Albert Järvisen kaksoset Pt I - legendan jalanjäljillä

Kun kuulin mahdollisuudesta saada huollettavakseni Albert Järviselle kuuluneen vahvistimen, en meinannut pysyä nahoissani. Kyseessä oli kaksi Fender Twin ‑vahvistinta, joilla maamme kitaralegenda soitti uransa viimeiset hetket, aina kuolemaansa saakka. Miltä nuo vahvistimet kuulostaisivat? Olisiko niissä jäljellä hitunen sitä taikaa, joka teki hänestä maamme kenties arvostetuimman kitaristin?

Vaikka meillä on lukuisia yhteisiä tuttavia tapaan kesäkuussa 2014 Albert Järvisen pojan, Silas Järvisen ensi kertaa. Vahvistimet pitävät majaansa häneen treenikämpällään Helsingissä. Kuljetamme ne Kruununhaan liikkeeseemme, jossa asetan ne kunniapaikalle odottamaan käsittelyä.

Ironista kyllä, seuraavana päivänä Suomeen iskee pisin elämääni osunut hellejakso. Työhuoneeni lämpötila on infernaalinen, minkä seurauksena ajatustoiminta on nollissa. On aika pitää lomaa. Ajatus vahvistimista pyörii kuitenkin koko ajan mielessä, joten otan niiden historiasta ja vaiheista loman aikana selvää perinpohjaisesti. Tähän käyttöön toimii yhtenä apuna Johnny Knigan erinomainen kirja Albert Järvinen. Vaikka olen lukenut teoksen jo pariin otteeseen, huomaan ahmivani sitä kuin ensimmäistä kertaa.

Endorsement-diilillä laitteet kuntoon

Epäonnistuneen Hurriganes-comebackin jälkeen Albert Järvinen oli urallaan tienristeyksessä. Koska kysyntää oli, hän rakensi ympärilleen oman bändin ja valmistautui äänittämään uransa toista soololevyä. Sitä varten tarvittiin instrumentteja. Laitevalikoima oli kutistunut soittotauon aikana minimiin. Albert toivoi levy-yhtiöltä uuden tulemisensa työkaluiksi Fender Stratocasteria ja Fender Twin ‑vahvistinta. Levy-yhtiö otti yhteyttä Fazer Musiikkiin, jonka kanssa he sopivat markkinointiyhteistyöstä. Muutaman päivän päästä kaksi vahvistinta ja kaksi kitaraa vaihtoivat omistajaa. Korvauksena laitteista Albert lupasi tehdä bändeineen kitaraklinikoita Fenderin liikkeissä ympäri Suomen.  

Vaikka Albertia oli kuvattu ja äänitetty Hurriganesin alkuajoista lähtien, ei hänen ole niinkään kuultu puhuvan kitarakamoista tai soittamisesta. Custom Soundsin kitarahuoltaja Kai Järvinen osoittautuu yhtä kovaksi Albert-faniksi kuin minäkin, ja hänen hyllystään löytyy jo loppuunmyyty Albert Järvinen – Finnish Guitar Legend -DVD

Live- ja studiotaltiointien ohella DVD:n parasta antia on tamperelaisessa musiikkikaupassa kuvattu kotivideo. Siinä Albert soittaa mehukkaammin kuin koskaan, esittelee laitteistoaan ja kertoo näkemyksiään efektien ja vahvistimien soundeista. Voit tarkastaa alla olevista klipeistä muutaman otteen tästä sessiosta, jonka katsominen kokonaisuudessaan on mahtava trippi 80-luvun lopun Suomeen samaan huoneeseen Albert Järvisen kanssa!

Onko vahvistimissa jäljellä Albertin taikaa?

Kun helleputki vihdoin katkeaa, huomaan hipsiväni jo ennen kello seitsemää työtilalleni. Muut tulisivat paikalle vasta parin tunnin päästä. Istun alas ja katselen vahvistimia. Siinä ne nyt ovat. Mistähän lähtisin liikkeelle?

Tiedän, että vahvistimilla on soitettu koko ajan aktiivisesti. Tämä on hyvä asia, sillä vahvistimen sisällä olevat kondensaattorit toimivat kuin auton akku. Aparaatteja pitää käynnistellä aika ajoin, etteivät sähköä sitovat materiaalit pääse kuivumaan. Tämä sääntö koskee kaikkia kitaravahvistimia. Vaikka kyseessä olisikin keräilykappale, tulisi se pistää virtoihin ainakin kerran vuodessa.

Lähden haistelemaan Twinien kuntoa ja yleisolemusta. Tietylle aikakaudelle ominaisten asioiden tutkiminen onkin mielenkiintoista puuhaa. Toiseen Twiniin on vaihdettu pääteputket, mutta toiselle ei ole tehty mitään kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Pelkästään vahvistimen päällä olevia teippejä katsomalla saan kuitenkin tuulahduksen kahdeksankymmentälukua sisääni. Ilmastointiteippi eli jeesusteippi oli tuolloin peruskauraa keikkalavoilla. Samalla teipillä tehtiin vahvistimien merkinnät, lavojen teippaukset ja tarvittavat korjaukset laitteisiin. Vei parikymmentä vuotta, ennen kuin Gaffasta muodostuisi vakiokalustoa lavoilla.

Koska vasemmanpuoleisesta vahvistimesta löytyy runsaammin aikalaismerkintöjä, aloitan tutkimusretkeni siitä. Huomioni kiinnittyy merkintöihin puhtaan kanavan volume-asetuksissa. Tarina kertoo, että Albert soitti kovaa. Aikalaiskirjat kertovat myös, että Twinit olivat voimanpesiä, joita Albert ei yrittänytkään hillitä. Vahvistimeen on merkitty vuosia sitten säädöt, jotka ovat vielä vaivoin luettavissa.

Viimeiset Albertin jäljiltä jääneet potikoiden asennot on kirjoitettu teipinpalaan vahvistimen etuverkkoon. Kuten tulen kohta huomaamaan, vahvistin soi reippaasti jo pienilläkin volume-asetuksilla. Näillä säädöillä on saatu epäilemättä infernaalinen äänenpaine aikaiseksi.

Vahvistin painaa kuin synti, joten punnitsen sen pelkästä mielenkiinnosta: 35,4 kiloa. Tämä kertoo painavista muuntajista, tehokkaista elementeistä ja rungon puulaaduista. Ei ole vaneria, ei. Saan kombon vaivoin nostettua työpöydälleni, ja alan tutkimaan vahvistimen sisuksia. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy putkikarttaan, joita Fender käyttää uskollisesti vahvistimissaan. Havainnollistin erästä blogiani taannoin Blackface-ajan putkikartta apunani, tarkoituksenani valottaa etuasteputkien toimintaa putkivahvistimessa. Omena ei ole pudonnut kauas puusta, eli tälläkin Twinillä on yhtäläisyytensä vanhoihin koneisiin.

Kiinalaista laatua vuosikymmenten takaa

Alan käymään putkia yksitellen läpi. Kahdesta vahvistimesta löytyy yhteensä neljätoista etuasteputkea, joista joudun lopulta vaihtamaan vain yhden! Ironista kyllä, kyseinen putki on tehty Yhdysvalloissa ja on leimoiltaan NOS-osastoa. Vaihdan tilalle kiinassa tehdyn TAD-putken, ja nyt kaikki etuasteputket ovat samasta maasta.

Muistot palaavat mieleen Backline Rentalin ajoilta. Fender on käyttänyt pitkään kiinalaisia putkia vahvistimissaan. Vaikka länsimaalaisen mielestä kiinalainen tekee huonoa ja halpaa, osataan siellä tehdä hyvääkin jälkeä, jos joku maksaa siitä. TAD:n perustaja Andreas Hecke on osoittanut, että Kiinasta saa halutessaan myös erinomaista laatua. TAD:lla on paikan päällä omia putkitehtaita, jotka suoltavat ulos kestäviä, armeijan vaatimustason täyttäviä putkia. Tuntuu, että nämä vuonna 1989 Fenderiin asennetut putket olisivat samaa kaliiberia, eli äärimmäisen kestäviä.

Mikä tässä jenkkiputkessa sitten on vikana? Sen osat ovat alkaneet liikkua putken sisällä, minkä seurauksena putkesta on muodostunut mikrofoninen. Mikrofonin tavoin se poimii ympäriltään melua. Gainin lisääntyessä se voi alkaa ulvomaan pienestäkin tärähdyksestä, mistä muodostuu ongelmia.

Suhtaudun putkiin edelleenkin kuin hehkulamppuihin. Kopautan niitä sormen kynnellä korvani vieressä. Toistettuani tämän satoja kertoja olen muodostanut itselleni käsityksen siitä, miltä ehjä putki kuulostaa. Tämä putki ei kuulosta siltä miltä pitää, joten se täytyy vaihtaa.

Kaiuttimen tarkistus

Seuraavaksi tarkistan kaiuttimen ohmit. Vahvistimen impedanssikytkin on 8 ohmin asennossa. Kaiuttimista voidaan kuitenkin mitata 14,9 Ohmia, mikä kertoo, että kyseessä on 16 ohmin kaiutin. Näin ollen vahvistimen päätettä on ajettu tuplakuormalla, eli puolella teholla. Silti vahvistimesta lähtee kunnolla tehoja irti.

Vahvistin sisältäpäin

Teipit ovat chassista rungossa kiinni pitävien ruuvien päällä. Tämä todistaa, ettei vahvistinta ole avattu kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Sisältä löydän lopputarkastuksen tekijän allekirjoituksen ja päiväyksen. Vahvistin on saatu valmiiksi 29.11.1989, eikä sitä ole sen koommin avattu. Työ on siistinnäköistä. Pääteputkien kannat eivät ole piirikortissa, mikä on hyvä asia. Käytetyt komponentit herättävät minussa kuitenkin hieman ihmetystä: mukana on sekalainen valikoima hiilimassa- ja hiilikalvovastuksia. Enemmistö on kuitenkin ehdottomasti yleisimpiä metallifilmivastuksia. Nykyään hiilimassavastuksia näkee vain boutique-luokan vahvistimissa. Fenderin tehtaiden kätköistä noita kallisarvoisia komponentteja löytynee vielä pitkään.

Kaikki ei ole kunnossa

Katseeni kiinnittyy palaneeseen sulakkeeseen. Varmistan vielä yleismittarin jatkuvuustoiminnolla, että se todella on palanut, vaikka sen jo näkeekin selvästi. Tarkistan muut sulakkeet samalla ja totean niiden olevan kunnossa.

Tihrustan sulakkeen arvon sen kyljestä: 2 T, eli kahden ampeerin hidas (Time) sulake. Vaihdan sen, ja toivon parasta. Yleensä sulakkeen palamiselle on syy, ne eivät pauku vahingossa kuin äärimmäisen harvoin.

Käytän vahvistimia huoltaessani Kendrickin valmistamaa “current limiteriä”, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan sarjaan kytketty hehkulamppu. Sen toimintaperiaate on niin ikään yksinkertainen: jos vahvistimessa on vikaa, 150 watin lamppu imee vikavirran itseensä ja palaa kirkkaana, ennen kuin vahvistimen sulake palaa tai komponentit vahingoittuvat. Tällöin kannattaa katkaista hetkeksi vahvistimen virta ja miettiä, missä vika voisi olla.

Tarkistan ensiksi, että kaiutin on kytkettynä. Ilmassa on pientä jännitystä kun astun sivuun ja kliksautan sormellani vahvistimen soittoasentoon. Koko huone muuttuu kirkkaan valoisaksi, mikä symboloi tehokkaasti sitä, ettei vahvistin ole kunnossa. Alan ottaa pääteputkia yksitellen pois. Yleensä sulake palaa pääteputken rikkoutuessa, joten olen jopa hieman itsevarma, että vika löytyy putkista.

Otan putkia yksitellen pois ja odotan valoa sammuvaksi. Viimeisen pääteputken jälkeen koettaa ihmetys: valo palaa edelleen kirkkaana! Vika on näin ollen vahvistimen tasasuuntauksessa tai muualla virransyötössä. Koska vahvistimessa ei ole tasasuuntausputkia vaan diodit, vihellän pelin poikki ja vaihdan Current Limiterin off-asentoon. Lamppu sammuu.

Viedään potilas lääkärille

Olen aina sanonut, että omat vahvistinhuoltajan lahjani ovat kenttälääkärin tasoa. Saan 99 % tapauksista vahvistimen soimaan. Olen huoltanut festivaaleja varten kymmeniä vahvistimia päivässä, mutta tämä on erikoistapaus. Kulttuurihistoriallisesti arvokas vahvistin tarvitsee kirurgisia toimenpiteitä. Onneksi niitä on tarjolla korttelin päässä. Soitan MIDI Factoryn Olli Kaskelle ja kerron asiani. Minuuttia myöhemmin olen jo matkalla Mariankadulle Ollin pajalle.

Kruununhaan rock-historiaa

Pakkaan vahvistimen aina yhtä kestävään IKEA-pussiin ja lähden liikkeelle. Matkalla tapaan talonmiehemme, vanhenevan herrasmiehen, joka kertoo usein tarinoita Krunikan vanhoilta ajoilta. Häneltä olen oppinut, että työhuoneenani toimiva Custom Soundsin vieressä oleva Custom Boards -tila on ollut 70-luvulla valokuvaaja Risto Vuorimiehen työhuone. Samaisessa tilassa on kehitetty Hurriganesin kahden ensimmäisen levyn kannet: Rock and Roll All Night Long ja Roadrunner.

Vastapäätä Custom Boardsia on toinen kivijalkaliike. Tuolla paikalla oli aikoinaan se Beaversin liike, jossa Remu kävi hieromassa Hurriganesille farkkudiilin. Merkin perustaja Matti Majava kertoo liikkeen alkuajoista:

”Mä toin Amerikasta käytettyjä vaatteita. Se oli käytettyjen vaatteiden kauppaa alun perin, alkoi maaliskuussa 1969. Se oli aluksi tosi pieni kauppa, 12 neliötä Kruununhaassa, puulämmitys. Jenkki-illuusiota siinä myytiin. Amerikka vyöryi silloin rock-kulttuurin myötä tänne. Tuli farkut, amerikkalaiset urheilupaidat, joissa oli isoja numeroita, puvuntakit, keilapaidat ja nämä inkkarijutut, joista tuli supermuoti jo 1970-luvun taitteessa. Mutta Albert käytti niitä jo ennen kuin se muoti tuli.”

Kaartaessani korttelia Maneesikadulle katson viereiseen kortteliin, jossa oli Albertin vaatturiliike, osoitteessa Meritullinkatu 13. Tuntuu kuin vahvistimet olisivat palanneet kotiin, Kruununhakaan. Jos ne täytyy jossain huoltaa, niin täällä.

Olli Kasken pajalla

Nostamme vahvistimen penkille. Kerron Ollille koko tapahtumaketjun ja vahvistimien tarinan. Olli toteaa saman asian omalla Variacillaan: johonkin suuntaan kulkee virtaa, mutta minne?

Annamme vahvistimen olla hetken, ja keitämme kahvit. Jos olen itse antanut ymmärtää olevani intohimoinen kahvinjuoja, Olli on vienyt tämän harrastuksen huomattavasti pidemmälle. Baristakisoissa käynyt konkari raottaa minulle Espresson teon saloja, ja puristaa minulle muutaman sentin erittäin maukasta kahvia, jonka vahvuusaste on salmiakkikossun luokkaa, ilman alkoholia tosin.

Olli mittaa, että tasasuuntaukseen käytetyissä diodeissa on toleranssieroja, ja vaihtaa ne odottaessa. Myöskään yksi ihailemistani hiilimassaisista suojahilavastuksista ei mahdu tarvittaviin toleranssiarvoihin, joten Olli vaihtaa senkin. Katselen vierestä, kun viisi pienenpientä komponenttia uusitaan, minkä jälkeen vahvistin on taas toimintakuntoinen.

Mainittuani, että vahvistin on kovaääninen, mittaamme sen tehoja Ollin laitteistolla. Saamme puhtaasta kanavasta 112,5 wattia käyttökelpoista tehoa, joka on melkoisen paljon. Kokeilemme vaihtaa High/Low-kytkimen toiseen asentoon, jolloin teho tippuu 40 wattiin. Sen jälkeen vahvistin alkaa klipata rumasti, joten varsinaisesta puolituskytkimestä ei ole kyse. 

Ensimmäinen vahvistin on nyt kunnossa. Olli jättää vahvistimeen kiinni siihen vaihdetut JJ:n pääteputket ja biasoi ne uudestaan. Ryhdyn nyt toisen vahvistimen kimppuun, joka on potilaista se jolle ei ole koskaan tehty mitään. Suoriutuisinko tästä vahvistimesta itse? Joudunko viemään senkin Ollille? Osaanko ylipäätänsä huoltaa vahvistimia?

Se selviää ensi kerralla.

Lue tarinan toinen osa täältä

22.9.2014 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus