978–1981, jotta taivaspaikka on varma. Jokunen nahkea totalitaristi ehkä ehdottaa vienosti takarivistä huudellen, että Marshall-soundi löytyy helpoimmin Marshall-styrkkarista.

Tietyllä tapaa kaikki ovat oikeassa ja väärässä. Yksittäinen signaalitien komponentti voi kyllä vaikuttaa soundiin, mutta kun ollaan muuttamassa tonen kokonaisluonnetta, on syytä katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta.

VAHVISTINMAAILMASSA kaikenkattavia sveitsinlinkkareita ei ole olemassa, vaikka muuta väitetään. Et ikinä pysty hoitamaan mestaruustasolla yhdellä vahvistimella koko länsimaisen popmusiikin tonekirjoa bebopista Meshuggahiin. ”Monipuolinen”, ”transparentti”, ”all around -vahvistin jazzista metalliin” ynnä muut ovat markkinamiesten termejä, eivät kuvauksia todellisista ominaisuuksista. Sveitsinlinkkarilla saat kyllä hätätilassa pari ruuvia kiristettyä ja kaljapullon auki, mutta jos aiot tehdä porrasrempan tai pyörittää baaria, on työkalujen syytä olla asianmukaiset ja käyttötarkoitukseen sopivat. Väliin mahtuu suuri määrä kompromisseja, mutta sitä ne lopulta ovat – kompromisseja. Tosin hyvä kompromissi voi olla juuri se, mitä tarvitaan, mutta se on toinen tarina.

Automaailmasta allegoriantynkää lainaten: jos haluat Porschen voimaa ja kiihtyvyyttä, älä odota masiinalta Priuksen kulutusta tai volkkarin halpoja varaosakustannuksia. Chevy Suburbanilta on turha vaatia hybridi-Hondan taloudellisuutta, matalaa käyttöveroa ja käteviä kaupunkiajoa helpottavia ominaisuuksia, mutta pikku-Hondalla taas ei voi lähteä ajamaan metsäteitä täysin varusteltu pygmiarmeija ja kuusi bisselavaa takaloosterissa.

TONEVIIDAKOSSA kitaristia auttaa mustaa Amexiakin enemmän oman soittonsa ja gain-rakenteen ymmärtäminen. Termi on audiopuolen heeboille ja heebottarille hyvinkin tuttu käsite. Gain-rakenteella tarkoitetaan yksinkertaistaen sitä, miten ääntä kuljetetaan signaalitien eri palikoiden läpi ja missä sitä vahvistetaan tai vaimennetaan. Tämä on ensisijaisen tärkeää myös kitaramaailmassa. Miten signaalia kannetaan käpälistä kartioon? Minkä vahvuisella signaalilla tulemme sisään etuasteeseen? Missä kohtaa vahvistetaan signaalia, missä kohtaa vaimennetaan? Mistä otetaan särö? Etuasteesta, pääteasteesta vai kartiosta? Vai kaikkialta?

On myös ymmärrettävä, missä kohtaa signaalitietä emme halua säröä. Langattoman beltpack tai vastaanotin toimii fuzzina todella huonosti, vaikka joku toisin luulisikin. Kun ymmärrämme signaalin kulkua ja kuljetusta, pystymme myös kulkemaan kamapoliittisesti lähemmäs päämme sisällä kuulemaamme soundia. Tämä vaatii puolestaan paljon kokeiluja, kuuntelua, intuitiota ja vuorovaikutusta soittimen äärellä. Ja sähkökitarahan on soitin vasta, kun koko signaalitie hanskasta högtalareen on läsnä.

Suurin tekijä tonemaailmassa on kuitenkin myös se ylenkatsotuin: sinä itse. Miten ja mitä soitat vaikuttaa asiakaspuolen kokemukseen paljon enemmän kuin mikään lauteilla huutava pyhän mooseksen reliikkistyrkkari, neuvostoratifioitu delay-spedu tai hauen leukaluusta hohtavassa paviaaniristuksen valossa pyhällä vedellä leikattu plektra. Musiikki, jota soitat, on aina tärkeämpää kuin soundisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kamoilla olisi väliä. Toki on! Hyvä soitin on helpompi saada soimaan hyvin, ja kun hyvä soittaja laittaa hyvän soittimen soimaan, on positiivinen feedbacklooppi todellisuutta. Soittaja soittaa tonea ja tone soittajaa. Uskallanpa väittää, että vaikkapa huippuviulisti Pekka Kuusisto liikuttaa yleisössä enemmän tunteita ammattitason konserttiviululla kuin kiinalaisella oppilasruoskalla, vaikka hän jälkimmäisen saisikin soimaan mukavammin kuin kukaan Tampereen konservatorion käytävillä kummittelevista jousiveijareista.

Nyt protestiääni kirkuu jossain, että ”Viuluja ja kitaroita ei voi rinnastaa!” – vaikka voikin. Suosittelen jokaista googlaamaan suosikkikitaristinsa kamapolitiikkaa ja katsomaan, löytyykö studioarsenaalista Vesterin trankkukombo ja kiinassa liukuhihnalla veistetty kuuden kympin vanerikitara. Tuskin löytyy. Vaikka sähkökitara onkin hintatasoltaan huomattavasti työväenluokkaisempi moniin muihin soittimiin verrattuna – esimerkiksi oppilastason fagotti keventää lompakkoa jo about viisinumeroisen summan – niin huippusoittimet maksavat yleisesti enemmän. Tämä on universumin tasolla OK, eikä asiaan kannata liittää tunnepohjaisia tai yhteiskuntapoliittisesti latautuneita ajatuksia rahan eri funktioista.

Jos tuntuu, että soundisi on jotenkin aneeminen ja ponneton, voi syy olla siinä, että soitat lepsusti ja anteeksipyytelevästi. Kuulostaa tylyltä, tiedän. Valitettavasti on kuitenkin niin, että se, mitä kroppasi ja kätesi tekevät, vaikuttaa soundiisi todella paljon. Epäselvän soundin syynä voi olla huono yhteispeli ja synkka vasemman ja oikean käden välillä. Heikko atakki voi johtua puutteista plektrakäden tekniikassa. Jos soolot hukkuvat boostereista huolimatta, voi ilmiön takana olla, että komppikäsi on tanakka, mutta soolosoittotatsi onkin vain hyöhenenkevyttä nyplimistä.

– Great perfomance results in great tone, julistaa eräs jenkkiäänittäjä.

Kun soittotekniikan puutteita yritetään korjata soittokamoilla, on tuhon siemenet kylvetty hedelmälliseen maahan. Klassinen esimerkki tästä on niin sanottu gainipotikkakadotus. Vielä kehitysvaiheessa olevan soittotekniikan aiheuttamaa fraasien epätasaisuutta kompensoidaan lisäämällä etuastesäröä ja siten soundin kompressiota, mikä tekee soundista ”helpommin” soitettavan – tai ainakin himassa sahatessa siltä voi tuntua. Samalla kuitenkin tapetaan nuottien atakki, ja soundi hukkuu bändin sekaan, vaikka äänenpainetta ruuvattaisiinkin vahvarin etupaneelista lisää. Ratkaisu vaivaan ei ole uusi vahvistin, mikkien vaihtaminen tai overdrivepedaali vaan soittamisen harjoittelu – ja etuastesärön järkevä annostelu.

Tonerintaman asemasodassa sinä itse olet avainasemassa. Oman identiteetin hahmottaminen ja harjoittelu ovat tehokkaat aseet etenemiseen. Kuka olen soittajana? Mitkä ovat vahvuuteni? Miten voisin suunnata harjoitteluani vahvuuksieni korostamiseen? Millainen tone palvelisi vahvuuksiini perustuvaa soittoa ja musiikkia?

VOI OLLA TERVETTÄ lakata etsimästä kaikkeen taipumista myös itsestään. Et ole samanaikaisesti ydinfyysikko, miesmalli, runoilija, MM-tason pituushyppääjä, sinfoniasäveltäjä, CFO, leijonankesyttäjä, puuseppä-artesaani, cembalovirtuoosi ja organisaatioteorian professori. Sinä olet juuri sinä, fyysisine ja henkisine ominaisuuksinesi, rajoituksinesi ja vahvuuksinesi. Samoin soittopuolella sinulla on omat mieltymyksesi ja asiat, jotka sinua kiinnostavat ja luonnistuvat sinulta muita paremmin. Tämä on todella OK ja samalla avain edistykseen. Pat Metheny ei soita death metal -bändissä. Alexi Laiho ei yritä hommata keikkaa April Jazzista ES-175 kaulassaan. Scott Henderson ei kierrä planeettamme aurinkoisempia alueita rennosti ska-bändissä napsutellen. Kerry King ei yritä tunkea Christina Aguileran taustabändiin.

Yhden asian loistavasti tekeminen riittää monesti enemmän kuin hyvin, ja musiikissa yhden asian tutkimiseen ja opiskeluun saa eliniän jos toisenkin kulutettua helposti. Ole juuri sinä, tuo harjoittelemalla esiin paras versio itsestäsi ja ruuvaa tonesi tukemaan itseäsi juuri sinulle sopivilla soittokamoilla.

11.1.2016 Antti Härmä
Kirjoittaja on kiertuemarinoitu backlineteknikko sekä kaikissa liemissä uitettu ja tuomittu honkytonkwoman.

comments powered by Disqus