The Dark Side of the Moonin kitarasoundit syväanalyysissä

Harva levy on niin legendaarinen, että sen kitarasoundeista tehdään oma efektipedaali. Yleensä pedaalit saavat innoituksensa eri vahvistimista tai studiolaitteista, mutta Keeley Dark Side ‑pedaalin tapauksessa inspiraation lähteenä on kokonainen levy – tai pitäisikö sanoa instituutio, sillä Pink Floydin The Dark Side of the Moon edustaa monille kokonaista aikakautta ja länsimaisen studiotyöskentelyn huipentumaa.

On vaikeaa nimetä toista äänitettä, jolla musiikki soisi yhtä kauniisti, vaikka levy koostuu lopulta suhteellisen hajanaisesta kokoelmasta sävellyksiä ja niiden väleihin ympättyjä soundikokeiluja, minkä tuon ajan liveäänitteet tehokkaasti osoittavat. Bändi nimittäin soitti levyä keikoilla ennen studioon menemistä, eli sen runko kokeiluineen oli jollain tasolla olemassa jo ennen äänityksiä. Roger Watersin ideoima teemallinen rakenne ja Alan Parsonsin johdolla Abbey Roadilla tuotettu soundimaailma nitoivat levyn yhteen ja tekivät siitä jotain elämää suurempaa ja ehdottomasti enemmän kuin osastensa summan.

ROBERT KEELEY julkaisi aikaisemmin tänä vuonna Jimi Hendrixin soundeja luotaavan Monterey-pedaalin, josta tuli jättimenestys. Nyt suunnittelijalegenda tarttuu härkää sarvista ja ymppää kaikki DSOM:illa kuullut soundit yksiin kuoriin. Tämä maailman myydyimpiin ja hehkutetuimpiin kuuluva äänite on jättänyt minulle mielikuvan David Gilmourista voimakkaasti efektejä käyttävänä kitaristina, mutta tosiasiassa kitaraa soitetaan ja efektoidaan levyllä verrattain säästeliäästi.

Vaikka olen kuullut levyn kymmeniä tai jopa satoja kertoja, ajatus levyn tarunhohtoisista kitarasoundeista kiehtoo minua niin paljon, että aloitan maanantaiaamuni nojatuolissa ja pistän levyn soimaan 70-luvun kotistereoistani. En voisi kuvitella parempaa tapaa aloittaa työviikko. Jos ihmisellä ei ole aikaa kuunnella musiikkia, ei hänellä ole elämääkään.

The Dark Side of the Moonin aloittaa intro ”Speak To Me”, jossa sydämenlyöntejä muistuttavan tykytyksen säestämänä kuulijan alitajuntaan iskostetaan levyn sanoituksellisia teemoja lyhyiden fraasien avulla.

”Breath (in the Air)” alkaa Stratocasterin avoimilla soinnuilla (0:04), joita sävytetään miellyttävän miedolla vibe-efektillä. Arvoin nuorempana usein, onko kyseessä phaser vai vibe, mutta koska tiedän nykyään että Gilmour hankki ensimmäisen phaserinsa vasta vuonna 1974, sen täytyy olla vibe. Pohdin myös olisiko mukana myös vivahde Leslie-kaappia? Sitä on mahdoton sanoa. Dark Side ‑pedaalissa on viben lisäksi phaser ja niiden blendausmahdollisuus, joilla päästään kiinni  Dark Side Of The Moon - kiertueen äänimaisemaan.

Kappaleen unenomainen steel-kitaralla soitettu melodia (0:20) on puolestaan priimaesimerkki delay-efektin käytöstä. Dark Side -pedaalista löytyy monen nauhapään delay, jolla saadaan aikaan erilaisia nauhakaikuefektejä. Tätä teemaa voisi soittaa myös slide-kitaralla, jos steel-kitara tuntuu liian hankalalta.

Kolmas kappale ”On The Run” perustuu EMS Synthi A -analogisyntikalla tehtyyn kahdeksan nuotin sekvenssiin, jota Gilmour esittelee levyn teosta kertovassa dokumentissakin. Myös tähän trancea ja muuta 90-luvun alun konemusiikkia inspiroineeseeen kappaleeseen on ympätty puheenparsia ja ääniefektejä, kuten kitaralla tehty lentokoneen räjähdystä muistuttava ääni (3:03).

”Time” on klassikkoraita, jonka kuivat komppikitarat ovat kevyesti yliohjattuja (2:22). Kertosäkeiden psykedeelinen tunnelma (2:47) on tehty taustalauluja efektoimalla. Sitä seuraava soolo (3:17) on varmasti yksi Gilmourin tavoitelluimpia kitarasoundeja. Avainasemassa siinä ovat fuzz- ja delay-efektit.

Robert Keeleyllä on tuskin ollut vaikeuksia fuzz-piirin tekemisessä, sillä hän on tullut tunnetuksi 90-luvulla analogisten piirien modifioinnistaan. Tässä piileekin Dark Side -efektin juju: fuzz-puoli on pedaalissa oikealla, ja se on täysin analoginen, kun taas modulaatio- ja viive-efektit ovat vasemmalla, ja ne on toteutettu digitaalisesti.

Robert sanoi itse vuoden 2012 haastattelussa, että hän on panostanut DSP-tekniikan tutkimiseen. Tänä vuonna asiasta on saatu useita todisteita, joista tämä purkki on viimeisin esimerkki.

Repriisi ”Breath (in the Air)”-kappaleen teemasta (5:43) on tehty hieman erilaisella sovituksella. Kitarat ovat lievästi murolla eivätkä puhtaan moduloituja, kuten aiemmin.

Richard Wright pääsee näyttämään kyntensä seuraavan kappaleen ”The Great Gig in the Sky” upeassa pianointrossa. Kappale on hänen sävellyksensä, johon on saatu lisämausteita Gilmourin steelkitaralla, taustahölinöillä, upealla gospel-tyylisellä laulusuorituksella ja Hammond-uruilla. Sähkökitaraa kappaleessa ei kuulla.

”Money”-kappaleen nauhoja leikkelemällä tehty alku on nerokas ja pyörii kappaleen 7/4-rytmissä. Watersin nasevan, plektralla soitetun riffin pitäisi kuulua jokaisen basistin repertuaariin. Kohdassa 0:42 ensimmäistä kertaa kuultu kitaraa muistuttava tremolo-pläjäys on itse asiassa tehty Valley People Kepex -prosessorilla (keyable programmable expander). Syntikan LFO-soundi on syötetty laitteeseen, jonka noise gate saa aikaa tremolo-tyylisen efektin.

Säkeet ovat tuttua Gilmourin kuivalla soundilla vedettyä Strato-komppausta, mutta kappaleen väliosa (3:05) on Gilmourin laulavaa sooloilua parhaimmillaan. ADT-tuplatun soolon ensimmäinen kiinnekohta on voimakas plekuatakki, joka on hyvinkin voitu saada aikaan fuzzin kanssa mutta Stratocasterin volumepotikka alas ruuvattuna. Soundi on enemmän overdrivemainen mutta äärinaseva, ja voimakkaasti kaiutettu maailma tukee sitä hienosti.

Kitara tuodaan hienosti naamalle soolon toisessa osassa (3:47), jolloin siitä tiputetaan viiveet ja tuplaträkkys pois. Fuzz soi nyt kuivana. Tässä nousee päällimmäiseksi Gilmourin fraaseeraus, joten tätä soundia ei voi tehdä muuten kuin soittamalla. Lopuksi palataan rullaavampaan ensimmäisen soolon soundimaailmaan (4:30).

”Us and Them” palauttaa rauhan maahan menopalojen jälkeen. Kitaroinnin suhteen palataan teemallisesti levyn alkuun ja ollaan puhtaan kitaran äänimaisemassa (0:34). Riffiä on maustettu vibe-efektillä, muttei yhtä voimakkaasti kuin ”Breathessä”. Saksofonisoolo ja fillailu tuovat kappaleeseen jazz-sävyjä kuten rumpali Nick Masonin kevyt komppauskin.

”Any Colour You Like” jatkuu kuin edellisen kappaleen codana, ja siinä on kuultavissa voimakasta modulointia (1:20), joka asettuu vibe/Leslie-akselille nopealla rate-asetuksella. Dark Side ‑pedaalissa tätä toimintoa pystyy ohjaamaan myös ulkoisella expression-pedaalilla. Soundi on erittäin nestemäinen, eli mukana on luultavasti myös studion efektilaitteistolla tehtyä lisäprosessointia.

Kun muistamme, että Gilmour käytti kahta kitarakaappia, joista toinen oli ”normaali” 4x12”-kaappi ja toinen Leslie, on tämäkin soolo luultavasti yhdistelmä Leslietä ja vibeä tai jopa studiossa tehtyä flanger-efektiä, jota ei saanut tuolloin vielä tuotettua pedaalein. Soundi voisi löytyä Dark Side -pedaalista sekoittamalla yhteen rotary-moodissa flangeria ja Leslietä ja etsimällä niille oikean nopeuden joko jalalla tai potikkaa vääntämällä.

Levyn kliimaksi on Watersin laulama ”Brain Damage”. Kitarassa on jälleen kuultavissa mieto modulaatio. Mielestäni kyseessä on leslie, mutta koska viben yhteys Leslie-kaappin soundiin on jo alun perinkin niin läheinen, mukana voi olla myös pieni ripaus ripaus vibea. Joka tapauksessa juuri tämä väpätys eri muodoissaan tuntuu olevan tälle levylle se kaikkein tunnusomaisin kitarasoundi.

Kertosäe käynnistetyy Leslie-kaapin läpi soitetuilla Hammond-uruilla ja ”Time”-kappaleesta tutulla naiskuorolla. Kappaleessa nivoutuu yhteen koko levyn tematiikka, sillä sanoitukset summaavat ihmisen hulluudesta kertovaa aihepiiriä. Pelottava hullunauru ja Wrightin syntikkamaalailu johdattavat kappaleen codaan, joka on irrotettu omaksi raidakseen.

Levyn lopetusraita ”Eclipse” on kunnon tykitystä Hammond-urkujen, naiskuoron ja gospel-laulun voimin. Levyn aloittaa ja lopettaa sydämentykytys, ja jälkimmäisen päällä kuullaan ”There is no dark side on the moon, really. In a matter of fact, it is all dark” -fraasi, joka ei jätä ketään kylmäksi.

KUNPA MINULLA OLISI AIKAA ottaa kitara käteen, etsiä omin käsin kaikki levyn soundit ja opetella kaikki tämän levyn kitaraosuudet edes auttavasti, mutta ei. Muut työt kutsuvat. Toivottavasti jollakulla muulla on tähän aikaa, sillä nyt se on helpompaa kuin koskaan.

19.10.2016 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja rakastui Pink Floydiin hippivuosinaan ja syventää tuntemustaan bändin tuotantoon vuosi vuodelta.

comments powered by Disqus