Amorphiksen pitkä taival – nousu, lama, tuho ja jälleenrakennus

Amorphis on nykyään liki ikonisessa asemassa Suomen musiikkikentässä. Maamme kansallismusiikista vaikutteitaan ammentanut bändi on yhdistänyt onnistuneesti äidinmaidosta imettyjä melodioita progressiiviseen 70-luvun musiikkiin ja metalliin, etnisiä vaikutteita unohtamatta. Tänä vuonna bändi juhlii legendaarisen levynsä Tales from the Thousand Lakesin (1994) julkaisun 20-vuotispäivää. Julkaisu oli ilmestyessään aikaansa edellä. Se oli melodisuudessaan irtiotto sen ajan metallimusiikkia kahlitsevista genrerajoista. Seuraavat tuotokset vahvistivat entisestään kuvaa bändistä, joka ei pelännyt ottaa riskejä musiikissaan.

Amorphiksen soundin kulmakivi on Esa Holopaisen delay-kitaran ja kosketinsoittimilla soitettujen melodioiden yhteispeli. Bändi on jo pitkään osannut käyttää efektejä hyödykseen ja luoda soundeja, jotka ovat tavallisen heavy metal -genren ulkopuolella. Ensimmäisellä levyllään bändi oli kuitenkin hyvinkin kuuliainen genrelleen ja kuulosti samalta kuin muutkin aikansa death metal ‑yhtyeet. Amorphis oli tuolloin osana laajempaa ilmiötä, joka vavisutti metallimusiikin raja-aitoja 90-luvun alussa.

Ruotsista kuuluu kummia

Entombed-yhtyeen Nicke Andersson oli ihastunut englantilaisen Napalm Deathin soundimaailmaan ja halusi saada bändinsä kanssa aikaan yhtä rankkaa jälkeä. Hengenheimolainen ja kokeiluille avoin Tomas Skogsberg ryhtyi bändin visioiden toteuttajaksi omalla Sunlight Studiollaan. Yhdessä he loivat uraauurtavan soundimaailman, joka on säilyttänyt tenhonsa tähän päivään asti.

Tukholmalainen death metal on tunnettu äärimmäisen rankasta kitarasoundistaan, joka tuntuu vievän paikat hampaista. Soundi saatiin aikaan alas viritetyillä kitaroilla, 60 watin Peaveyn Bandit kombovahvistimella ja Bossin HM-2 Heavy Metal pedaalilla. Sen kaikki säädöt ruuvattiin täysille, mikä toi mukanaan erittäin läpitunkevan keskialueen ja todellisen sahalaitasäröytymisen. Kombo mikitettiin poikkeuksellisesti elementin takaa, ja kun äänittäjä Tomas oli vielä mieltynyt käyttämään liki kaikissa raidossa Bossin DS-1 särkijää, tuloksena oli ennenkuulumattoman brutaali soundi.

Ruotsisoundi ei ollut kaikkien mieleen. Muistan ensimmäiset kokemukseni soundista läpitunkevana ja inhottavana. Merkkejä oli ollut kuultavissa jo Entombedin demoilta, mutta bändin debyytillä tuo soundi kristallisoitui ja ylitti uutiskynnyksen. Rumba-lehteen kirjoittanut Nalle Österman oli Ruotsin death metal -genren näkyvimpiä äänenkannattajia.

Kotimaisen Abhorrence-yhtyeen kitaristi Tomi Koivusaari oli myös mieltynyt rankkoihin soundeihin. Kun hän yhdisti voimansa speed metal -yhtye Violent Solutionin Esa Holopaisen kanssa, legendaarinen kitaristikaksikko oli löytänyt toisensa. Loput soittajat löytyivät lähipiiristä, ja nimi Abhorrence vaihtui Amorphikseen.

Juuri perustettu bändi oli aktiivinen tape trading -piireissä. Amorphis sai nauhansa Yhdysvaltoihin asti, mistä heille tarjottiin levytyssopimusta Relapse Recordsin kanssa. Relapselta saadun budjetin turvin Amorphis suuntasi samaiselle studiolle kuin esikuvansa. Debyytti Karelian Isthmus (1992) syntyi soundivelho Tomas Skogsbergin ohjauksessa. Levyn soundimaisema ja kappaleet ilmensivät hyvin tuon ajan death metal -skeneä.

Osa 1 – Nousu

Levyn julkaisun aikoihin soittajien musiikkimaku oli laajentunut jo heavy metal- genren ulkopuolelle. Mukaan tuli vaikutteita suomalaisesta kansanmusiikista, mutta instrumentteina toimivat silti alavireiset sähkökitarat ja samainen Bossin HM-2 pedaali. Kitaristien uudet melodiat olivat kuin traditionaalisia sävellyksiä koulujen musiikkikirjasta. Kuin alleviivatakseen uutta tyyliään bändi otti studioon mukaansa kosketinsoittajan ja toisen laulajan.

Tähän asti bändin kitaristi Koivusaari oli “örissyt” lauluosuudet genrelle ominaiseen tyyliin. Nyt mukaan haluttiin “puhdasta” laulua. Laulaja löytyi Kyyria-nimisestä bändistä, joka oli niittänyt suosiota nimenomaan upeaäänisen laulajansa, Ville Tuomen ansiosta. Hänet hälytettiin nyt pikakomennuksella Amorphiksen mukaan Ruotsiin. 

Toinen merkittävä lisäys bändin soundiin oli kosketinsoittaja Kasper Mårtensson. Hänen isänsä Lasse Mårtensson oli säveltänyt vuosikymmeniä aikaisemmin ikonisen TV-sarjan tunnussävelen “Myrskyluodon Maija”. Kasper ammensi vaikutteensa kansanmusiikista ja 90-luvun alun ilmapiiristä. Hänen musikaalisuutensa ja sävelmaailmankuvansa kiteytyi Black Winter Day -sävellykseen, josta muodostui kokonaisen metallisukupolven tunnussävel.

Musiikin ainutlaatuisuutta kuvaa hyvin, että kaiken nähnyt äänittäjä Tomas Skogsberg oli studiossa huolestunut bändin uudesta linjasta. Hän epäili levy-yhtiön suhtautumista näin outoihin sävelmiin. Soundimaailma nojasi vielä voimakkaasti Tukholman death metal ‑skeneen mutta melodiat olivat jotain aivan muuta.

Tales from the Thousand Lakes oli lopulta todellinen myynti- ja arvostelumenestys ja myi maailmanlaajuisesti satoja tuhansia kopioita. Nyt muu maailma seurasi tarkasti Talesin jalanjäljillä, mutta Amorphis oli menossa jo eteenpäin musiikkinsa kanssa. Retrospektiivistä katsellen voidaan sanoa, että Black Winter Day ja levyn muut kappaleet synnyttivät kokonaisen uuden musiikkityylin. Lukemattomat metallibändit lisäsivät Amorphiksen innoittamina kosketinsoitinosuuksia musiikkiinsa, ja muutamaa vuotta myöhemmin puhjennut melodinen black metal -skene norjalaisen Dimmu Borgirin johdolla jatkoi suoraan siitä mihin Amorphis klassikkolevyllään jäi.

Kingston Wall ja kitaraefektit

Helsingissä vaikutti samoihin aikoihin täysin toisenlainen yhtye, joka saavutti myös suosiota metalliväen keskuudessa. Kingston Wall oli rankka livebändi, vaikka heidän musiikkinsa oli psykedeelistä progea hyvillä melodioilla ryyditettynä. Bändi treenasi Lepakossa kuten Amorphiskin. Vähitellen Esa ja Kingston Wallin nokkamies Petri Walli tutustuivat. Esa sai huimasti vaikutteita Wallin tavasta käyttää hyväkseen efektejä. Walli väritti soundiaan muun muassa phaserilla, wah-wahilla ja delaylla. Näillä aineksilla Petri Walli loi persoonallista soundiaan, ja vähitellen efektit löysivät tiensä myös Amorphiksen musiikkiin.

Stagedaivaus ja efektit

Esa alkoi kokeilla efektien käyttöä keikoilla, mutta kohtasi runsaasti vaikeuksia. Tuohon aikaan lavalla ramppasi yleisöä valtoimenaan, ja efektit jäivät välittömästi stagedaivaajien jalkoihin. Bändin laulaja Ville Tuomi oli myös energinen lavaesiintyjä ja potki usein efektejä sillä seurauksella, että niitä meni rikki ja biisit keskeytyivät kitarasignaalia etsiessä.

Keikoilla oli mukana nyt studiosta tuttu HM-2 pedaali, wah ja satunnainen delay-pedaali tuomassa sooloihin kantavuutta. Esa muistelee tuon kauden efektien käyttöään:

– Käytin delay-pedaalia tuolloin kuten kaikki muutkin, sekoittamaan soundia sooloissa niin, ettei kukaan saanut virheistä selvää, hän naurahtaa. Peten soitosta nappasin omaan soittooni hänen tyylinsä loihtia wahilla "rotovibemaisia" soundeja, sekä yhdistellä progeriffeihin itämaisia sävyjä.

Miksaaja, kitarateknikko ja pedaalilaudat

Lisääntyneiden keikkojen myötä bändi palkkasi mukaansa kiertuehenkilökuntaa. Robert Palomäki miksasi vuoden 2014 kesän J. Karjalaista, mutta vuonna 1993 hänen työnantajansa oli Kingston Wall. Koska Amorphis fanitti bändiä, he kysyivät Roopea mukaan myös heidän keikoilleen. Manageriksi keikoille lähti nykyään Suomen Musiikkia pyörittävä Kari Hynninen. Kitarateknikoksi saatiin Esan vanha ystävä, Mike Arakivi, joka rakensi bändille myös ensimmäiset pedaalilaudat. Ne toimisivat esimerkkinä muille aloitteleville bändeille siitä, ettei kaikki ole aina rahasta kiinni. Mike kertoo noista ajoista:

– Kun tulin mukaan tammikuussa 1995, efektit olivat muovipusseissa, vaikka bändi teki jo kokonaisia kiertueita ulkomailla. Ostin peltisalkut, vesivaneria ja porasin niihin reiät. Efektit kiinnitettiin lautaan nippusiteillä. Koska suurin osa efekteistä oli Bossia, nippusiteen sai hyvin polkimen ja kontrollien väliin. Pattereitakin pystyi vaihtamaan irrottamatta pedaaleja.

– Keikoilla oltiin hyvin poikamaisella otteella, kukaan ei tehnyt mitään show’n eteen. Valomiestä ei ollut ja efektejä pöllittiin lavalta. Tuloksena oli tervehenkinen kokeilu. Hävinneen efektin tilalle ostettiin joku toinen, joka muokkasi bändin soundia eteenpäin, Mike naurahtaa.

Sattuma puuttuu peliin

Levy-yhtiö halusi jatkoa menestysalbumille. Amorphis buukkasi taas kerran suosikkistudionsa Tukholmassa. Päivää ennen lähtöä he saivat kuitenkin kuulla, että studio on remontissa, eikä Tomaksella ole kaikki kohdallaan. Amorphis joutui muuttamaan suunnitelmiaan ja äänittämään levynsä Suomessa. He palkkasivat äänittäjän Englannista, ja pöydän takana häärännyt Peter Coleman myös pitkälti tuotti levyn. Valinta juontui Amorphiksen mieltymyksestä englantilaisen Paradise Lostin Icon-levyn äänimaisemaan, jota Pete oli ollut luomassa paria vuotta aikaisemmin. Hän rohkaisi osaltaan bändiä muuttamaan soundimaailmaansa lähemmäksi heidän omia mieltymyksiään. Vanha soundi sai jäädä, eikä Boss HM-2:sta enää tuolla levyllä kuulla. 

Tässä välissä myös Amorphiksen miehistö koki muutoksia. Edellisellä levyllä merkittävissä rooleissa olleet Ville ja Kasper olivat nyt poissa. Ville halusi keskittyä Kyyriaan ja Kasper opiskeluun. Myös rumpali oli vaihtunut, eli uutta levyä ryhtyi tekemään hyvin erilainen miehistö kuin mikä edellisellä äänitteellä oli esiintynyt.

Mike muistelee sessioita kitarateknikon näkökulmasta:

– Levyllä käytettiin paljon kitaroita, Esa ei ole varmaan koskaan soittanut niin paljon kuin tuolla levyllä. Miksauksiin ja päällekkäisäänityksiin Finnvox-studioille haalittiin kaikki mahdolliset laitteet, että mukaan saatiin mahdollisimman paljon erilaisia sävyjä. Mukana oli puoliakustisia kitaroita, nauhakaikuja ja erikoisia vahvistimia. 

Esa muistelee laitteistoaan Elegy-session ajoilta:

"Hommasin Talesin aikoihin Lee Jacksonin Ampeg VL-1002- nupin, johon olin vaihdattanut 6550 putket. Tällä samalla vahvistimella soitin myös Elegyn sessiot. Noihin aikoihin lauta sisälsi Dunlopin Wahin, Dunlopin Rotoviben, Small Stone- phaserin sekä jotain erinäisiä dilsoja. Tuo Ampeg oli käytössä siihen asti kunnes aloitin yhteistyön Kochin kanssa hieman ennen Tuonelaa. Kochilla soitin aina vuoteen 2009 asti kunnes hankin itselleni Bognerin Shiva Anniversary vahvistimet."
 

Elegy-levyn ensimmäiset tahdit osoittivat jo, että Pohjolasta puhalsivat nyt uudet tuulet. Levy alkaa Esan wah-wahin sävyttämällä kitaralla ja juuri ennen sessiota vuokratulla Coralin sähkösitarilla. Mukana on myös uuden kosketinsoittajan Kim Rantalan Hammond-urut. Kun nämä yhdistettiin osaksi perinteisiä metallibändin soittimia, tuloksena oli ainutlaatuinen ja omaperäinen keitos.

Levy oli todellinen menestys, kuten edeltäjänsäkin. Samalla se oli viimeinen levy, jolla kitaristi Tomi Koivusaari aukoi äänijänteitään. Hän halusi keskittää energiansa kitaransoittamiseen, ja kehittyikin vähitellen erinomaiseksi komppikitaristiksi, jonka tyylistä muodostui bändin komppiryhmän selkäranka.

Levy tarjoaa useita erilaisia tunnelmia ja on monien mielestä yhtyeen paras. Kappalemateriaali on vahvaa, ja uusi laulaja Pasi Koskinen istuu mukaan saumattomasti. Levyn tähtihetkiä on myös yhtyeelle tunnusomaiseksi muodostunut My Kantele -kappale. Sävellys ja sen sanoitukset toivat Amorphiksen Kalevalaan nojaavan tematiikan suuremman yleisön tietoisuuteen. Ironista kyllä, bändi sai nopeasti tarpeekseen ylleen langetetusta kansallisikonin asemasta, eivätkä he kirjoittaneet Kalevalasta tämän levyn jälkeen yli vuosikymmeneen.

Bändi muuttuu muuttumistaan

Vuonna 1997 Amorphis julkaisi EP:n My Kantele, jolle yhtye äänitti cover-version Kingston Wallin kappaleesta “And I Hear You Call”. Versio tuo tyylikkäästi esiin bändien musiikillisten vaikutteiden yhtäläisyydet. Molemmissa paistaa mieltymys progressiiviseen musiikkiin ja itämaisiin melodioihin. Esan pedaalivalikoima oli kasvanut tähän tultaessa huimasti. Mukana olivat nyt Kingston Wallista tutut phaser, delay ja wah. Lisämausteina toimivat kompressori, flanger ja overdrive tuomaan lisää gainia vahvistimeen.

Pitkien kiertueiden jälkeen bändi otti paljon tarvitsemaansa aikalisää keikkailusta. Kun muut hevarit mököttivät mustissaan, Amorphiksen jäseniä näki puistoissa hengaamassa Helsingin neohippi-porukoissa footbagia pelaten. Heidän viikonloppuiset jatkonsa eivät myöskään olleet niitä tavallisimpia heavy-jatkoja. Metallican ja Slayerin sijaan eetterissä pauhasi Piirpauke ja Pink Floyd. Bändi erosi huomattavasti sen ajan metallistandardeista ja oli selkeästi menossa musiikissaan taas eteenpäin.

Osa 2 – Lama

Bändin allekirjoittama sopimus alkoi muodostua kovaksi taakaksi nuorelle yhtyeelle. Heidän kahta edellistä levyään oli myyty maailmalla roppakaupalla, mutta Relapse Records piti rahavirrat visusti itsellään. Jotain kertoo se, että soittajat joutuivat viemään pulloja kauppaan viikonlopun jälkeen ostaakseen tupakkaa.

Minkälainen vaikutus tällä oli bändin musiikkiin? Ainakaan heillä ei ollut mitään syytä lähteä toisintamaan edellisen levynsä menestystä taloudellisen turvan säilyttämiseksi. Kansainvälinen heviyleisö odotti kieli pitkällä bändin seuraavaa levyä. Kun Tuonelaksi nimetty levy viimein ilmestyi, ihmetys oli suuri. Levy alkoi puhtaalla kitaraosuudella, jota seurasi hitaasti rakentuva kappale The Way. David Gilmour -vaikutteet olivat nyt pinnalla, ja koska bändin yleisö koostui vielä pääosin metallidiggareista, levy pudotti monen leuat ammolleen.

Rumba-lehden Nalle Österman arvioi levyn tuoreeltaan ja hehkutti estotta Esan kitarointia. Amorphis oli taas kerran ottanut ison askeleen pois metalligenreä niin voimallisesti kahlinneista normeista.

Muuttunut, kevyempi tyyli, progevaikutteet ja puhdas laulu olivat osalle heavy-yleisöstä liikaa. Tuonela jäi edellisten levyjen myyntiluvuista huomattavasti. Ei tosin sillä, että asialla olisi ollut soittajille mitään väliä, koska yhtiöltä ei edelleenkään saatu kotiutettua rojalteja Pohjolaan asti.

Osa 3 – Tuho

Tuonelan muuttunut musiikkityyli, laskenut levymyynti ja taloudellinen ahdinko toivat eripuraa bändin sisälle. Miehistönvaihdoksia oli taas edessä. Basisti Oppu Laine ja Kim Rantala astuivat sivuun, ja mukaan tulivat Kyyriasta tutut Niclas Etelävuori (basso) ja Santeri Kallio (koskettimet). Bändin soittajien aikuistuminen ja jalostuneempi musiikkimaku veivät Amorphista yhä progressiivisempaan suuntaan. Seuraavalla levyllä “Am Universum” mukana oli myös Piirpauken Sakari Kukko, joka vei äänimaisemaa yhä etnisempään suuntaan.

Lievästä linjattomuudestaan huolimatta levyltä löytyy muun muassa Amorphiksen keikkojen vakionumero “Alone”, jossa Esa näytti taas monipuolisuuttaan delay-efektin käytössä. Nyt efektiä käytettiin osana riffiä, ja se muodostikin kappaleelle sen tunnusomaisen soundin.

Levyn jälkeen bändin ongelmat syvenivät entisestään. Elegystä asti mukana ollut rumpali Pekka Kasari jättäytyi sivuun. Vanhaa levytyssopimusta oli jäljellä vielä yksi levy. Bändi päätti äänittää sen itse ja aloittaa uransa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tuloksena on Amorphiksen uran heikoin tuotos, Far from the Sun. Levyn äänitys oli tuskallinen, eikä vähiten laulaja Pasi Koskisen pahentuneen alkoholiongelman myötä. Lisäksi hänen päällimmäinen kiinnostuksenkohteensa oli ollut jo pitkään hänen oma Ajattara-yhtyeensä. Laulajan vaihto oli edessä. Keikkoja ei ollut, joten myös kiertuehenkilökunta siirtyi muihin tehtäviin.

Yhtye oli nyt todellisessa sudenkuopassa: ilman laulajaa, yleisöä, manageria ja suuntaa, johon mennä.

Osa 4 – Jälleenrakennus

Bändin mukana jo aikoinaan häärännyt Jouni Markkanen ryhtyi Amorphiksen manageriksi. Hitaasti mutta varmasti asiat alkoivat edetä, ja bändin kurssi saatiin takaisin raiteilleen. Bändin alkuperäisen rumpalin Jan Rechbergerin mukaantulo piristi yhteishenkeä. Hänen soittonsa svengasi mainiosti basisti Etelävuoren kanssa, ja yhdessä Koivusaaren kanssa he muodostivat nyt bändin uuden rytmiryhmän, jonka päälle koskettimet ja soolokitara pystyivät luomaan melodioitaan. Bändin sointi löysi uomansa, ja Amorphis solmi uuden levytyssopimuksen, tällä kertaa suoraan Euroopan-jakelijansa, Nuclear Blastin kanssa.

Uuden tulemisen ensimmäistä levyä tekemään palkattiin monen menestyslevyn takana häärinyt Mikko Karmila. Tärkein tekijä oli kuitenkin uuden laulajan löytyminen. Tomi Joutsen oli bändille todellinen kultasampo ja potki vanhan jo yskineen koneen uudelleen liikkeelle. Olin katsomassa Joutsenen ensiesiintymistä Tavastialla keskellä viikkoa, salin ollessa vain puolillaan. Oli joka tapauksessa selkeää, että tässä on bändin kipeästi kaipaama uusi alku. Ei kulunut kauaa, kun yleisön odotuksiin vastattiin ja uusi levy Eclipse näki päivänvalon. Se oli välitön menestys, ja myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän. Menestystä vauhditti single House of Sleep, joka esitteli yleisölle uuden, tarttuvamman Amorphiksen.

Taotaan kun rauta on kuumaa

Joutsenen mukaantulo valoi bändiin tarvittavaa uskoa, ja yhtye alkoi valmistella seuraavaa levyään nopeasti. Kosketinsoittaja Santeri Kallio oli ollut mukana jo jonkin aikaa, mutta hänen sävelkynänsä terävöityi huippuunsa vasta Joutsenen mukaantulon myötä.

Kallion tuotteliaisuuden lisääntyminen toikin tarvittavan lisän bändin kappalevalikoimaan. Yhdessä Esa Holopaisen kanssa he jakoivat pääasiallisen sävellysvastuun, vaikka hyviä biisejä saatiin myös muilta bändin jäseniltä. Materiaalia oli runsaasti, ja bändi oli taas kypsä palaamaan Kalevala-aiheisiin sanoituksiin.

Nyt kun bändin perusteet olivat kunnossa, satsasivat he seuraavaksi kiertuehenkilökunnan palkkaamiseen. Mukaan saatiin miksaaja Sami Koivisto, jonka näkemys ja ammattitaito auttoivat huomattavasti keikkojen soundin selkeytymisessä. Hän motivoi myös soittajia päivittämään laitteistoaan.

Silent Waters

Levy palautti bändin Kalevalan lyriikoihin, ja vahvan biisimateriaalinsa myötä se jatkoi onnistuneiden Amorphis-levyjen sarjaa. Nyt mukana oli elementtejä myös bändin progressiiviselta kaudelta, tarttuvuudesta kuitenkaan tinkimättä. Levy oli sävelletty Tomi Joutsenen laulua silmälläpitäen, ja siinä onnistuttiin hienosti. Yksi albumin onnistuneimmista raidoista oli Towards and Against, jossa Esan delay-kitaralla oli taas suuri rooli.

Lisääntyneet efektit ja Esan halu satsata omaan keikkasoundiinsa veivät lopulta tieni yhteen Amorphiksen kanssa. Esan pedaalilauta oli tuolloin vielä raakile, eikä sitä oltu päivitetty vähään aikaan. Mukana oli muutamia efektejä, jotka oli kaikki kytketty sarjaan ennen vahvistinta. Ensimmäinen projektimme oli suunnitella Esalle järjestelmä, jossa jokainen efekti olisi omassa loopissaan.

Uusi pedaalilauta

Muokkasin koko Esan järjestelmän uusiksi. Asensin pedaalilautaan releillä toimivan loopperin ja kontrollerin. Sen avulla Esa pystyi kontrolloimaan efektejään tarkemmin ja valitsemaan useita efektejä päälle yhdellä polkaisulla. Tein lautaan uuden johdotuksen, integroin vahvistimen kanavan vaihtajan lautaan, lisäsin johtoviuhkan ja ammattimaisen virtalähteen.

Nälkä kasvaa syödessä

Onnistuneen pedaalilaudan myötä päädyin myös Amorphiksen keikoille kitarateknikoksi. Preppasin myös kitaristi Tomi Koivusaaren laudan uusiksi, vastaavalla menetelmällä. Hänelle asensin mukaan yhden loopin, jonka ketjuun efektit sijoitettiin.

Ei kulunut pitkään, kun bändi äänitti jo seuraavaa levyään studiossa. Sitä tehdessä selkeni, että uudet biisit vaatisivat klikin käyttöä myös keikoilla. Monet vanhoistakin biiseistä olivat sidottuina tiettyyn tempoon, ja koska delay-efektin nopeuden säätö keikalla ei ollut helppoa, olivat heittelevät temmot muodostuneet pieneksi ongelmaksi. Rumpali Jan Rechberger jaksoikin muistuttaa kitaristeja toistuvasti vaihtelevista temmoista ja sitä myöten epätasaisista keikoista.

Esa oli iskenyt silmänsä uuteen Line 6:n M13-efektilaitteeseen. Siihen pystyi ohjelmoimaan jokaiselle kappaleelle omat delay-temmot. Ohjelmoinnin helpottamiseksi hoidimme molemmille kitaristeille samanlaiset efektilaudat. Koska Esan soitto nojasi vielä enemmän efekteihin kuin Koivusaaren, kasasin hänelle kaksi eri järjestelmää, eri käyttötarkoituksiin. Kevyempi lauta oli melkein identtinen Koivusaaren vastaavan kanssa. Line 6 M13:n lisäksi mukana oli vain wah-pedaali.

Uusi järjestelmä syntyy

Suunnittelin maakeikkoja varten kunnianhimoisen järjestelmän. Tarkoitus oli ohjata kahta vahvistinta; toista MIDI:llä ja toista relekäskyillä. Kaikki efektit asetettiin räkkiin, ja koska Esa halusi käyttää yhä myös stompboxeja, otimme koko järjestelmän aivoiksi Voodoo Labin GCX ‑loopperin ja Ground Control -ohjaimen. Efektit asetettiin räkkiin ja kontrolleri pedaalilautaan. Näin kaikkia räkissä olevia efektejä voitiin ohjata lavan edestä. 

Death metal -soundin paluu

Laulaja Tomi Joutsenen myötä myös örinälaulu oli tehnyt paluun. Kitaristit kokeilivat studiossa eri soundeja, ja kuinka ollakaan Boss HM-2 pedaali kaivettiin naftaliinista. Sen inspiroimana bändi sävelsi yhden tulevan levynsä vahvimmista raidoista, Majestic Beastin. Kappale on soundeiltaan paluu bändin uran alkumetreille ja ehdottomasti yksi levyn kohokohdista.

Sama pedaali asennettiin nyt takaisin osaksi kiertuekalustoa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Sen soundi on kokemus sinänsä. Vaikka pedaalista on tehty uudempiakin, “paranneltuja” versioita, lopullinen totuus piilee alkuperäisessä Japanissa tehdyssä HM-2:ssa.

Kun pedaalin potikat käännetään kaakkoon, on pedaali niin meluisa, että se vaatii eteensä kohinasalvan. Ratkaisuksi löytyi Boss NS-2, jonka asensin räkissä olleiden efektipedaalien ympärille niin, että kaikki niiden sivuäänet saataisiin pois.

Skyforger-levy julkaistiin vuonna 2009. Se sinetöi bändin uuden tulemisen. Amorphis oli nyt elämänsä iskussa, ja levyn kiertueelta äänitettiin myös bändin historian ensimmäinen DVD-julkaisu.

Kuin sinetiksi menneisyytensä tunnustamiselle ja uusvanhasta soundistaan innostuneena bändi äänitti kokoelmalevyn ensimmäisten levyjensä biiseistään, ja soitti perään death metal ‑kiertueen. Tämä oli monelle metallidiggarille unelmien täyttymys. Amorphis soitti nyt pitkästä aikaa biisejä vain uransa alkuajoilta. Soundi oli vanhaa kunnon “lekasoraa”, tosin hieman modernimmalla otteella.

Laitteisto jatkaa kehittymistään

Pestini bändin kiertueilla loppui vuonna 2010, mutta yhteistyöni soittajien kanssa jatkui keikkojen ulkopuolella. Bändin musiikki jatkoi kehittymistään, eikä laitteiden annettu jarruttaa inspiraatiota. Esa hankki kotistudioonsa Catalinbreadin Echorec -pedaalin, joka mallintaa todella onnistuneesti David Gilmourin käyttämää Binsonin kiekkokaikua. Esa ei käytä efektiä koskaan keikoilla, mutta levytyssessioissa se on tiiviisti mukana. Samoin se oli myös Esan oma valinta kuvatessamme videoita tämän jutun yhteyteen.

Uusi kitarateknikko Johan Fallenius kasasi bändin lentokeikoille uudet pedaalilaudat. Tällä kertaa delay-efektiksi valittiin Eventiden Time Factor, johon Esa oli iskenyt silmänsä Roger Watersin The Wall -kiertueen yhteydessä. Bändin kitaristi Dave Kilminster oli toisentanut David Gilmourin luomat tunnusomaiset delay-soundit kyseisellä pedaalilla. Dave oli luovuttanut kiertueen presettinsä ladattavaksi, mikä oli monelle Pink Floyd -fanille kuin märkä uni.

Vuosi sitten Esa siirtyi käyttämään lentokeikoilla Kemperin profiloivaa vahvistinta. Juuri tätä kirjoittaessani kuulin, että Esa haluaa kokeilla Strymonin Timeline -delayn yhdistämistä Kemperiin. Vierivä kivi ei sammaloidu, toteaisin. Bändin miksaajaa Sami Koivistoa lainatakseni:

“Esa kuulostaa kuitenkin aina Esalta, soitti hän millä vaan”.

Ympyrä sulkeutuu

Progressiivista linjaa jatkaneen The Beginning of Times -levynsä jälkeen bändi koki taas olevansa uudistumisen tarpeessa. Yhteistyö miksaaja Mikko Karmilan kanssa oli ollut hedelmällistä, mutta nyt oli aika tehdä jotain muuta.

Kuin sattumalta, apu löytyi taas kerran Ruotsista. Seuraavan levyn tuotti Peter Tägtgren. Hän on naapurimaamme ylistetympiä metallituottajia, ja jatkaa Ruotsin tuottajaperinnettä tasan siitä mihin Tomas Skogsberg aikoinaan jäi.

Circle-levy summaa koko bändin uran. Mukana on delay-riffejä, progea, folkia ja death metal -paatosta. Soundi on rankkuudessaan lähempänä bändin debyyttiä kuin kertaakaan heidän uransa aikana. “Circle” oli ilmestyessään vuonna 2013 kansainvälinen arvostelumenestys ja palkittiin arvostetulla Metal Hammerin Album of the Year” -palkinnolla.

Uutta pökköä pesään!

Vuosien vaikeudet ovat bändille vain hailakka muisto. Amorphis on osoittanut luomisvoimansa useaan otteeseen ja valmistelee tätä kirjoittaessa kahdettatoista levyään. Minkähänlainen se on? Tuskin kukaan tietää. Amorphiksella on ollut tapana pitää yleisönsä varpaillaan. Juuri se tekee bändistä mielenkiintoisen.

15.10. 2014 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

CUSTOM SOUNDSIN DELAY-PEDAALIT TOP 3:

1) Catalinbread Echorec Echorec on ollut aikanaan mm. Pink Floydin delaysoundien salainen ase. Alkuperäinen kiekkokaiku on tunnettu loistavan soundinsa lisäksi jatkuvasta huollon tarpeesta. Tätä huolta tässä USA:ssa tehdyssä pedaalissa ei ole. Tämän inspiroivampaa delay-pedaalia onkin vaikea keksiä! Laite käyttäytyy kiehtovan ennalta-arvaamattomasti, aivan kuten esikuvansakin. 

2) Eventide Time Factor Eventide on monille tuttu studiomaailmasta lyömättömänä efektilaitteena. Nyt samat soundit on tallennettu pedaalimuotoon. Eventiden kehittämä algoritmi on moneen korvaan edelleen se ainoa ja oikea. Bonuksena laitteen soundeja voi myös päivittää USB-liittymän kautta. Yhdessä Timelinen kanssa Eventide kisaa maailman ykköspaikasta digitaalisten efektien luojana.

3) Strymon Timeline Strymon Timeline on kuin Line 6:n DL-4 nykypäivään päivitetttynä. Se sisältää 12 täysin uniikkia viivesoundia lähes rajattomilla muokkausmahdollisuuksilla, tehden siitä kaikenkattavan delay- ja echosoundien lähteen. Monen mielestä laite on markkinoiden johtava delay-efekti.

comments powered by Disqus