Children of Bodomin kitarakamat esittelyssä

Taj Mahal -räkki, Kalifornia ja neljänkymmenen asteen helle – eli Espoonjärven lasten kitarajaoston räkkikujeet rapakon takana.

Children of Bodom on tätä kirjoitettaessa juuri aloittamassa Halo of Blood -levynsä kiertueen Amerikan osion. Homman nimi on Rockstar Energy Drink Mayhem Festival Tour. Noin tuhat bändiä ja energiajuomaa niin että silmät pyörivät hedelmäpelinä. Saldona kolmisenkymmentä keikkaa virkattavaksi todellisuudeksi asti ympäri viikinkien löytämää manteretta (vaikka krediitit löydöstä menivätkin jonkun Keijo Kolumbuksen nimiin).

Erikoisbändeillä on luonnollisesti erikoishommat, ja niitä toteuttamassa erikoismiehet. Tämä blogi käsitteleekin osaltaan yhtä ratkaisua, joka vastaa kuin neiti aika puhelimeen toteutusympäristön spesifisiin tarpeisiin olemassaolevia duplopalikoita luovasti hyödyntäen. Hä? Notta siis kalja käteen ja lukulasit nokalle, sillä nyt alkaa kitarakamajargoni.

Backlinerit

Tilanne on tällä rundilla se, että henkilöstöstä on vähennetty väkeä yhden backlinerin verran. Arki ja economy ovat siis muuallakin läsnä kuin UPM:n Kauvatsan tehtailla, vai missäs sitä nyt väkeä kilometritehtaalle laitettiinkaan jokunen aika sitten.

Viihdeteollisuus ei ole suhdanteille immuuni, päinvastoin. Mutta siitä 5 ja asiaan. Yksi pertti crew:ssa vähemmän tarkoittaa omalta osaltani sitä, että hellän huolenpitoni alla on nykyisin 60 % bändistä: Alexi, Janne ja Roope. Entinen duuninurkkani stage leftissä siirtyi stage rightiin eli yleisöstä katsottuna lavan vasempaan syrjään.

Kiippariasiainministeriö pysyi vanhalla paikallaan keyboardriserilla, mutta kaikki kitarasignaalimateriaali ajetaan kaiutinmööpeleille kitaramaailmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että kitararigit majailevat huostassani. Mayhem-rundilla tila on rajoitettu niin lavalla kuin kuljetuspuolellakin – samalla lavalla vetää joka päivä useampi bändi, ja trailerissa bussin perässä matkaavat backlinen lisäksi muun muassa miksauspöytiä ja merkkarikrääsää. Otin siis epäpyhäksi missiokseni eliminoida setupista yhden räkin, ja veistää kaksi kitararigiä yhteen tuomiokuutioon.

19" räkki

Logistisena ratkaisunahan moinen pyydys on, loistavan System Engineer Timo Liskin sanoin, niin sanottu "all in" -räkki: jos stagehandu tai joku sekoileva randomurpo pökkää laitoksen lavalta tai rampilta tonttiin, ovat kylmä hiki ja rinki tosiasioita.

Vallitsevassa tilanteessa moinen riski on tosin otettava, ja siten pömpeliä pitää myös vartioida Kerberoksen lailla. Myönnän, että varsinkin juomien asettelussa vahvistinkaluston päälle suhtaudun asiaan leikkisästi kuin SS-mies virkaansa 40-luvun alkumetreillä. Kyseessä ei ole pätemisen tarve tai hiekka genitaaleissa, vaan työpaikan suojeleminen. Tällä alalla kun SAK:n ohjelehtiset ovat funktionaalisesti vessapaperin kanssa samalla viivalla, kaikki crew-hampit yksityisyrittäjiä ja irtisanomisaika noin kolme sekuntia.

Mutta less talkin' and more rockin'. Kalifornian kesäpäivässä lämpöä oli 110 fahrenheitia eli reippaat neljäkymmentä celsiusraatia, mutta se ei saanut olla este, eikä edes hidaste. Kaksi kättä, Black and Decker, tuikea mieli ja piinkova game plan piipussa syöksyttiin toimeen ja a vot. Muutaman hikilitran jälkeen oli nokan edessä valmis katiska. Tommoinen siitä tuli:

Systeemin runkona on edeltävän kitarateknikon speksaama järjettömän kokoinen, painoinen ja panssariauton lailla suojattu jenkkiräkki. Kokonsa puolesta komero ei sovellu värisyttävän ihanasti trailerilla liikuteltavaan produktioon, mutta onpa näillä perimätiedon mukaan jo pari rundia heitetty menestyksekkäästi. No, hauberihan siinä kasvaa hintelämmälläkin roudarilla kun kuumankosteina kesäiltoina pakataan tavarat traikkuun elämän tetriksen merkeissä. Ainakaan pieneläimet eivät tule heittämällä kyljestä läpi räkin konehuoneeseen.

19" räkin suunnittelu

Mutta varoituksen sana järjestelmäsuunnitteluun kaikille oman elämänsä – ja kenties muidenkin elämien – Bob Bradshaweille: Pieni on kaunista. Suuri usein painavaa ja vaivalloista. Juuri sopiva on ehdottomasti parasta. Arkkitehtuuriltaan moolokintorni on omasta mielestäni varsin simppeli. Se sisältää hyvin pienin muutoksin molempien kitaristien rigit. Yhteisasuttamisessa oli toki pidettävä mielessä samat perussäännöt kuin muutenkin.

Sähköt

Homma alkaa sähköistä. Virtasta pitää olla, muuten elektroni ei liiku anodin ja katodin välillä, ja kitarasankarin ulosannista jää puuttumaan paljon oleellista. Powerina pyydyksessä on Monster Pro 3500. Ideana on, että Monsteri suojaa ylijännitteeltä, pitää karttaa maareferenssin tilasta ja sähkön yleiskunnosta sekä mittailee rigin virranimemistä. Kaipa se toimii kun kerran valmistaja niin lupaa. Lisäksi Herman Monster jakaa takapaneelinsa sähkölähdöistä virtaa kaikille räkin laitteille.

Roope Latvalan rigi

Päällimmäisenä räkissä on Roopen signaaliosasto: Sennheiser G3 EW500 -langatonpari D- ja drop C-vireille ottaa kopin kitarasta tulevasta sisällöstä. Niiden ajojärjestyksestä vastaa Audiotechin input switcheri. Switcherit ovat monesti maalenkkiasioiden suhteen kettumaisia, ja tyhjän sisääntulon käyttäminen mutena voi aiheuttaa pörinää kuin herhiläispesässä konsanaan. Kikkana toimii dummy plug: inputissa plugi, jonka maa ja kuuma on shortattu eli liitetty yhteen, mikä mahdollistaa surinattoman mutettamisen.

Molemmat rigin switcherit saavat 9VDC-käyttöjännitteensä T-Rex Fuel Tank Juniorista. Markettikamaa ei kannata laittaa mihinkään audion kanssa tekemisissä olevaan systeemiin, ellei diggaa kuunnella meksikolaista radiota kitarakamojen läpi.

Etuaste

Switcheristä matka jatkuu Englin E530-etuseen. E530 on luotettava ja raskaamman rokin hommiin varsin hyvä laite, melko edullinenkin vielä. Itse en henkilökohtaisesti vanhana Marshall-fanaatikkona hirveästi välitä E530:n yläkerran päällekäyvästä ja kiukkuisesta voicauksesta, mutta toisaalta sen tarjoama erottelevuus on monesti etupään hamppien mieleen. Ja asiakaspuolen pesutuloshan on se ratkaiseva, loppujen lopuksi.

Efektilooppi

Englin efektiloopissa on TC Electronicin G-Force, josta siivutetaan lautaselle Def Leppard -kikka eli splittaus stereoksi ja hidas ja juhannusyön leuto stereochorus. Miksi? No, se levittää soundia mukavasti, ja isompihan on parempaa, ainakin Ameriikassa. TC:llä myös boostataan hienovaraisesti signaalia, Englin etarit kun ovat hitusen hiljaisempia ulostulotasoltaan muihin markkinoilla oleviin verrattuna. Homman paketoi ennen paluuta Engliin hienovarainen noise gate, jolla pidetään rigi hiirenhiljaisena silloin, kun soimanni ei soita ja ruuvaa volumepotikan kitarastaan kiinni.

Päätevahvistin

Englistä signaali matkaa stereona Fryette Two/Ninety/Two -päättäriin ja edelleen Englin V30-ladattuihin suoriin 4x12"-pömpeleihin, joita lavalla on vähintään kaksi ja mieluiten neljä. Suorat lootat soundaavat paremmalta kuin kulmaezat, jotka ovat ratifioidun kansantaruston mukaan Jim Marshallin esteettisen silmän eivätkä äänisuunnittelun tulosta. Mutta se on toinen stoori, ja aihe jätettäköön tältä osin sikseen.

Alexi Laihon rigi

Alexi Laihon rigi alkaa samoilla soinnuilla: Sennheiserin langattomat Audiotechin switcheriin ja siitä Englin E530-etariin. Allu ei käytä mitään efektejä, joten etusesta surffataan suoraan Fryetten Two/Ninety/Two-päättäriin. Jenkkilässä kaappina on tällä hetkellä Marshall 1960BX, Euroopassa 1960BV. Itse olen tässä kontekstissa – eli hiivimetalliyhteyksissä – enemmän V30-laatikon eli BV:n ystävä, mutta kyllähän Greenback eli G12M:kin ajaa asiansa ihan OK.

Linjasoundi

Ennen kaiutinkaappia napataan etupäähän vielä Radial JDX -purkin kautta linjasoundi, jolla voidaan annostella soundiin ylempää yläkertaa ja alempaa alakertaa sekä napakampaa atakkia kuin mitä pelkkä mikrofoni poimii kartion liikkeestä.

Tämä setti tulee varmaankin muuttumaan tulevaisuudessa, sillä Allun Euroopan-rigi on jo Marshall JVM410 -pohjainen. Uudelta Halo of Blood -levyltä on todettavissa kyseisen Marshall-nupin käyttäytyminen ja huolellisuus mestari Laihon tiukassa komennuksessa.

Katiskassa on molemmille keppikeijoille spare-etarit, sekä yhteinen sparepäättäri. Stereopääte kun on kyseessä, niin pahimmassa mahdollisessa core meltdown -tilanteessa, eli molempien päävastuullisten vahvareiden rentoutuessa, voidaan molempia soimanneja jyrätä ilmoille yhdellä päätteellä, joskin monona. Mukana tien päällä kulkee räkistä irrallaan myös neljäskin Fryette-päättärijyrä varakoneen varakoneena.

Johdot ja liittimet

Takapuolella signaalia kuljetetaan Neutrikin liittimillä ja Mogamin 2524 -piuhalla. Yhdistelmä on tieoloissa testattu ja hyväksi havaittu. Arkkitehtuurissa on noudatettu räkinvirkkauksen perussääntöä, eli signaali ja vaihtovirta pidetään mahdollisimman etäällä toisistaan. Tässä takaa katsoen oikea puoli on signaalille ja vasen sähkölle pyhitetty.

Hilpeä vappuväriloisto ei ole hallusinogeenien väärinkäyttämisen tulosta, vaan auttaa hahmottamaan, missä toinen jaos loppuu ja seuraava alkaa. Selkeällä merkkaamisella on tärkeä funktio etenkin siinä vaiheessa kun ongelmatilanne iskee: silloin sekunnit tuntuvat tunneilta ja adrenaliini valitettavasti syö kylmimmästäkin jamesbondmaisesta harkintakyvystä terää.

Hyvin merkitty systeemi auttaa vaikka imeväisen kognitiiviselle tasollekin vajoavaa roudaria ratkaisemaan ongelman nopeasti kuin mummo iltiksen viikonloppuristikon. Samoja väriteemoja noudatetaan niin etu- kuin takapuolellakin.

Maalenkit

Tuotannossa kerrostalomurikka toimi mukavasti heti ykkösellä. Vaikka higain-maailmassa liikutaankin, on pyydys varsin hiljainen. Maalenkkejäkään ei ilmaantunut vaivaamaan, vaikka ne räkkejä virkkaillessa ovatkin kohtalaisen yleinen vaiva, etenkin kun laitemäärä on suurempi. Niitä hetkiä varten – ja vähän muitakin – on aina hyvä olla työkalulaatikossa esimerkiksi kätevä ja hyvin futaava Lehle P-Split II. Aika näyttää, miten tämä rigi käyttäytyy pitkällä tähtäimellä tieolosuhteiden kurimuksessa.

Elokuulle ryömittäessä ollaan varmasti monta empiiristä testihetkeä viisaampia.

19.7.2013 Antti Härmä
Kirjoittaja on kiertuemarinoitu backlineteknikko sekä kaikissa liemissä uitettu ja tuomittu honkytonkwoman. 

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus