Elämäni mikrokosmoksessa

Kaverini tokaisi minulle, ettei ”täältä tarvitse lähteä mihinkään”. Hän ei omien sanojensa mukaan poistu Krunikasta kuin lentokentälle. Toinen sanoi kulkeneensa jo seitsemän vuotta studionsa ja asuntonsa väliä, jotka ovat korttelin päässä toisistaan.

Olin äärimmäisen uupunut jatkuvan matkustelun myötä. Päätin kokeilla samaa reseptiä. Kuinka pitkän ajan voisin viettää samassa korttelissa, tai edes muutaman korttelin sisällä yhtäjaksoisesti? Minkälaiselta tuntuisi elämä mikrokosmoksessa? Olin juuri ostanut Meritullinkadulla sijaitsevan Custom Sounds ‑kitarakaupan ja minusta tuntui, että halusin valvoa sen toimintaa aitiopaikalta, samasta korttelista käsin. Asuttuani liki jokaisessa Helsingin kaupunginosassa minusta tuli kesäkuussa 2012 vihdoin krunikkalainen.

Kaikki sujui alkuun hienosti. Löysin itselleni puolison samasta talosta ja muutin tavarani pihan poikki. Tutustuin naapureihin, talkkariin ja ruokakauppojen kassaneiteihin. Tein töitä jatkuvalla syötöllä. Uurastus kantoi hedelmää, ja kauppamme laajeni toiseen liiketilaan samassa korttelissa. Naapurini olivat iloisia puolestani. ”Voiko jollain mennä näinä aikoina hyvin?” totesi joku. Elämäni tuntui paremmalta ja tasaisemmalta kuin koskaan aiemmin.

Vähitellen aloin tutustua muihin kivijalkayrittäjiin. He edustivat minulle kuin raikasta tuulahdusta menneiltä vuosilta. Olin omassa mielessäni kuin kylän seppä. Metafora huvitti itseäni, mutta olin puolivakavissani sen kanssa: Liisankadun kahvikauppa, Meritullinkadun parturi, Mariankadun suutari ja Vironkadun anniskeluravintola, unohtamatta kaupungin parasta keittopaikkaa. He olivat nyt kollegojani, ja tunsin olevani yksi heistä. Kauppiaita, jotka olisivat voineet olla täällä vaikka sata vuotta sitten, sillä historiaahan korttelistomme kyllä tarjosi. Siitä todistivat jo luodinreiät talomme seinässä.

Krunikka tarjosi juuri sitä mitä olin toivonutkin. Ajattoman miljöön, jossa pystyi elämään rauhallisen täysipainoista elämää. Jopa tyttäreni oli innoissaan uudesta pestistäni. Hänestä oli hauskaa käydä hakemassa kaupalta isille tavaroita. Joskus hiivimme yhdessä liikkeeseen iltasella sisään hakeaksemme ketsuppia juuri uunista tulleeseen makaronilaatikkoon. Äärimmäisen herttaista.

JATKUVALLA PAIKALLAAN OLEMISELLA on kuitenkin myös haittapuolensa. Vaikka Krunikassa asuu tuhansia ihmisiä, tuntui, että törmäsin heistä pihapiirissäni vain viiteen. Mukava naapurin rouva, äiti lastensa kanssa, iltaisin koiraansa ulkoiluttava tyttö, aina samassa paikassa röökiään vetävä mies, unohtamatta mukavaa talkkaria, joka seisoo aina Maneesikadun kulmassa.

Kaupunginosa kuhisee lounasravintoloita, mutta niistäkin meni jossain vaiheessa hohto. Qulma, Zinnkeller, Piano ja Mariankadun Korea House tulivat kaikki liiankin tutuiksi. Välillä kävin hakemassa lounaani ruokakaupasta, mutta olin surkean kiireinen yrittäjäkokki. Kun osasin lopulta jokaisen ravintolan ja ruokakaupan tarjonnan ulkoa, aloin käydä syömässä keskustassa. Sovin lounastreffejä ja rantauduin ihmisten ilmoille. Paikallaan oleminen oli tehnyt tehtävänsä. Matkailun aiheuttama stressi oli poissa ja olin ikään kuin nollatilanteessa. Lähdin painelemaan joka aamu johonkin suuntaan ennen töihin menoa, ihan vain päästäkseni pois korttelistosta ja saadakseni jäsenilleni paljon kaivattua liikuntaa.

Myös oman kauppani läheisyys alkoi painaa minua. En uskonut sen olevan mahdollista, mutta niin siinä vain kävi. Palkkasimme myyjän ja huoltomiehen, mutta mitä enemmän kauppa kävi, sitä enemmän aikaani kului kahvitteluun ja asiakkaiden kanssa tarinointiin. Hyvää elämää, sanoisi joku. Valitettavasti takaraivossani oli kuitenkin aina tieto tekemättömistä tehtävistä, jotka vaativat välitöntä huomiotani. Kaupan pitäminen ei ollutkaan pelkkää kitaran soittamista.

Kaipasin kipeästi vaihtelua, joten lähdin kesäisin keikoille, vanhaan työhöni. Vietin mahdollisimman paljon aikaa muualla jolloin Krunikkaan oli aina mukava palata. Oltuani pari viikkoa samassa korttelissa samat tunteet kuitenkin nousivat pintaan. Olin kuin hiiri häkissä. Yhteen nurkkaan syömään, vastapuolelle töihin ja kolmanteen viihtymään.

Ryhdyin konkreettisempiin toimiin ja aloin tehdä etätöitä. Nettikauppaa ja verkkolehteämme pystyi päivittämään mistä käsin huvitti. Mökkejä, tyhjiä työhuoneita, kahviloita ja kirjastoja. Jouduin kysymään itseltäni, olenko tieni päässä ideassani omasta kuplasta? Asuttamani ateljee oli yksi hienoimmista asunnoista mitä olin Helsingissä nähnyt, alue oli mukava kuin mikä ja korttelit arkkitehtuurisesti silmiä hiveleviä, mutta en silti halunnut olla kotonani. Paria vuotta aiemmin olin ollut aivan varma, että asuisin Krunikassa loppuelämäni. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ihminen ei voi luonteelleen mitään. Vaikka asiat olisivat kuinka hyvin, vain muutos pitää mielen virkeänä. Olen viettänyt täällä ikimuistoisimmat vuoteni, rakastunut ja uhrannut kolme vuotta kivijalkakaupalleni. Nyt on tullut aika mennä elämässä eteenpäin ja muuttaa muualle.

KADEHDIN KAVEREITANI jotka pystyvät juurtumaan paikoilleen. Ehkä minäkin jonain päivänä? Nyt ei ollut vielä sen aika, vaikka palaankin tänne lähes päivittäin jo kauppanikin takia. Positiivista tässä muutoksessa on se, että teen toimistotyöt nykyisin muualla ja tulen kauppaan vain asiakkaitani varten. Keittämään kahvia ja puhumaan musiikista. Aiheista joita rakastan. Ilman kiirettä. Ehkä keitto maistuu taas maukkaalta ja vapputerassilla on tutun virkeä tunnelma. Opin näinä vuosina, että Krunikka on ainutlaatuisin paikka koko Helsingissä. Tajutakseen sen pitää vain välillä käydä jossain muualla.

10.6. 2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus