Paholainen leikkasi Tony Iommin sormet ja antoi tilalle Heavy Metallin

Ennestään tuttujen biisien opettelu kitaralla on hauskaa puuhaa. Olet saattanut kuulla jonkin kappaleen satoja kertoja tarkemmin ajattelematta, miten sen riffi soitetaan tai mistä sävellajista se oikeasti menee. Omassa päässä riffi on saanut tietyn muodon, jonka uudelleen arvioiminen ja aivoihin paikoilleen loksauttaminen voi olla hyvinkin inspiroivaa.

Vuosi sitten aloittamani bändiprojekti vei minut hyvinkin mieluisten sävelien pariin. Sävelien, jotka olivat olleet osa minua ison siivun elämästäni. Ja ei, kyse ei ole The Beatlesista, ne biisit on soitettu jo. Eikä kyse ei ole myöskään Jethro Tullista, nekin biisit on ruodittu läpi kauttaaltaan. Kyse on Black Sabbathista. Samasta bändistä, jonka riffeillä aloitin soittamisen kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

Tänään kotonani Kruununhaassa, työn alla on todellinen helmi: Sabotage-levyn Symptom Of The Universe. Olen osannut hyräillä kappaleen melodiat ja riffit ulkoa kuin omat taskuni jo vuosikymmenten ajan.

Otan kitaran syliini. Olen varmistanut livevideoilta etukäteen mistä asemasta Tony Iommi kappaleen soittaa. Ei vapaalta, pistän merkille, vaikka kappaleen sävellaji on E. Kitaran vire näyttäisi olevan sama kuin edellisilläkin levyillä, eli kolme nauhaa alavireinen Cis.

Pistän kappaleen soimaan Spotifysta ja alan tapailla kitaran kaulaa. Kolmannelta nauhalta mennään. Riffi, soinnut, väliosa, nopea kohta ja loppu. Biisi on osapuilleen hallussa.

Katselen Black Sabbathin livetallenteilta, miten biisiä on soitettu eri vuosina. Pistän ensimmäisenä eetteriin vanhan suosikkini, vuoden 1978 kesäkuussa taltioidun Never Say Die -kiertueen konsertin. Intronauhan jälkeen Iommi aloittaa tämän yhden historian parhaimmista heviriffeistä – mutta jokin on pielessä! Kokeilu kitaran kaulalta varmistaa asian. Biisi menee korkeammalta, eri sävellajista! Eikä ihan vähän, vaan kokonaista kolme nauhaa, eli puolitoista sävelaskelta. Varmistan vielä Iommin käsien asennosta sen minkä jo tiedän tapahtuneeksi. Hänen ja basisti Geezer Butlerin soittimet ovat normaalivireessä! Mitä ihmettä! Biisi menee nyt E:n sijaan G:stä! (Riffi alkaa kohdasta 0:46)

Ei ole lainkaan tavatonta, että bändi laskee virettään levyversiosta kiertueelle siirryttäessä. Yleensä laulajan pyynnöstä. Myöhemmillä Black Sabbathin tallenteilla näin on tehtykin. Kahden ensimmäisen levyn kappaleita soitetaan välillä normaalivireen sijaan puoli- tai puolitoista sävelaskelta alempaa. Jotkut biisit kärsivät tästä, mutta ymmärtäähän sen, että lauluääni on ihmisen instrumentti, eikä se voi pysyä muuttumattomana läpi elämän kolhujen. Sen sijaan sävellajin nostaminen on ennenkuulumatonta.

Vaikka laulaja Ozzy Osbourne on tällä tallenteella vielä nuori ja hänellä on jo syntyjään korkea ääni, kaikkeen sekään ei yllä. Traagisinta tässä sävellajin nostossa on se, ettei Ozzy suoriudu tehtävästään kovinkaan mairittelevasti. Suoraan sanoen hänen laulunsa on järkyttävää kuultavaa. Miten Ozzy on voinut suostua tällaiseen muutokseen? Hän oli jo jättänyt bändin, mutta tehnyt paluun vielä viimeistä kiertuetta varten. Oliko bändin johtaja Iommilla henkinen niskalenkki laulajastaan? Perusteliko hän kitaran vireen muutoksen keikkasetin jatkuvuudella, koska seuraava kappale tällä taltioinnilla ja koko kiertueella oli normivireinen War Pigs?

Erityisen kohtalokasta tämä on ollut omalle käsitykselleni Ozzyn laulajantaidoista. Näin tämän samaisen taltioinnin ensi kertaa kaksitoistavuotiaana. Se oli myös ensimmäinen kosketukseni myöhemmin niin ihannoimaani bändiin.

Olimme lukeneet kaverini kanssa Heavy Heaven -lehdestä, että Lauttasaaren Compact vuokrasi heavyvideoita. Kymmenvuotiaan matka Kirkkonummelta Helsinkiin oli pitkä. Videot kopioitiin VHS:ltä toiselle, ja videolaitteita kuljetettiin kilometrien matkoja fillarin tarakalla. Koko yö valvottiin ja kopioitiin, vieläpä kahteen kertaan, minulle ja kaverilleni. Seuraavana päivänä videokasetit palautettiin Helsingin vuokraamoon. Aikamoinen urakka.

Sabbath näyttäytyi tuolloin hieman takkuavana aktina nuorelle musadiggarille. Ozzy lauloi lavan sivussa hieman raakkuen. Iommi soitti keskellä. Tarinat bändin vaikeuksista olivat jo tuolloin luettavissa eri lehdistä. Etupäässä niissä puhuttiin Ozzyn päihteiden käytöstä. Hänen vuoden 1984 soolotallenteensa Bark At The Moon oli jo eri tasoa, kuten sitä seurannut The Ultimate Ozzykin (mitenkään ottamatta kantaa, kuinka paljon jälkimmäistä on retusoitu studiossa.)

Vuonna 1978 Ozzy oli kuitenkin vielä ilman Sharon Ardenin suojelua ja Iommin pomputeltavana, lavan sivussa, laulamassa muutenkin korkeanuottista keikan avauskappaletta puolitoista sävelaskelta korkeammalta. Ei käy järkeen, ei sitten millään. Nuori musiikinkuuntelija päätyi toteamaan, että Ozzy oli rappionsa pohjalla, äänensä menettäneenä, vaikka totuus olikin jotain ihan muuta. Tämä illuusio säilyi mielessäni pitkään, kunnes Ozzy sai minulta synninpäästön havaittuani asian oikean laidan, kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Jokin tuossa taltioinnissa ja Black Sabbathissa teki kaikesta huolimatta vaikutuksen. Paranoid oli tietysti kovaa kamaa, mutta niin olivat Children Of The Grave ja musiikkikanavilla nähty Sabbath Bloody Sabbathkin. Levyt löysivät vähitellen lautaselle, nuottikirja sai uuden omistajan Fazer Musiikilta ja kitara soi. Biisit tuntuivat sopivan helpoilta viisitoistavuotiaalle kitaristinalulle, jopa soolot. Tämä tuoreessa muistissa tuntuukin ilkikuriselta soittaa samoja kappaleita kieli keskellä suuta yli nelikymppisenä, antaen joka nuotille kaikkensa. 

Jälkiviisaana on helppo todeta, että Iommin soitto sisältää paljon sellaista mitä nuori korva ei erottanut. Vuosi vuodelta kuitenkin tuntui, että ymmärrykseni syveni, kunnes tuli aika jolloin otin aimo harppauksen eteenpäin.

BLACK SABBATH teki lopullisen invaasion elämääni vasta 90-luvun puolivälissä. Bändi oli julkaissut kaksiosaisen dokumentin, jolta löytyi muutama biisi vuonna 1970 Pariisissa soitetulta Paranoid-levyn kiertueen keikalta. Tuo Belgian televisiolle taltioitu konsertti näytti nuoren bändin uransa alussa. Suureksi riemukseni sain tuttavaltani kopion koko konsertista.

Tämä oli aikoinaan todellinen jymylöytö. Tuota videota katseltiin pitkään ja hartaasti. Bändi on taltioinnilla mitä erinomaisimmassa iskussa. Myöhemmin otteitaan suoristanut rumpali Bill Ward soitti vielä tuolloin hyvinkin jazzahtavasti. Basisti Geezer Butlerin Precision-basson länkytys kuulosti paremmalta kuin koskaan sen jälkeen. Iommi soitti todella kuivalla soundilla, eikä soundi ollut niinkään rankka, vaan loppujen lopuksi bändi kuulosti hyvin samankaltaiselta kuin Led Zeppelin, jonka vuosia myöhemmin julkaistu taltiointi samalta vuodelta muistuttaa kuinka lähellä bändit olivat toisiaan uransa alkuvaiheessa. Molempien soitossa oli vielä dynamiikkaa ja sielua. He soittivat myös kohtuullisen pienillä keikkapaikoilla; myöhemmin areenoille siirryttäessä kompit suoristuivat ja dynamiikka korvattiin suoraviivaisemmalla soitolla.

Jimmy Page briljeeraa teknisyydellään, mutta Iommin soitto on vienon raa´ahkoa, eikä millään muotoa taidokasta. Hänen aseenaan ovat innovatiivisemmat, simppelit riffit ja pentatonisen skaalan tehokäyttö. Bändin kuusi legendaarista ensimmäistä levyä päätyivät tehosoittoon poikamiesboksissani Kalliossa koko 90-luvun loppuvuosiksi. Stoner-aalto oli kovimmillaan, ja moni bändi nimesi Sabbathin pääasialliseksi vaikuttajakseen kuten Cathedral, Sleep, Corrosion Of Conformity, Orange Goblin ja monet muut, jotka jalostivat riffinsä Sabbathin perinnöstä seuraavien sukupolvien ihmeteltäväksi.

Kun Sabbath ilmoitti reunionistaan, stoner-yhteisö riemuitsi. Nuo keikat olivat täyttä mannaa. Kirjoitin arvostelunkin Suomi Finland Perkele -lehteen bändin Provinssirock-vierailusta.

Kun Black Sabbath lopulta esiintyi alkuperäisessä kokoonpanossaan jäähallissa, osa keikasta meni kyyneliä pois pyyhkiessä poskipäiltä. Liikutukseni syy oli musiikin erinomaisuuden ohella Ozzyn arveluttava kunto. Olin varma, että Ozzyn ura on ohi, niin väsyneeltä hän vaikutti. Iommi sen sijaan lunasti odotukset. Hänen soittonsa oli hyytävää kuultavaa livenä. Hänen tatsinsa oli jalostunut aivan uudelle tasolle, mikä sai vahvistusta kiertueelta julkaistujen videotaltiointien myötä.

Eräänlainen kliimaksi saavutettiin liki vuosikymmen myöhemmin Oulun Q-Stock-festivaaleilla, joilla esiintynyt Heaven And Hell (Sabbath varustettuna Diolla) häikäisi yleisön erinomaisuudellaan. Olin tuolloin kitarateknikkona samalla lavalla ja pääsin näkemään Iommin laitteiston lähietäisyydeltä ensimmäistä kertaa. Keikka oli parhaita koskaan näkemiäni ja vahvisti entisestään käsitystäni siitä, että Iommi oli Jumalan asemassa, ainakin mitä tulee kitaransoittoon.

Kuluisi silti vielä vuosia ennen kuin tarttuisin härkää sarvista ja alkaisin harjoitella Black Sabbathin biisejä tosissani. Kimmokkeen tälle antoi lopulta rumpalituttavani, joka on vähintään yhtä fanaattinen Sabbath-fani kuin minä. Tässä välissäkään Sabbath ei ollut ollut täysin poissa, ja näiden vuosien väliin sattuikin muutama hauska yhteensattuma.

Mielenkiintoista kylläkin, Tony Iommilla on läheinen suhde Suomeen. Hänen tyttärensä oli vuosia naimisissa HIMin kitaristi Mikko Lindströmin kanssa, joka sattuu vielä soittamaan samanlaista kitaraa ja hyvinkin samankaltaisia riffejä kuin Iommi. Heidän keskustelunsa ovat varmasti olleet hedelmällisiä, ja onpa Iommi käynyt katsomassa vävypoikansa keikkojakin kotikaupungissaan Birminghamissa. Yhteen näistä liittyy hauska tarina.

Iommi on käyttänyt vuosia Laney-vahvistimia, jotka ovat kotoisin samasta kaupungista kuin hän. Jostain syystä Iommi soitti kuitenkin vuoden 2009 Englin vahvistimilla. Yhteistyöhön oli tullut ryppy, joka vaivasi Laneyta. Puhuin asiasta Laneyn edustajan kanssa ennen Birminghamin keikkaa, ja mietimme yhdessä Iommin motiiveja vahvistimien vaihtoon. Jos olen joskus tehnyt kaikkeni kitarasoundin eteen, niin se oli tuona iltana. En epäile hetkeäkään, etteivätkö suurimmat paineet olisi kuitenkin olleet Lindellä, jonka soittoa appiukko seurasi aitiostaan käsin. Hän ihaili Linden soundia ja kysyi keikan jälkeen, miten se oli saatu aikaan. Laneylla, kuului vastaus.

Käytimme kahden vahvistimen yhdistelmää, jotka oli vaiheistettu tarkasti. Tavoitteena oli saada samankaltainen soundi kuin Iommilla. Nyt hän kehui Linden soundia ja palasi pian tuon illan jälkeen Laneyn talliin. Laneylla oltiin innoissaan, ja he suunnittelivat Iommille kotiinpaluun kunniaksi uuden mallinkin. Sattumaako? En tiedä. Lindelle on ollut varmasti aikamoinen trippi jutella idolinsa kanssa, kuunnella Sabbathin demoja studiossa ja äänittää yhdessä tämä hyväntekeväisyysprojektia varten tehty kappale.

Tapasinko sitten itse koskaan Iommia? En. Jänistin, tai jotain. Hänen tyttärensä kyllä etäesitteli meidät ja tarjosi mahdollisuutta tapaamiseen. Vedin kättä kevyesti lippaan Iommin kävellessä lavan ohi tuon Englannin-keikan jälkeen, mutta hyvinpä vähän minulla olisi sanottavaa tuolle suuresti ihailemalleni kitaristille ollut. Haluaisinko tavata Mark Hamillin? Tai Carrie Fisherin? Jos ette tiedä keitä he ovat, googlatkaa nimet niin ehkä ymmärrätte pointtini.

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen on aiheellista kysyä, mikä tekee Tony Iommin soitosta niin erikoista ja mikä voisi olla hänen soundinsa salaisuus?

  • Hän soittaa SG-tyylistä kitaraa, keskivahvoilla humbuckereilla.
  • Hän soittaa liki poikkeuksetta riffinsä alimmalla kielellä, vaikka joutuisi soittamaan sitä yli kahdennentoista nauhan. Toisen sanoen, hän soittaa kaulan yläpäästä, missä soundi on tummin. Kokeilepa soittaa Paranoid aloittaen ensin D-kielellä toisesta asemasta, sitten A-kielellä seitsemänneltä ja lopuksi ala-E:n kahdennestatoista asemasta. Kyseessä ovat samat nuotit, mutta niiden soinnissa on huima ero. Tämän merkitystä Iommin soundissa ei voi aliarvioida.
  • Hän oli ensimmäinen kitaristi, joka viritti kitaransa alavireeseen. Bändin kaksi ensimmäistä levyä ovat normivireessä, seuraavat neljä Cis-vireessä. Wikipediassa oleva tieto, että Iommi olisi ensin virittänyt kitaransa puoli sävelaskelta alas, sitten puolitoista, ei pidä paikkaansa.
  • Hän käyttää ohuita kieliä. Ohuilla kielillä soittaminen Cis-vireessä vaatii ryhtiä ja kylmäverisyyttä. Iommi soittaakin lavalla rauhallisesti, voisi jopa sanoa, että kylmäverisen viileästi. Hän ei paljoa hötkyile, sillä .009–.042 setti Cis-vireessä on varsin löysä. Ohuissa kielissä on kuitenkin selkeitä etuja: Ne syttyvät oikean käden demppaamiseen täysin erilailla kuin paksut kielet. Niillä saadaan aikaan myös bändille tunnusomainen drone-soundi, jossa kielet käyvät hieman ylävireessä niitä pikattaessa.
  • Hänen sormivibransa on mitä persoonallisin. Omien sanojensa mukaan hän halusi kvinttisointujensa kuulostavan isommilta ja lisäsi siksi mukaan vibratoa. Miksi hän ei sitten soittanut isompia sointuja, kysyy joku? Tässäpä tulee se kryptisin muuttuja hänen soundinsa kehityksessä:
  • Hän menetti nuorena kaksi sormeaan (keski- ja nimetön) tehdasonnettomuudessa, jossa niiden päät leikkautuivat pois. Vain Django Reinhardtin esimerkki rohkaisi häntä jatkamaan soittamista. Djangolla oli käytössään vain etu- ja keskisormi, muut hän oli menettänyt palo-onnettomuudessa.

Mitä vaikutusta tällä sitten oli Iommin soittoon? Hän ei pystynyt soittamaan isoja sointuja, joten hän soitti kvinteillä. Hänelle oli helpompaa pitää yhtä sointua ”kasassa” ja liikkua sillä pitkin kaulaa. Hän viritti kitaransa alas ja valitsi ohuet kielet helpottaakseen soittoaan, ja tuli luoneeksi kuin vahingossa täysin uudenlaisen kitarasoundin. Soundin, joka tulisi synnyttämään Heavy Metallina tunnetun musiikkilajin. Genren, jonka sanoitukset käsittelevät usein okkultistisia ja uskonnollisia (lue: saatanallisia) teemoja.

Viimeisenä ja ehkä tärkeämpänä tekijänä on Iommin pirullinen hymy. Vaikka hän on keksinyt hevikitaransoiton käytännössä yksin, hän ei murjota lavalla. Irvistelyn sijaan näemme aina saman virneen, joka yhdistyessään bändin synkkiin riffeihin luo mielenkiintoisen kontrastin. Tässä hymyssä on sitä paljon puhuttua vaaran makua, jota ei löydy sirkkelisoundilla sahaavien maalinaamojen yrmistelystä.

Miten sitten se soundi? Voisi luulla, että Iommin soundi rakentuu pelkän runsaan gainin varaan, mutta ei niinkään. Tärkeänä osana soundia on Dallas Rangemaster Treble Booster, joka tuo Iommin pikkaukseen atakkia ja sille ominaista kihinää. Soundissa on rouheasti middleä, ja plektran atakki kuuluu. Esimerkiksi Master Of Reality -levyn kitarasoundi on sangen onnistunut. Hyvänä esimerkkinä Iommin boostatusta soundista käy Sweet Leafin riffi, joka on tässä ”isolated”‑muodossa.

Ironista kyllä, viime syksynä, Sabbath-innostukseni lakipisteessä yhdysvaltalainen efektivalmistaja Catalinbread ilmoitti julkaisevansa pedaalin, jossa Iommin soundi olisi vangittuna yhteen purkkiin. Orastava skeptisyyteni loppui tähän videoon, joka lisäsi odottamisen tuskaa entisestään.

Pedaalin ydin on Laney Supergroupin tone stackissa ja sen sisään rakennetussa treble boosterissa. Nämä yhdistämällä Iommille luontainen soundi saadaan kaivettua mistä tahansa vahvistimesta. Sabbra Cadabra -nimen saanut efekti on ns. foundation-overdrive. Se on tarkoitettu luomaan koko soundi yksin, joten pedaali saa kaivettua nuo tutut sävyt esiin vaikka transistorivahvistimesta.

Jos sinulla on jo brittityylinen putkivahvistin jonka keskialuetoisto on riittävän muriseva, et välttämättä tarvitse tätä pedaalia. En tarvitse minäkään. Soitan käsintehdyllä, suhteellisen yksinkertaisella putkivahvistimella, jota ajan passiiviekvalisointi tapissa niin, että signaali kulkee läpi mahdollisimman suorana. Parhaan potkun tälle vahvistimelle antaa ZVexin Super Hard On, joka lisää reippaasti potkua ja yläpääkihinää soundiin. Jos olet vanhan brittivahvistimen onnellinen omistaja, autenttisin kumppani sille on kotimainen Jaska´s Music Garage Treble Booster, joka käyttää samoja komponentteja kuin Iommin suosima Rangemaster.

Kertaus on opintojen äiti: Keskikuuma humbucker, ohuet kielet, ylhäältä kaulaa, rauhallisella tatsilla ja maukasta vibraa, jota syötetään keskiäänialueeltaan mureaan, yläpäästä boostattuun vahvistimeen. Hymyä perään, ja siinäpä se.

Matkalla Sabbath-riffien saloihin hauskinta on ollut huomata, että Iommin riffit ovat täynnä pieniä yllätyksiä. Tämä korostuu, jos olet kuunnellut Sabbathia pitkään ja osaat hyräillä riffit ulkoa. Tässä kolme riffiä, joista löytyy kaikista pieni, mutta niiden luonteelle hyvinkin olennainen jippo:

  • Snowblind. Säeriffissä käytetään vapaita kieliä. A-kielen seitsemännestä asemasta soitettu riffi käy välillä vapaalla A-kielellä ja päätyy liu’utuksen jälkeen vapaaseen G-kieleen.
  • Sabbath Bloody Sabbath. Riffi alkaa vapailta kieliltä, ei viidennen aseman D-kvinttiotteesta. Vapaat A ja D pusketaan hammer onillla seitsemännen aseman E5:teen. Riffi ei siis ala viidennen aseman D5:stä, vaikka näin voisi luulla.
  • Paranoid. Biisi sen kuin paranee vanhetessaan. Tärkeässä roolissa on kahdeksasosia tykyttävä bassorumpu. Se tekee kappaleeseen sille ominaisen ”uuden aallon”, jopa punkahtavan fiiliksen. Jälkiviisaana voisi sanoa, että kappale on ollut todella paljon edellä aikaansa. Samoja soundeja kuultaisiin vasta vuosia myöhemmin. Voisipa jopa hehkuttaa, että Paranoid on punkin esiaste, vaikka punk nimenomaan sai Sabbathin lopulta näyttämään fossiilien puuhastelulta. Iommi päättää riffin jokaisella kerralla kolmeen ylimpään vapaaseen kieleen, jotka lyödään samanaikaisesti virveliniskun kanssa.

25.3.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

  • Catalinbread Sabbra Cadabra – Iommin soundi yhdessä pedaalissa, joka lisää tarvittavaa keskialuetta middleltään vajaisiin vahvistimiin, esim.: Fender, Mesa Boogie jne. Sillä saa myös lisää yläpäätä tukkoisiin vahvistimiin. Toimii myös transistorivahvistimen kanssa.
  • ZVex Super Hard On – Kokeiltuani useita eri trebleboostereita Sabbath-riffittelyyn, tämä sopii tarkoituksiini parhaiten. Erinomainen apuväline riffien atakin esiin kaivamiseen ja yläpään muokkaukseen.
comments powered by Disqus