Parahin Ilkka Malmberg

Uutinen äkillisestä poismenostasi yllätti minut eilen täysin. Vielä perjantaina olin googlannut innokkaana uutisia uudesta kirjastasi ”1917”, jonka oli määrä ilmestyä viime keskiviikkona. Nyt ymmärrän, miksi se on myöhässä.

Niin ikään olin eilen – kuukauden ensimmäisenä lauantaina ­– rientänyt postilaatikolle nappaamaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen käsiini, selannut sen läpi ja toivonut, että se olisi sisältänyt taas yhden pitkän artikkelisi, joihin olin niin kovasti ihastunut. Mukana oli vain kaksi lyhyempää juttua, jotka olit tämän päivän tiedon valossa kirjoittanut sairasvuoteeltasi. Gloria-lehdestä löysin vielä elämääsi summaavan A-Ö palstan, jossa käyt Sinulle tärkeitä asioita läpi kirjain kirjaimelta. Etenkin viimein kirjain kosketti minua syvältä.

IHMINEN kaipaa esikuvia. Kun aloitin soittamisen kuuntelin eri kitaristeja ja annoin heidän inspiroida minua. Kun urheilin, oli minulla esikuvina samojen lajien taitajia. Kun vuonna 2011 aloin kirjoittamaan vuosien tauon jälkeen, en tiennyt eri tyylilajeista senkään vertaa, että olisin osannut etsiä opettajaa.

Noihin aikoihin kiinnitin huomioni Kuukausiliitteessä julkaistuihin pitkiin artikkeleihisi. Silmiini osui mm. tarina Espanjaan matkaavasta rekkakuskista. Matkakuvaus oli äärimmäisen todentuntuinen ja tunsin olevani mukana ohjaamossa.

Internetin avulla löysin muitakin kirjoituksiasi ja tajusin, että juuri niiden kirjoitusten, jotka minuun tekivät suurimman vaikutuksen, alla luki Ilkka Malmberg.

Nyt tiesin mitä etsiä. Latasin vanhoja artikkelejasi iPadille PDF-muodossa, lainaisin kirjastosta vanhoja kuukausiliitteitä ja kirjojasi. Etsin kuumeisesti oppejasi internetissä ja aloin kasata niitä omaan tekstitiedostoon.

Puolisoni näki innostukseni ja osti minulle joululahjaksi Hehtaari –kirjasi. Luin sen kahteen kertaan. Kirjassa kiteytyy moni asia, josta kirjoituksissasi pidän. Lyhyet lauseet. Tapa katsoa maailmaa läheltä, yksityiskohtien kautta. Näiden yksityiskohtien tarkka kuvaus. Lisäksi olit tuonut kirjaan perspektiiviä kirjoittamalla uusia tekstejä vanhojen, jo julkaistujen oheen. Tämä muodosti erinomaisen luotaavaa ajankuvaa maastamme.

JATKOIN KIRJOITTAMISEN OPISKELUA juttujesi avulla ja löysin muutamista graduista lainauksia Sinulta, joita lisäsin kasvavaan vinkkilistaani. Ymmärsin, että käytät editoria ja, että kaikki juttusi luetaan yhdessä oikolukijan kanssa sanasta sanaan. Mestaruus on siis hiomisen tulos, joka tuntui aloittelevasta kirjoittajasta lohdulliselta.

Luin loputkin kirjasi ja periaatteessa kaiken mitä käsiini sain. Kävin Sanomatalossa selaamassa vanhoja Kuukausiliitteestä julkaistuja koosteita, toivoin ja toivon edelleen, että kaikki kirjoituksesi julkaistaisiin yhtenä teoksena. Etenkin kirjoituksesi Kaija Saariahosta miellytti minua suuresti. Luin sen moneen kertaan ja onnistuin hankkimaan myös sen lehtiversiona omaan hyllyyni.

Pysyvä inspiraation lähteeni oli nyt alati mukanani kulkeva Hehtaari-kirja. Olin aloittelemassa toisen oman kirjani kirjoittamista, ja luin sitä iltaisin, tai aina kun halusin muistuttaa itseäni minkälaista hyvä teksti on. Tajusin toki koko ajan, etten tule yhtä hyväksi kirjoittajaksi vain lukemalla kirjoituksiasi. Yhtä vähän oppii soittamaan kuin Eric Clapton vain kuuntelemalla vanhoja Creamin levyjä. Mutta ainakin sain lukemalla mieleni oikeaan asentoon, enkä lähtenyt rönsyilemään tekstissäni, vaan yritin parhaani mukaan kirjoittaa selkokieltä kuten Sinä.

ENNENAIKAINEN LÄHTÖSI koskettaa minua kuten John Lennonin tai George Harrisonin poismeno. Esikuvani on poissa. Mutta kuten The Beatlesinkin kappaleet, juttusi jäävät elämään ja ne ovat luettavissa internetin ansiosta tästä iäisyyteen.

Jos minun pitäisi mainita yksi asia, joka Sinut erottaa muista kirjoittajista niin se on idean ja aiheen eron esille tuominen. Pystyit kirjoittamaan mistä vain aiheesta mielenkiintoisesti, omalla näkökulmallasi ja välittämään sen kautta varsinaisen ideasi.

Jään odottamaan niin 1917 -kirjaa kuin toistakin tekeillä olevaa teosta Table Rockista, jota valmistelit yhdessä kuvaajasi Markus Jokelan kanssa. Jos ymmärsin oikein ainakin ensimmäinen julkaistaan keväällä kollegojesi viimeistelemänä.

Kyse on kuin tunnetun muusikon postuumista julkaisusta, jonka tuottaja ja bändin jäsenet viimeistelevät. En voi olla täysin varma, onko kaikki siinä kirjassa juuri niin kuin Sinä olisit halunnut. Ostan sen silti.

”ÖLJYMÄKI. Kaupungeista minulle on tärkein Jerusalem. Siellä mikään ei ole unohtunut. 60-vuotispäiväni aamuna sain herätä The American Colony –hotellissa Itä-Jerusalemin arabikaupunginosassa. Onneksi ehdin näyttää sen vaimolleni: arabikorttelien uhma, äärijuutalaisten kiihko, Jerusalemin koko hulluus. Muuri, Hebron, siirtokunnat, tiesulut. 

Olisinpa saanut vielä kerran nähdä auringonlaskun Öljymäeltä. Mutta antaa olla: Hieno se on täältäkin.”

4.12.2016 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Backstage-blogin perustaja, jolle narratiivisen laatujournalismin nauttiminen on elinehto. 

Ilkka Malmbergin vinkit kirjoittamiseen

(Otteet on kerätty vuosien varrelta useista eri lähteistä internetistä, graduista, lehtiartikkeleista ja kirjoista. Niitä ei ole oikoluettu ja monessa kohdassa on voitu yhdistää mielipiteitä samasta asiasta eri vuosilta)

  1. IDEOINTI Tärkeä osa työstäni on ideointia. Idea on puolet jutusta. Ja kun sanon ”idea”, en tarkoita ”aihetta”, niin kuin yleensä tarkoitetaan. Aihe on vaikka syrjäytyminen tai Kaija Saariahon musiikki. Kun saadaan idea, keksitään, miten juttu näistä aiheista tehdään. Ideointi voi joskus olla vaikeaa. Eikä ideointia voi opettaa, vaikka joku konsultti varmaan on sinullekin niin väittänyt. Kun idean saa, sitä on vaikea siirtää toisen kirjoittajan päähän. On parasta, että idea on kirjoittajan oma. Hänen olisi hyvä saada se itse. Jos on hyvä idea, loppu on pelkkää kirjoittamista.

  2. TOINEN TASO 

Minulla on tapana kirjoittaa juttuun toinen taso, eräänlainen piiloteema. Palautteesta olen huomannut, että aika usein se jää huomaamatta. Esimerkiksi valokuvaaja Markus Jokelan kanssa tekemäni kaksi Table Rock juttua – 16 vuoden väliajoin – kertoivat yhtä lailla vanhenemisesta kuin nebraskalaisesta pikkukaupungista.
  3. NÄKÖKULMA Reportaasia ei voi olla ilman subjektiivista näkökulmaa, vaikka lehtien "vakavilla" osastoilla sitä päivittäin yritetään. "Subjektiivinen näkökulma" tarkoittaa monien mielestä minäjuttua, yksikön ensimmäistä persoonaa, jonka käyttöä ammattimainen journalisti kavahtaa. Minän varominen on journalistille ongelma, usein naurettavuuksiin asti. Uskon, että lukija osaa myös arvostaa sen mukanaan tuomaa suoruutta. Luonteva minämuoto tuo tekstiin raikkautta ja läheisyyttä.
  4. KERTOJAÄÄNI En ota mitään toista kertojaroolia, mutta voin edelleen joskus pelleillä ja parodisoida; korostaa jotakin ominaisuutta, kuten leikkiä olevansa vähän enemmän tohkeissaan kuin oikeasti on. Kirjoittajan itseironia on tärkeää. Jos suhtautuu itseensä kovin juhlallisesti, se on tekstissä ”kauheaa luettavaa”.
  5. HENKILÖKUVAT Haastattelu on yleensä vale, tai ainakin kaunistelu. Minusta reportaasissa on parempi kertoa mitä tapahtuu kuin kertoa, mitä minulle vastattiin, kun kysyin mitä tapahtuu. Teen siis henkilöjuttuja hyvin harvoin. En edes oikein usko, että ihmiset puhuvat haastatteluissa totta. En minäkään puhuisi. Me yritämme esiintyä niissä eduksemme, tai ainakin niin, ettemme mokaa. Henkilöjutuissa minua kiinnostaa enemmän miljöö, joka on tehnyt ihmisestä sellaisen: ajankohta, lapsuus, yhteisö. Ihmiset puhuvat mitä puhuvat. Niinpä en reportaasia tehdessäni varsinaisesti haastattele. Yritän seurata ihmisiä ja kertoa, mitä he tekevät. Mitä he puhuvat, kun eivät anna haastattelulausuntoa. Yritän siksi viipyä tilanteissa pitkään.
  6. LEHTIKIELI AJASSA Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka nopeasti lehtikieli elää, kuinka nopeasti taidokaskin reportaasi vanhenee. Kaksikymmentävuotta vanha romaani ei välttämättä tunnu yhtä vanhentuneelta. Minusta lehtitekstin nopea vanheneminen kertoo siitä, että se elää kiihkeästi ja kiinni ajassaan. Se käy jopa hieman edellä. Lehtijutun tulee sisältää tuoretta tietoa, se on aikaansa sidottu ja vanhenee pian.
  7. REPORTAASI JUTTUMUOTONA Jos kysymyksessä on reportaasi, kuten minun tapauksessani usein on, ryhdyn keräämään havaintoja paikalta. Usein pitää matkustaa, olla pois omasta ympäristöstä, mikä helpottaa syventymistä. Reportaasia ei missään tapauksessa saa käsittää ulkomaanmatkaksi tai muuksi eksotiikaksi, vaan kaikkein kiehtovinta on kirjoittaa ja lukea kuvauksesta läpikotaisin tutusta ja tavanomaisesta. En usko kuriositeettiin vaan tavallisuuteen ja arkeen. Reportaasi merkitsee, että kirjoittaja tuo lukijoille jotain, mitä on saanut tietää, nähnyt tai kokenut. Siinä täytyy olla läsnäolon tunnelma tai se ei ole reportaasi. Reportaasissa pitää olla tuliaisena tietoa, mutta sen on perustuttava omaan havaintoon, observointiin. Tekstissä voidaan kertoa, miltä tuoksuu, maistuu, tuntuu, mitä ääniä kuuluu, ovatko jalat märät. Paikallaolon tuntu tulee aistien yhteisvaikutuksesta.
  8. JOURNALISMIN KIELI Lehtijuttu ei salli hämäryyttä, siinä ei saa olla kahta merkitykseltään epäselvää virkettä peräkkäin tai se menettää lukijansa. Toisin on novellissa tai romaanissa; niiden lukija kestää hämäryyttä paremmin, sillä hän on sitoutunut: hän on päättänyt uhrata aikaansa teokseen, meidän lehtikirjoittajien on varastettava aika häneltä. Lehteen kirjoittaessa sanonnan on oltava selkeää ja yksinkertaista. On koko ajan muistettava, miten lukijakunnassa on sekä typeryksiä että neropatteja, tavallisia ja originelleja, sekä asiasta kaiken tietäviä että niitä jotka kuulevat siitä ensi kertaa. Tekstin täytyy tuntua helpolta, helposti kirjoitetulta.
  9. ANFANGI JA KOHTAUKSET Uskon, että jotain merkittävää piilee anfangissa. Se on typografinen termi, joka tarkoittaa suurta, monen rivin korkuista alkukirjainta. Sitä käytetään taitossa katkomaan tekstimassaa, kun ei ole käytetty väliotsikointia. Vaatii toisenlaista rakenteellista ajattelua suunnitella tekstinsä anfangien pätkimäksi. Reportaasi koostuu kohtauksista. Siinä ollaan tietyssä kuvakulmassa, ja kun kohtaus vaihtuu, vaihtuu näyttämö ja ehkä henkilötkin. Television ja elokuvan vaikutuksesta lukija kykenee nykyisin sopeutumaan jyrkkiin filmimäisiin leikkauksiin. Tässä mielestäni on suuri ero verrattuna muutaman vuosikymmenen takaisiin lehtiteksteihin. Leikkausten tarkoituksena on kuljettaa tekstin eritempoisia kohtauksia peräkkäin niin, että jännite säilyy. Elokuvan muoto on tunkeutunut lehtireportaasiin. Kun katkelmallisuus lisääntyy; rakenne tulee tärkeämmäksi. Jos kirjoittaessaan ajattelee tekstiä kohtauksina, rakenne syntyy helposti. Jälkeenpäin sitä on vaikea luoda. 
  10. ALKU JA LOPPU Jos rakenne on tärkeä, niin alku on hyvin tärkeä. Yleensä mietin pitkään aloitusta. Tavallista on, että olen jossain vaiheessa kirjoittanut muistikirjaani katkelman, joka sopisi aluksi. Samoin sieltä löytyy yleensä loppu. Ne ovat siis valmiina. Muistikirjaan kertyy paljon kaikenlaista tavaraa. Sommittelen niitä sitten piirtämiini laatikoihin, yhdistelen: tuon kerron ensin, ja siitä tulen tuohon, ja lopulta päädytään tähän. Kun aloittaa kirjoittamisen, on tärkeää tietää, mihin on menossa ja mihin päätyy.
  11. KÄÄNNE Ajattelen paljon tarinan kuljettamista ja rytmiä. Pyrin lukijan yllättämiseen. Siksi ihannetapauksessa pitkään juttuun pitäisi saada käänne. Kovin harvoin on kerrottavissa niin hyvää tarinaa, että siinä on kunnon dramaattinen käänne. Lyhyellä juttumatkalla ei yleensä satu mitään kovin dramaattista. Silloin käänne pitää rakentaa. Upeinta on jos reportaasi on kuin nuotiotulitarina, jota kuunnellaan haltioituneena ja luiskahtamatta.
  12. JÄNNITE Leijan saa kyllä ylös, mutta se pitäisi saada pysymään ilmassa. Tekstissä pitää pysyä jännite: jos siinä on kiihkoa, se ei saa jatkua liian pitkään ja palaa loppuun; jos se taas rakentuu levollisemmalle menolle, siinä pitää olla suvantovaiheita, kuten elokuvassa.
  13. PREESENS VAI IMPERFEKTI Reportaaseissa näyttää tätä nykyä vallitsevan preesens. Preesens tuo tehoa. Aivan kuin nuotiotulikertojan ääni mataloituisi, varjot kävisivät uhkaaviksi, kuulijat painautuvat lähemmäksi valoa. Preesens myös väsyy nopeasti. Sillä ei voi ratsastaa pitkään. Siksi sitä ei varmaan käytetä kaunokirjallisuudessa, jossa on monia aikatasoja. Preesensjuttu pitää pystyä lukemaan yhdellä istumalla. Ehkä elokuvallisuudessa piilee taas yksi selitys preesensille. Sen käyttö tekee tekstistä elokuvakäsikirjoitusta. Näytelmissähän on preesens (Nauraa ja poistuu vasemmalle). Preesens on elokuvan keino, siinä on läsnäoloa. Jutunkertoja, jota vain korvin kuunnellaan, käyttää yleensä imperfektiä. Esimerkiksi vitsit kulkevat imperfektissä, vaikka ovatkin lyhyitä. Romaaneissa tai novelleissa kirjoitetaan imperfektissä. Teksti tuntuu kovin kaunokirjalliselta, jos siinä on imperfekti. Se ujostuttaa kirjoittajaa.
  14. OPPIA MAINOKSISTA Mainosten keinoja tarvitaan erityisesti otsikoinnissa, ingresseissä, avauksissa, kuvateksteissä, jatko-otsikoissa, lööpeissä ja kansiteksteissä. Ne ovat entistä tärkeämpiä, ja on vahinko, että niitä usein rakennellaan vasta viime tingassa äärimmäisessä kiireessä. Lukija näkee ne ensiksi.
  15. KUVAT Minun mielestäni kuva kulkee edellä. Lukija näkee ensin kuvat. Suhde on dialektinen. Minun itseni on hyvin vaikea kirjoittaa, ennen kuin tiedän millainen on aloituskuva, kuvista tärkein. Haluan myös tietää, mikä on kuvien kertoma tarina. Reportaasimatkat ovat ensi sijassa kuvan etsintää päivät pitkät. Jutun ainekset tulevat sitten siinä sivussa muistikirjaan. Rakennevaatimukset koskevat samoin usealle aukeamalle levitettyjä kuviakin: ensin pitää olla mukaan imaiseva kuva, sitten pari kuvaa ja sitten taas yllätyksellinen uusi vaihde ja lopuksi päätöskuva.
  16. DETAILIEN TÄRKEYS Kaiken tämän keskellä pitäisi syöttää lukijalle informaatiota: henkilönimiä, paikkakuntia, numerotietoja, faktaa. Se on minusta erittäin vaikeaa, mutta myös kiinnostavaa: olemmehan tekemässä journalismia, yritämme tuoda ihmisille tietoa mielenkiintoisessa muodossa. Kaikki pitäisi konkretisoida, etsiä puhuvia detaljeja, vertailuja, purkaa raportinkuivaa esitystapaa. Kaikki on sanottavissa elävämmin ja hauskemmin. Pikkuasiat ratkaisevat ja jäävät mieleen. Jutun suuri sanoma unohtuu, mutta yksityiskohdan voi muistaa vuosien takaa. Jutuissa kannattaa mainita paitsi ihmiset nimeltä, kadunnimet, autonmerkit, vaatemerkit, tuotemerkit ylipäänsä, sillä ne pitävät sisällään valtavasti informaatiota nykyihmiselle. Kasvin, koirarodun tai lintulajin nimeäminen on viesti lukijalle: kirjoittaja tuntee asian. Turha puhua useista, suurista määristä, monista, tuhansista. Kymmennen tuhannen ihmisen ruumisläjä ei ole sanoina oikein mitään, mutta jos lähdemme kuvaamaan kärpästä, joka kävelee pitkin nenänvartta ja siirtyy silmälle, saamme kerrontaan tehoa yhdellä ainoalla ruumiilla. Detalji puhuu.
  17. EDITOINTI Annan ensin jutun aloituksen editorin luettavaksi. Saatuani siitä palautteen kirjoitan koko jutun ja annan sen jälleen editorille, joka tarkistaa rakenteen toimivuuden. Sitten juttu käydään yhdessä läpi lause lauseelta, mihin saattaa kulua aikataulusta riippuen parikin työpäivää. Tukeva käsittely muistuttaa paljon elokuvan leikkaamista: käsittelijät arvioivat miten kohtaukset toimivat, terävöittävät niitä ja pyrkivät ylläpitämään jutun koko rakennetta. Joskus he joutuvat rakentamaan sen uudelleen. Tyypillisesti he hiovat yksittäisiä lauseita ja sanoja, erityisesti alut ja otsikot ovat heidän heiniään. Kun asioita joutuu tiivistämään, tulee tekstistä helposti liian tiiviiksi pakattua. Lauseistakin voi tulla lyhyitä ja tököttäviä, varsinkin kun niitä pitkään pyörittelee. Minusta on alkanut tuntua siltä, että tekstistä näkee yhdellä silmäyksellä, hengittääkö se vai ei. Joskus on hyvä lyödä sekaan pitkä ja polveileva virke, joka muuttaa tekstin rytmin. Hyvän tarinankertojan teksti hengittää yleensä aina.

KIRJOITTAJAN ILKKA MALMBERGIN INNOITTAMAT KIRJASET:

comments powered by Disqus