Boutique-pedaalit – fantasiaa, nostalgiaa ja kopioita

Jo usean vuoden ajan jokaisessa kitaralehdessä, -blogissa ja kitara-aiheisella nettifoorumilla on hoettu, että elämme keskellä ”boutique-pedaalibuumia”. Kuulostaa hienolta, joskin jo kliseiseltä. Ilmeisesti sillä tarkoitetaan, että kitaramaailmassa on nyt trendikästä valmistaa ja ostaa kitaraefektejä, jotka ovat jollain tapaa design-tuotteita – itsenäisesti tai ainakin pienessä mittakaavassa tuotettuja artesaanityön tuloksia. Ne ovat parhaista mahdollisista komponenteista käsin rakennettuja, kitarasoundistaan ja omasta ilmaisuvoimastaan aidosti välittäville kitaristeille tehtyjä huippulaadukkaita polkimia. Jossain vilahtelevat sanat luovuus, paikallisuus, innovaatio, ekologisuus, eettisyys, autenttisuus ja individuaalisuus. Boutique-pedaalien vastakohdaksi voi hahmottaa tyylittömät, massatuotetut ja halvat bulkkipedaalit.

Mutta mistä tässä kaikessa lopulta on kyse? Ovatko massatuotetut efektit niin heikkolaatuisia ja epäinnovatiivisia, että muusikot vaativat parempaa ja kehittyneempää teknologiaa, hinnasta viis? Vai onko kyse sittenkin vain pienvalmistajien ovelasta markkinointikikasta, tietylle sektorille ominaisesta mielikuvamainonnasta? Kuka näitä pedaaleja oikeastaan ostaa ja miksi? Ehkä mitään buumia ei ole, vaan markkinat vain ovat jakautuneet edullisiin ja hintaviin hyödykkeisiin, suurelle yleisölle tarkoitettuihin massatuotteisiin ja pienelle eliitille suunnattuihin luksuslaitteisiin, kuten lähes kaikilla tavaramarkkinoilla on tapana.

MONI VALMISTAJA on ottanut kunnian boutique-buumin aloittamisesta itselleen. Ainakin Way Huge -yhtiön perustaja Jeorge Tripps, Analog Manin Mike Piera, Klon Centaurin kehitellyt Bill Finnegan ja Fulltonen pedaaliperfektionisti Mike Fuller ovat väittäneet ilmiön alkaneen omista luomuksistaan joskus 1990-luvulla. Itsensä ilmiön aloittajaksi julistaneita lienee muitakin.

He ovat kaikki kuitenkin väärässä. Vaikka yllämainittujen herrojen alkuperäiset luomukset ovatkin haluttuja keräilykappaleita, ei kukaan heistä ole aloittanut yhtään mitään, paitsi omat yhtiönsä. He ovat itse oman aikakautensa tuotteita.

Ensinnäkään mitään erillistä buumia ei ole olemassa. Vaikka kitara onkin edelleen maailman suosituin soitin, koko ”ilmiö” koskee koko maailmassa vain joitain kymmeniä tuhansia ihmisiä. Suurimmalla osalla kitaristeista ei ole mitään aktiivista osaa tässä touhussa. Lisäksi se ei ole ihan hetkeen päättymässä, joten näin kvartaalitalouden aikakaudella on harhaanjohtavaa puhua buumista tai trendistä.

INTERNET-AJALLE tyypilliset niche-markkinat ovat tulleet tärkeäksi osaksi kitaramarkkinoita, joilla vallitsee hipsterismin eetos, aivan kuten kahvi-, olut-, vaate- ynnä muilla urbaaneilla ja nuorekkailla hyödykemarkkinoillakin. Mielikuvat aitoudesta, kauneudesta ja intohimosta menevät käytännöllisyyden ja taloudellisuuden edelle. Kitaramaailmassa ei ole viime vuosina nähty mitään muita muutoksia kuin edullisten tuotteiden laadun ja saatavuuden koheneminen. Tätä voitaisiin kutsua boutique-ideologian antiteesiksi.

Ja juuri siksi boutique-pedaaleista, joskus myös boutique-vahvistimista ja -kitaroista, halutaankin puhua ja siksi niitä myös valmistetaan. Koska markkinat ovat täyttyneet kaikkien saatavilla olevista, edullisista mutta laadukkaista tuotteista, on pienten valmistajien vastattava siihen eksklusiivisemmilla tuotteilla.

Keskiluokkaisten kitaraharrastajien on erottauduttava toisistaan ilmaisemalla omaa tyyliään ja makuaan. He tekevät sen helpoiten korostamalla oman kulutuksensa ainutlaatuisuutta ja persoonallisuutta.

Tätä varten tarvitaan loputon määrä toisistaan minimaalisesti eroavia laitteita. Nettifoorumit ja sosiaalinen media kasvattavat ja ylläpitävät tehokkaasti marginaalisia niche-ryhmiä, joille nämä tuotteet suunnataan. Koska markkinat täyttyvät halvoista efekteistä, on kuluttajille jatkuvasti tuotettava myös yksilöllisempiä ja kalliimpia luksusefektejä. Siksi voitaisiin yhtä hyvin puhua ”massatuotebuumista” kuin ”boutique-pedaalibuumista”. Ne ovat toistensa kääntöpuolet.

KITARAEFEKTISSÄ ei voi olla mitään ominaisuutta, joka tekisi siitä boutique-pedaalin. Sen ominaisuudet ovat täysin yhdentekeviä ja merkityksettömiä sen kannalta, luonnehditaanko sitä boutique-tasoiseksi vai ei.

Klon Centaur on luonteeltaan boutique, Electro Harmonix Soul Food ei. Malekko Vibrato on boutique, Boss VB-2 ei. Siinä missä Earthquaker Devices Hoof Reaper saa nauttia kolminkertaisesta maineestaan putiikkipedaalien joukossa, Big Muff ja Tonebender ovat maallista metritavaraa. Ne voivat parhaimmillaan olla vain vintage, joka on kuitenkin ihan eri asia.

Sillä ei ole väliä, kuulostavatko boutique- ja massapedaalit samalta tai onko yksi toisen kopio. Ne voivat olla identtisetkin. Mikään TC Electronicin pedaali ei koskaan voi olla boutique-pedaali, vaikka sen ominaisuudet olisivat tismalleen samat kuin jonkin Chase Bliss Audion tai Catalinbreadin laitteen. Ei ole väliä, onko jokin Bearfoot FX:n pedaali huonompi tai ylipäänsä erilainen kuin Ibanez Tubescreamer. Edellinen on aina boutique, jälkimmäinen ei.

Siten kyse ei lopulta ole niinkään kitarasoundin muokkaamisesta kuin itsensä liittämisestä johonkin tiettyyn tuotemerkkiin – identiteetin luomisesta jonkin brändin kautta. Kyse ei ole pedaalista vaan sen valmistajasta ja ennen kaikkea siitä, miltä itse näyttää sen asiakkaana. Oleellista on se, että näyttää tietoiselta kuluttajalta, joka tekee omat ostopäätöksensä – paino sanalla ”näyttää”.

YKSI BOUTIQUE-IDEOLOGIAN PERUSTEESEISTÄ on, että intohimoiset ja innovatiiviset audiofiilit valmistavat efektit alkuperäiskäsityönä. Kuuluessaan heidän asiakaskuntaansa pedaalin ostaja omaksuu heidän arvojaan ja ilmaisee niitä kitaransa kautta. Joskus näin varmasti tapahtuukin, mutta useimmiten boutique-pedaalit ovat kuitenkin vain kalliita kopioita laitteista, jotka hyödyntävät ikivanhaa analogista teknologiaa.

Katsoipa melkein minkä tahansa valmistajan tuotevalikoimaa, niin kaikista niistä löytyy oikeastaan samanlaisia overdrive-, fuzz-, delay-, reverb- ja chorus-pedaaleja. Useimmat niistä ovat klassikkopiirien kopioita, joihin on tehty pieniä parannuksia tai heikennyksiä. Boutique-valmistajista vain muutama on oikeasti innovatiivinen, sillä lähes kaikki tyytyvät loputtomaan Tubescreamerin, Fuzz Facen ynnä muiden pedaalien kopiointiin.

Mielestäni Earthquaker Devices on yksi harvoja poikkeuksia tässä asiassa. Voi olla, että sen innovatiivisuus johtaa lopulta niin suureen kasvuun, että se menettää asemansa boutique-valmistajana. Melkein kaikki muut lähes yksinomaan emuloivat 60- ja 70-luvun laitteita tai soundeja. Oikeasti innovatiivisia yrityksiä ovat isot valmistajat Boss, TC Electronic, Dunlop ja Electro Harmonix, nuo pedaalimarkkinoiden megamammutit. Ne ovat tuottaneet vuosikymmenestä toiseen aidosti uudenlaisia efektejä ja uutta teknologiaa.

NE BOUTIQUE-VALMISTAJAT, jotka ovat luoneet jotain omaa, tietävät hyvin, että markkinat perustuvat kopiointiin. Esimerkiksi arvostetun Timmy-pedaalin luoja Paul Cochrane ja edellä mainittu Bill Finnegan ovat sanojensa mukaan kärsineet laajamittaisesta kopioinnista. Arvostetut boutique-tuottajat, kuten Wampler ja J. Rockett Audio Designs, käyttävät tekemiänsä Centaur-kopioita häikäilemättömästi lippulaivoinaan. Ja ne ovat loistavia.

Joidenkin mielestä tämä on epäeettistä. On kuitenkin hieman ongelmallista syyllistää näitä yrityksiä kopioinnista, kun lähes kaikki tavara maailmassa perustuu kopiointiin. Käyttämämme kitarat ja vahvistimet ovat usein kopioita Fenderin vanhoista luomuksista. Johdot, plektrat ja kielet ovat kopioita. Kaikki soittamamme musiikki on enemmän tai vähemmän kopioitua. Ei Paul Cochranekaan käytä muuta kuin jonkun muun keksinnön kopiointiin perustuvia komponentteja, teknologiaa ja tietämystä. Siksi boutique-kulttuuriin kuuluva autenttisuuden ideologia on läpeensä epäautenttinen.

BOUTIQUE-POLKIMET suunnataan ensisijaisesti kitaraintoilijoille. Vaikka ne ovat yleensä selvästi kalliimpia kuin massatuotetut efektit, niiden ostajat tuskin korvaavat määrää laadulla. Kalliita laitteita eivät osta ne, jotka hankkivat uusia laitteita harvoin ja vain tarpeesta. Se ei ole ekologinen tai ekonominen valinta. Ei – niitä ostavat ne, jotka ostavat muutenkin eniten kaikkea. Ne ovat kulutushyödykkeitä, eivät ainutkertaisia taideteoksia. Koska ne ovat usein myös keräilykappaleita, niitä on todellakin kerättävä – mahdollisimman paljon. Mutta onko niillä jotakin musiikillisesti yhdistävää tekijää?

KITARASTA on tähän päivään mennessä tullut jo nostalginen perinnesoitin. Useimmat kitarat, vahvistimet, efektit ynnä muut tavoittelevat menneen ajan kopioimista. Siksi niitä myydäänkin ennen kaikkea harrastajille, intoilijoille ja nuoruuttaan muisteleville rock- ja blues-diggareille. Tämä koskee myös boutique-pedaaleja – siksi ne useimmiten emuloivatkin jotakin legendaarista efektiä tai soundia.

Boutique-pedaalit ovat ehkä osa tulevaisuutta, mutta ennen kaikkea ne ovat iso osa menneisyyttä. Siksi innovatiivisuus ei välttämättä ole edes hyve näillä markkinoilla. Kaikki haluavat edelleen kuulostaa Jimi Hendrixiltä, David Gilmourilta ja Stevie Ray Vaughanilta. Onneksi kukaan ei tule koskaan onnistumaan siinä, joten upeiden pedaalien virtaa ei pysäytä mikään.

VAIKKA MIELESTÄNI mitään pedaalibuumia ei ole olemassa, on silti selvää, että elämme vähintäänkin kitaraefektien kulta-aikaa. Markkinoilla on loputtomasti variaatioita kaikkien suosikkisoundeista eri hinnoilla sekä erilaisin kuorin ja kuvituksin, ja uusia laitteita tulee myyntiin joka päivä. Verkkokauppojen kautta ne ovat helposti saatavilla, ja mikä vielä parempaa, niiden jälkimarkkinat ovat erittäin aktiiviset. Käytettyjä pedaaleja on helppo ostaa ja myydä. Siten on helppo kokeilla mitä tahansa melulaatikkoa ja jatkaa täydellisen kitarasoundin metsästystä.

Itse en tee tähän poikkeusta. Harrastan boutique-pedaaleita ja rakastan niitä. Seuraan efektien markkinoita joka päivä ja ostan niitä jatkuvasti. Olen Analogmanin King of Tonen jonotuslistalla ja yritän itsekin rakentaa klooneja. Innostun lähes jokaisesta pedaalista, jonka näen, enkä edes ymmärrä hävetä sitä.

Mutta se ei johdu siitä, että boutique-pedaalit ovat parempia, autenttisempia, hienompia, järkevämpiä ja kaikin puolen kannatettavampia kuin niiden massatuotetut vastineet. Ei – pidän niistä, koska tykkään harrastaa kaikkea kitaroihin liittyvää ja tykkään ostaa tavaraa. Kulttuurissamme meidän kasvatetaan kuluttajiksi, enkä minä ole sen kummempi. Ostan erilaisia kitarapedaaleita, ja se on hauskaa. Siitä tulee hyvä olo. Ne näyttävät hyvältä laudassani ja kuulostavat hyvältä kaiuttimissani. Niillä voi brassailla kitaristikavereille. Niistä voi kirjoittaa blogeja.

1.9.2016 Johannes Koskela
Kirjoittaja on helsinkiläinen renessanssimies, estetiikan maisteri, skebanörtti ja boutique-pedaaleista innostunut byrokraatti.

KOLME BOUTIQUE-KLASSIKKOA:

Wampler Tumnus

Wampler Tumnus antaa sinulle Klon-tyylisen overdriven pienessä pakkauksessa.
229,00 €
Osta

Keeley C4 Compressor

Keeleyn C4 Compressor on koko Keeley Electronicsin peruskivi. Yksi maailman suosituimmista kompressoripedaaleista, joka on kotonaan sekä keikalla että studiossa. Pedaalin neljä säätöä antavat sinulle laajan valikoiman optioita kompressoinnin suhteen.
239,00 €
Osta

Fulltone 69 Mk II Fuzz

Fuzzfacen perustalle suunniteltu germanium-fuzz.
189,00 €
Osta

TILAA KUUKAUSITTAINEN BACKSTAGE-BLOGI SUORAAN SÄHKÖPOSTIISI

 

comments powered by Disqus