Rakkaudesta lajiin vai rahaan?

 

Kielisoittimet ovat koko elämäni. Ihastukseni alkoi lapsena, ja se jatkuu yhä. Vuosien saatossa olen kiinnostunut yhä enemmän soundeista: mitä erikoisempia, sen parempia. Näitä efekteiksi kutsuttuja elämyksiä pakataan pieniin rasioihin, joita väritetään kutsuvin dekoraatioin. Voidaan puhua jopa kitaristien karkeista. Niinpä Kitaristin Karkkikauppa -sloganin alla kulkeva Custom Sounds on ollut minulle kuin pikkupojan toteen käynyt unelma. Kolikolla kuitenkin on myös kääntöpuolensa. Soitinkaupan pitämiseen kuuluu paljon muutakin kuin kahvinjuontia ja fuzzeilla fiilistelyä. Alan miinuspuolia ovat esimerkiksi myyntineuvottelut ja ainainen vaara siitä, että joku polkee myymiesi purkkien hintoja jossain päin maailmaa. Näitä on pidettävä pakollisena pahana, joilta ei voi välttyä.

Vaikka internet tarjoaa mahdollisuuden globaaliin yhteydenpitoon, ovat musiikkimessut edelleenkin se paikka, jossa diilit syntyvät. Jos kauppiaana aikoo pysyä, on pakko kaitsea omia merkkejään. Yhdysvaltojen NAMM-messut pidettiin viimeksi tammikuussa 2015. Valitsin tuolloin kuluttavan mannertenvälisen matkan sijaan etätyöskentelyperiodin Euroopassa. Nyt vuorossa olisi toinen vuoden päätapahtumista: Frankfurtin musiikkimessut.

Euroopan talouskurimus ei voi olla heijastumatta musiikkilaitteiden valmistukseen. Kuulin Frankfurtin messumatkaa suunnitellessani, etteivät isoimmatkaan merkit ole tänä vuonna paikalla täydellä edustuksellaan vaan messuaminen on jätetty paikallisten (lue: saksalaisten) varaan. Messut kuihtuvat vuosi vuodelta, ja niin ikään moni kotimainenkin maahantuoja jättää tänä vuonna matkan väliin. Minut ajaa messuille mahdollisuus tavata itselleni tärkeitä yhteistyökumppaneita, lähinnä Custom Boardsin pedaalilautoihin liittyen. Muun ottaisin välttämättömänä pahana, koettaen kuitenkin inspiroitua uusista tuulista ja laitteista. Messut ovat uuvuttava kokemus, ja muutenkin tiiviiseen työtahtiin sovitettuna niiden läpikäyminen vaatii aina ylimääräistä panostusta. Kysymys kuuluukin, onko minulla tarpeeksi paukkuja lippaassani? Nukuttuani vain muutaman tunnin minusta tuntuu, kuin lähtisin jo valmiiksi rotsi tyhjänä matkaan.

SCHENGENIN SOPIMUS takaa, että messuille on helppo matkustaa. Passia ei tällä reissulla tarvita. Valmisteluksi riittää messulipun printtaaminen. Se toimii samalla matkalippuna Frankfurtin junissa ja metroissa. Kätevää kuin mikä, ja todellista EU:n suomaa vapaata liikkuvuutta! Messujen porteilla ei ole ruuhkaa, ja vanha tuttu halli numero neljä avautuu pian silmieni edessä. Vanhat muistot palaavat mieleeni, ja tiedän jo entuudestaan että kaikki sähkökitaraan liittyvä löytyy täältä. Muut hallit on pyhitetty rummuille, akustisille, kosketinsoittimille, valoille, pro-äänelle jne. Olen kuitenkin päättänyt jo etukäteen, etten uuvuta itseäni turhalla renkaiden potkimisella. Kun messut on nähnyt kerran elämässään koko kirjossaan, se riittää. Aion keskittyä tärkeimpään, eli efekteihin, pedaalilautoihin ja niiden lisätarvikkeisiin.

Käy nopeasti selväksi, että alue on kutistunut edellisistä vuosista. Hallissa on väljempää, ja tilaa on yllin kyllin. Huomioni kiinnittyy valtavaan määrään kiinalaisia valmistajia, joilla on kaikilla näytillä samannäköisiä minipedaaleja. Näitä on nähty ennenkin, mutta nyt tarjonta on multiploitunut. Toinen toistaan muovisemmalta näyttävät purkit nostavat karvani pystyyn. En halua olla missään tekemisissä tällaisen halpatuotannon kanssa. Kojuilla istuu tympääntyneen näköisiä myyntiedustajia räpläämässä puhelimiaan ja syömässä nuudeleita. Ei inspiroi.

Kävellessäni eteenpäin huomaan, että perinteisetkin merkit ovat ottaneet valikoimiinsa idässä valmistettua halpatavaraa. Ennen niin upeissa ja silmiä hivelevissä laitteissa näkyy nyt kiinalaisen CNC-koneen jälki. Tuntuu oudolla tavalla, että kävelen koko ajan samojen tavaroiden keskellä, vaikka valmistajat ja logot vaihtuvatkin. Poikkeuksia tietysti on, mutta näiden valopilkkujen osuus messuista on todella vähäinen. Harmi. Kuvaavaa on, että Frankfurtin messuja ikonisoiva Orangen ilmainen kangaskassikin hajoaa käsiin, kun sen toinen kantokahva menee poikki. Surullista.

Kävelen alueen läpi etsien virikkeitä, mutta en löydä kuin muutaman mielenkiintoisen artikkelin. Muutama loopperi, pedaalilautatarvikkeita ja lupaava wah-pedaali. Aamun vaihtuessa päiväksi melu alueella lisääntyy eskaloituen vähitellen kakofoniseksi. Tatuoidut metallikitaristit shreddaavat demojaan itäeurooppalaisilla halpavahvistimilla. Salihousuiset fuusiomiehet släppäävät bassoillaan italialaisten transistorivahvistimien läpi. Molemmat yhtä aikaa ja kaikissa mahdollisissa sävellajeissa. Tässä klippiä NAMM:sta muutaman kuukauden takaa, että pääset mukaan tunnelmaan.

Halli on kahlattu läpi puolessa tunnissa. Samat merkit alkavat toistua ja joudun toteamaan, että messut ovat osaltani tässä. Tunnen haikeutta koko alaa kohtaan. Laitteista puuttuu kaikki se viehätys, joka sai minut alunperin innostumaan soundeista. Tämä on suuri ongelma, sillä ilman innovaatioita ihmisten into kuihtuu kasaan. Messuvieraat haluavat nähdä upeita luomuksia ja kerätä ainutlaatuisia kokemuksia. Automessuille lähdetään katsomaan hienoja autoja ja venemessuille tyylikkäitä veneitä. Täällä ollaan näköjään ihmettelemässä idän halpatuotantoa. Ei ihme, että Juha Ruokankaan Holy Grail -messu oli viime vuonna niin suosittu. Tapahtuma järjestetään toista kertaa tänä syksynä, ja on helppo nähdä, että moni laite-entusiasti ja aficionado ottaa lennon Berliiniin pilalle menneen Frankfurtin sijasta. Ei kai kukaan menisi messuhalliin tuijottamaan idässä halvalla tuotettuja autojakaan, eihän?

KEVÄTAURINKO EI PETÄ. Neloshallin edusta on kuin yksi iso terassi, jossa pääsee nauttimaan saksalaisuudesta puhtaimmillaan: oluesta ja makkarasta. Täällä ihminen viihtyy. Lämpötila on yli kahdenkymmenen, eikä sisällä terrorisoivien demosoittajien melusaaste ulotu korviin.

Huilattuani ja vaihdettuani kuulumisia kollegojen kanssa suuntaan ensimmäiseen palaveriini Pedaltrain-pedaalilautojen Euroopan-edustajan kanssa. Paikalla on myös Yhdysvaltojen delegaatio. Otamme karhunhalit Jim Colellan kanssa ja kuulen ilokseni, että myös Pedaltrainin perustaja John Chandler on tulossa huomisillan kemuihin. Iloinen yllätys ja yllättäväkin käänne! Käymme läpi kesäkuussa Eurooppaan saapuvia uusia malleja sekä herrojen kovasti ihailemaa pedaalilautagalleriaa Custom Boardsin pedaalilaudoista. Jim pyytää minua poseeraamaan ja nappaa minusta kuvan muutaman tunnin yöunien jälkeen. Se päätyy pian Pedaltrainin Instagram-tilille kovien hehkutusten kera. Arvostan.

Jim on spontaanin tyytyväinen Pedaltrainille tekemästäni markkinointityöstä. Puolestani heidän uusi linjastonsa taas vaikuttaa kaikin puolin lupaavalta ja on hieno parannus jo hyväksi havaittuun sapluunaan. NAMM:ssa julkaistussa valikoimassa on huomioitu monia viime vuosien kehitysideoita. Tässä klipissä firman omistaja John Chandler kertoo suunnitteluperiaatteistaan ja omasta taustastaan pedaalilautabisneksen ehdottomana isähahmona.

Olen jättänyt tälle päivälle kalenteriini reilusti tilaa ja keskittänyt suurimman osan valmistajatapaamisistani torstaille. Pedaltrain on ainoa poikkeus: sen edustajia tapaan molempina päivinä. Keskityn siis viettämään kesäpäivää tuttujeni kanssa. Jo 80-luvulla speed metallia bändikaverinani soittanut Topi Löppönen on kehittänyt kitara-applikaation nimeltä 4 Chords, ja on nyt paikan päällä etsimässä sopivia yhteistyökumppaneita. Hänen työnsä on noteerattu valtamediassakin, enkä epäile hetkeäkään, etteikö appi breikkaisi isosti tuolla innolla ja päättäväisyydellä.

Pyhitän loppuillan tapaamiselle Uraltonen perustajan Mikko Kankaanpään kanssa. Päädymme yhdessä yhteistyökumppanin jatkokemuille, joissa ympäri maailmaan saapuneita vieraita pehmitetään ilmaisilla antimilla. Kuinka ollakaan, teltan sisällä soi musiikki, ryyditettynä funk-bassolla. Pysymme kaukana melusaasteesta ja nautimme lämpimästä kevätillasta. Ilmaisen tenho ei lopu vanhallakaan iällä, ja ilta vaihtuu kuin huomaamatta yöksi. Mikon kanssa visiointi on erittäin hedelmällistä, sillä meillä on pitkä yhteinen historia. Tilasin häneltä putkia ja vahvistimien varaosia edellisessä pestissäni vahvistinhuoltajana. Nykyään olemme kollegoja ja pyrimme siihen, että yhteistyömme jatkuu tulevaisuudessakin.

On aika lähteä takaisin kämpille. Parkkeeraan kotimatkalla terassille lämpimään Manner-Euroopan yöhön katsomaan jalkapalloa, kun sisältäpäin kumpuava tyhjyys iskee minuun toden teolla. Mitä ylipäätänsä teen täällä? Olen todella kaukana omasta intohimostani. Yhteistyö soittajan kanssa, soundien hakeminen ja luomisvaiheessa olevan kitaristin unelmien käytäntöön saattaminen ovat kaikki syitä, miksi jaksan herätä joka päivä innokkaana töihin. Nämä messut eivät noita tunteita tarjoa. Myyntihenkilöiden kanssa ja illalla teltassa käydyt alan huhuja ruotineet keskustelut koskivat lähinnä myyntikatteita, jakelijoiden reviiririkkomuksia, maksuaikoja ja tuoteväärennöksiä. Olen todella kaukana rakastamastani pedaalilautojen, efektien ja makeiden soundien maailmasta.

Airbnb-majapaikkani sängyssä pohdin, pitäisikö minun lähteä taas keikoille kitarateknikoksi? Loppukäyttäjän viereen, seuraamaan yleisön reaktioita, tuntemaan adrenaliinipistoksen ennen keikan alkua ja endorfiinin valumisen elimistöön huolien lakattua. Tuleva päivä tarjoaisi minulle kuitenkin vain lisää neuvotteluja, lakimiehiä ja markkinointiväen tapaamista. Tunnen elinaikani käyvän vähiin. Isäni kuoli alle kuusikymppisenä, joten omat elinvuoteni voivat olla hyvinkin jo omien sormien ja varpaiden avulla laskettavissa. Haluanko viettää loppuelämäni näin? Tarvitsisikohan joku kitarateknikkoa keikoilleen?

PÄIVÄ ALKAA neloshallin yläkerroksesta, jossa tunnelmavalaistus, rauhallinen pianonsoitto ja ilmainen kahvi ottavat minut syleillen vastaan. Tänne on rakennettu B2B-koppeja, joissa voidaan jutella rauhassa, ilman alakerran kakofoniaa. Vastassani on T-Rexin perustaja Lars Dahl assistenttinsa Michael Pagaardin kanssa. Kaksikolla on minulle pelkästään hyviä uutisia. He ovat spontaanin iloisia Varre Vartiaisen kuvaamista videoista, jotka julkaisin tammikuussa Backstagella.

Mikä parasta, T-Rex-kaksikko on tuonut näytille täysin uuden pedaalilautasarjan, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas. NAMM:ssa esitellyn laudan nousevan rakenteen ansiosta sen alle mahtuvat kaikki mahdolliset virtalähteet. Kokeilen työn jälkeä, katselen yksityiskohtia ja vakuutun. Pedaalilauta näyttää kaikin puolin hienolta, enkä malta odottaa, että pääsemme tekemään ensimmäisen Custom Boards -pedaalilautamme tämän rungon pohjalta. Transit Case -tyylinen case lisää innostustani ja on selvää, että tämä tullaan näkemään jatkossa A-sarjassa Pedaltrainin rinnalla.

T-Rexillä on näytillä myös NAMM:ssa kohun saattelemana esitetty Tanskassa valmistettu nauhakaiku, joka soundaa todella upealta. Mukana ovat liitännät ekspressiopedaalille sekä chorus ja tap-tempo. Helposti vaihdettava kasetti viimeistelee kokonaisuuden. Upeaa! Tämän paremmin päivä ei voisi alkaa. Ehkä tämä messuaminen onkin kivaa puuhaa?

Neloshallin alakerran kakofonian sijaan menen rentoutumaan viereiseen valokuvanäyttelyyn. Se osoittautuu todelliseksi helmeksi ja on henkeäsalpaavaa seurattavaa. Jimmy Page, Bob Marley, Pink Floyd, Freddie Mercury, Chuck Berry – lista on loputon. Neal Prestonin ottamien kuvien vedokset ovat myös myynnissä, niiden tuotot ohjataan musiikkikasvatukseen. Täällä viihtyy todella hienosti, ja alan ajatella messuja uudessa valossa. Ehkä tänne pitäisikin tulla vain viihtymään? Voisivatko messut tarjota jotain muuta musiikkiin liittyvää ainaisten demolavojen, tiluttamisen ja släppäämisen sijaan? Tämä näyttely on ainakin loistava alku, kuten viereinen B2B-loungekin.

Toinen rauhallinen paikka on neloshallin aulassa sijaitseva medialounge. Tapaan siellä Burkhard Lehlen, joka valmistaa pedaalilaudoille tärkeitä splittereitä ja summaimia. Myös hänellä on meille ilouutisia. Väkilukuun suhteutettuna olemme pärjänneet kaikista hänen jakelijoistaan parhaiten ja hän ihmettelee kovasti, mitä teemme erilailla kuin muut. Näytän hänelle Backstage-blogiamme ja selitän, miten autamme soittajia ymmärtämään, mitä ongelmia juuri hänen laitteillaan voidaan ratkaista.

Burkhard kertoo viimeistelevänsä volumepedaaliaan, joka käyttää hyväkseen magneettista sensoria potentiometrin tai optisen sensorin sijaan. Hänen mukaansa perinteiset volumepedaalit jättävät usein osan signaalista matkan varrelle. Tiedän itsekin tunteen, kun artisti painaa volumepedaalia alas koko painollaan ja kokeilee moneen kertaan, ovatko kitaran säädöt täysin tapissa.

Suuntaan miitingin jälkeen ulos terassille. Minulla ei ole enää aikomustakaan palata nelossalin kaaokseen. Ulkona paistaa aurinko, ja siirrän tapaamisen ruotsalaisen pedaalivalmistaja Dan Wahlbeckin kanssa terassille. Olen saanut jo pari viikkoa sitten vihjeen Amorphiksen Niclas Etelävuorelta nelialueisesta bassosärkijästä, jossa basson taajuuskaistaa pystyisi säröttämään alue kerrallaan. Nyt Mög-niminen pedaali ilmestyy eteeni, isäntänään pitkä, silmälasipäinen ja tiedemieheltä näyttävä länsinaapuri. Turisemme niitä näitä ja nautimme kesäpäivästä. Selviää, että kaverilla on pitkä historia telekommunikaatiosta, puolustusjärjestelmistä ja säröpedaaleista. Sopivasti höyrähtänyt insinööri on miellyttävää juttuseuraa, ja onkin hienoa saada taas yksi putiikkipedaalivalmistaja mukaan Custom Soundsin talliin.

TUNNEN VETOA yläkerran B2B-loungea kohtaan. Vähien yöunien ja kroonisen työnteon myötä olen täysin kuitti. Istuudun mukavalle tuolille ja ummistan silmäni. Huomaakohan kukaan, jos torkahtaisin hetkeksi? Seuraava tapaamiseni on tunnin päästä, ja tarvitsen kipeästi nollausta ennen sitä. Ajatus virtaa, kasvot, äänet ja tilanteet vilisevät mielessäni taukoamatta, kunnes havahdun kuola suupielelläni. Missäs sitä oltiinkaan? Loungessa, Saksassa. Paljonko kello on? En ollut torkkunut kuin hetken, mutta olo on virkeä kuin rebootatulla tietokoneella. Vanhat skriptit ja käskysarjat on ajettu loppuun ja tuntuu, että prosessoreissa riittäisi taas potkua ottamaan vastaan uusia juonia. On aika lähteä messujen päätapaamiseeni.

Matka kasihalliin on pitkä kuin nälkävuosi. Hallien välissä kulkee myös shuttle, mutta en myönnä olevani niin lopussa ettenkö pystyisi taittamaan tätä matkaa jalan. Astun sisään valtavaan teollisuushalliin, joka on dekoorattu hienoksi kuin mausoleumi. Kokoluokka verrattuna soitinosastoon on täysin eri kaliiberia. On helppo nähdä ensimmäisellä silmäyksellä, että Pro-Audio-puolella liikkuu täysin eri lailla nappulaa.

Pistäydyn eräälle ruuhkautuneelle kojulle ihmettelemään, mitä siellä tapahtuu. Syy selviää nopeasti. Tilan reunaan on ladottu päällekkäin jääkylmiä olutkoreja. Täällä ei pihtailla. Myöskään Pedaltrainin Euroopan-jakelija Faceteam ei säästele tarjoilussaan. Ruokaa on jos monenlaista, ja fine dining -herkut toimivat täydellisenä vastapainona parin päivän makkarakuurille.

John Chandler on Pedaltrainin perustaja ja erittäin mukava mies. Tapasimme ensimmäistä kertaa kolmisen vuotta sitten NAMM:ssa. Esittelin hänelle tuolloin orastavaa Custom Boards -ideaani. Tulimme heti hienosti juttuun, sillä hänen taustansa on samankaltainen omani kanssa. John työskenteli pitkään eri bändien kanssa kitarateknikkona. Kiertueiden välissä hän teki päivätöitä tehtaassa, joka valmisti metallirunkoja eri teollisuuden tarkoituksiin. Pitkästyneenä hän päätti valmistaa näistä rungoista itselleen pedaalilaudan. Ensimmäisen kappaleen jälkeen kaikki hänen kitaristituttavansa halusivat samanlaisen, ja loppu on historiaa. Kaiken kukkuraksi John ymmärsi hakea patentin Yhdysvalloissa pedaalilaudalle, joka sisältää reikiä. Tämän patentin myötä muut eivät ole rapakon toisella puolella päässeet hyödyntämään hänen innovaatiotaan pedaalilaudasta, jonka johdot kulkevat siististi laudan alla.

Pedaalilautagalleriamme selailu miellyttää Johnia kovasti, ja pohdimme yhdessä eri mahdollisuuksia viedä Custom Boards -ideaa eteenpäin. Tunnelman rentoutuessa keskustelumme ajautuu pedaalilautojen jälkeen omiin intohimoihimme. Hän suunnittelee moottoripyöräretkeä Yhdysvaltojen halki. Minä taas intoilen kirjoittamisesta ja journalismin opiskelusta, joka inspiroi myös häntä. John suunnittelee kirjoittavansa reissultaan matkapäiväkirjan itseään varten. Hän kertoo ihastuneensa Evan McGregorin tähdittämään sarjaan, jossa Tähtien sodastakin tuttu näyttelijä ajaa kaverinsa kanssa Euroopan poikki moottoripyörällään. Unelmat pitävät mielen virkeänä, aikuisiälläkin.

ILLAN SUUSSA John lähtee jet lagin uuvuttamana hotellille ja esittelee minut ennen poistumistaan toiselle erittäin mielenkiintoiselle hahmolle. Triad Orbit ‑telineitä suunnitteleva Herschel Blankenship on tehnyt pitkän uran musiikkibisneksessä. Hänestä huokuva mikstuura hulluutta ja ennakkoluulottomuutta saa minut positiivisella tavalla varpailleni. Hän on käyttänyt vuosia tutkiakseen kaikki markkinoilta löytyvät mikkitelineet ja kehittänyt sen jälkeen oman telinemallistonsa, joka hakee vertaistaan koko maailmassa.

Nämä erittäin vakaat, kaikkiin suuntiin taipuvat ja metalliosiltaan luottamusta huokuvat telineet ovat kuin toisesta ulottuvuudesta. Huomaan räplääväni poikamaisesti joka suuntaan kääntyviä niveliä. Olo on kuin Heurekan tiedenäyttelyssä. Kaveri on intohimoinen kuin mikä, ja hänen innostuksensa inspiroi minua suuresti.

Tästähän messuissa on kyse! Persoonien ja luovien ihmisten tapaamisesta. Siihen ei kyllästy koskaan. Tänne voisi tulla seuraavana vuonna vain päiväksi, ja viettää sen kokonaan yläkerran loungessa ihmisten parissa. Laitteet näkee hetkessä, mutta ihmisten kanssa voi keskustella tuntikausia. Vaikka internetillä on paikkansa, on persoonallinen kontakti se, jolla asiat loppujen lopuksi suttaantuvat. Vähän niin kuin ennen vanhaan. Saan uudelta idoliltani monta kallisarvoista opetusta, joista tärkeimpänä mieleeni jää "Sillä ei ole väliä missä se tehdään, vaan kuka sen tekee".

Herschel on seilannut Kiinan ja Yhdysvaltojen väliä viime vuosikymmenet ja tietää, että osaavia rakentajia löytyy mistä päin maailmaa tahansa. Kiina ei siis itsessään tarkoita huonoa laatua, vaan pikemminkin länsimaisten ahneus alihankkijoitaan kohtaan.

“Halvalla saa huonoa, ja kalliilla parasta”, hän jatkaa.

Totean Blankenshipille sydämestäni, että hänen tapaamisensa on minulle koko messujen suola. Oma vereni vetää tällaisten, liki maanis-autistisella pedanttiudella asioihinsa suhtautuvien hahmojen pariin. Ihminenhän viihtyy kaltaistensa parissa. Niin viihdyn minäkin.

Myyntineuvottelut eivät olleet nuorena minulle syy tarttua kitaraan. Suurin osa maailman soitinkauppojen omistajista eivät ole muusikoita. He voisivat yhtä hyvin myydä jääkaappeja. Huomaan painivani väärässä sarjassa ja kulkeneeni liian pitkän matkan siitä, kun Stray Cats, Crazy Cavan ja Matchbox olivat minulle se viimeinen niitti, joka vei sydämeni.

Messut jäävät mielestäni kuitenkin plussan puolelle. Kuin pisteenä i:n päälle saan sähköpostiviestin yhdeltä Suomen tämän hetken menestyneimmistä bändeistä. He haluavat apuani kitarajärjestelmänsä suunnittelussa. Huokaan, että onneksi minulla on Custom Boards henkireikänäni, enkä ole pelkästään myyntiedustajien ja kaupparatsujen armoilla.

Pääsen lopulta Airbnb-majapaikkaani ja nukahdan miettiessäni signaalin eri reititysmahdollisuuksia tuohon seuraavalla viikolla työstettävään järjestelmään. Rauha valtaa mieleni. Viimeisestä keskustelusta inspiroituneena myös aamuinen ajatus kesän keikoista kiehtoo. Luovien ihmisten kanssa viihtyy, olivat he sitten suunnittelijoita tai muusikoita. Sarjatuotantona laitteita tai säveliä tehtailevat korporaatiotyypit eivät ole koskaan olleet minua varten. Huomaan kaipaavaani luomisvoimaisista persoonista kumpuavaa energiaa. Vain sen avulla kitaraentusiasti pysyy virkeänä. Päivästä toiseen.

22.4.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus