Kun pakolainen soitinkaupan osti

Sofi Oksasen artikkeli Suomen Kuvalehden 100-vuotisnumerossa sai minut taas kerran ajattelemaan juuriani. Hän ruoti ansiokkaaseen tyyliinsä pakolaisen ja evakon käsitteitä. Suosittelen lukemaan tuon jutun, sillä se pyöri mielessäni koko yön. Aamulla se ajoi minut näppäimistön ääreen selkeyttämään ajatuksiani.

Tiesin ennen 28-vuotispäivääni sukuni historiasta vain sen, että ukkini oli kuollut sodassa. Muusta minulle ei ollut kerrottu lukuisista kyselyistäni huolimatta.

Tapasin isäni sukua Jyväskylästä vasta vuosituhannen vaihteessa. Näytti siltä, kuin kaksoisolentoni olisi tullut tapaamaan minua juna-asemalle. Hänen nimensä oli Tatu Aroluoma, ja puhuin hänen kanssaan tuntikausia tuona päivänä. Tapasin myös jo heikossa kunnossa olleen setäni ja soitin hänelle vanhainkodissa klassista kitaraa. Hän näytti samalta kuin isäni ja sai minut tuntemaan, kuin olisin saanut uuden tilaisuuden jättää hänen kauttaan hyvästit, jotka aikoinaan jäivät isälleni sanomatta.

Tämän tapahtuman jälkeen olin kypsä pienelle sukututkimukselle, mikä tuntuu olevan melko yleistä kolmenkympin kriisin tietämillä. Olen saanut vuosien saatossa selville pähkinänkuoressa seuraavaa.

ISÄNI SUKU oli kotoisin Karjalasta, Suojärven kunnasta. Isoisäni nimi oli Kiril Feodorov, ja kun Stalinin vainot alkoivat tyhjentää lähitilojen väkeä, hänen perheensä jätti kotiseutunsa ja asettui lopulta jatkosodan jälkeen Jyväskylään. He ottivat uudeksi sukunimekseen Aroluoma säästyäkseen karjalaisia kohtaan tapahtuvalta syrjinnältä.

Isoäitini oli nimeltään Lyyli Berg. Hän oli varttunut Karjalassa Terijoen kunnassa, mistä hänen perheensä muutti sittemmin hänen miehensä töiden mukana Viipurin kaupunkiin. Talvisota alkoi, eikä Lyylin aviomies selvinnyt hengissä. Venäläiset olivat heittäneet kranaatin juoksuhautaan ja ukkini oli tuotu kotiin tunnistettavaksi ilman päätä.

Kun venäläiset valtasivat Viipurin, joutui pienenpieni äitini ja kaksi hänen vielä nuorempaa sisartaan jättämään talonsa ja pakenemaan hevosvaunuilla läpi Suomen päätyen lopulta Mäntsälään. Vaikka äitini oli lapsi, hän muistaa elävästi, kuinka hevoskyydissä oli outoa nähdä toisten talojen sisään.

Jyväskylästä ja Mäntsälästä vanhempani muuttivat lopulta molemmat teollistumisen kultakaudella Helsinkiin töihin. Äitini ehti käydä läpi yhden avioliiton ennen isäni tapaamista. Vilho kouluttautui elektroniikkainsinööriksi, Hilkka päätyi sairaanhoitajaksi. He muuttivat asumaan yhteen Pitkänsillan työläispuolelle. Ensimmäinen kotini oli Hakaniemen Arena-talossa ja päiväkotini Pelastusarmeijan tiloissa.

ÄITINI KERTOI usein, kuinka heitä oli haukuttu pienenä ”punikeiksi”, vaikka he tulivat Suomen kulttuuririkkaimmasta kaupungista ja olivat suomalaisia sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulle tärkein indikaattori on aina ollut ettei heistä kumpikaan osannut sanaakaan venäjää. Berg-tyttönimestään huolimatta äitini ei osannut puhua ruotsiakaan, vaan kielemme on aina ollut suomi.

Muutakin syrjintää varmasti ilmeni. Isäni ei puhunut koskaan mitään nuoruuteensa liittyvistä asioista, vaan vaikeni kuolemaansa asti. Hän oli demari henkeen ja vereen. Isäni oli kirjoittanut SAK:n Palkkatyöläinen-lehteen pakinoita nimellä ”Konsta” ja oli itkenyt keittiössä, kun Olof Palme ammuttiin. Uutisen hän oli lukenut tietysti Demarista.

He olivat siis molemmat evakuoituneet tai paenneet sodan jaloista jättäen kaiken taakseen ja rakentaakseen Suomessa uuden elämän. Oksasen kirjoitusten mukaan evakot kokivat rasismia huolimatta valkoisesta ihonväristään, ja minä voin varmistaa tämän todeksi.

Itse säästyin rasismilta, mutta tarkkasilmäiset ylempiluokkaisten perheiden vanhemmat osasivat aina pitää pesäeroa toisen polven maahanmuuttajanuorukaiseen. Nuorena en tätä epäkohtaa ymmärtänyt. Vanhempana kylläkin.

OLEN LUKENUT ja katsonut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen ja siitä tehdyt filmatisoinnit useampaan kertaan. Innostuin viime syksynä käsikirjoittamisen opiskelusta, ja katsoin elokuvat uudestaan. Henkilöt ovat koskettavia ja todentuntuisia, ja yhtäläisyyksien vetäminen tähän päivään on juuri nyt helpompaa kuin koskaan.

Puntaroituani elokuvan sisältöä joudun toteamaan, että ehkä äitini haukkujien ajatuksissa oli ollutkin perää, ainakin sisällissodan termeillä pelattaessa. Työläiset olivat punaisia. Työnantajat ja aateliset valkoisia – näin kärjistettynä.

Sota jälkiseuraamuksineen on yksi kansallisia häpeäpilkkujamme, josta on vaiettu puolin ja toisin vuosikymmeniä. Siksipä elokuvan uudet versiot voisi hyvin näyttää peruskoulussa, jotta lapset näkisivät ja ymmärtäisivät, mistä maamme lähihistoria koostuu. 

Viime viikkoina keskustelu on käynyt kovana saksalaisten tavallisten ihmisten natsiyhteyksistä ja siitä, oliko heillä mahdollisuutta vaikuttaa puoluekantaansa vallitsevassa ympäristössä. Väinö Linnan elämää kartoittavat tutkielmat muistuttivat, että talvisota syttyi, koska me veljeilimme Saksan kanssa ja rajamme oli liian lähellä nykyistä Pietaria. Jatkosodassa olimme niin ikään saksalaisten kätyreitä ja hyökkäsimme yhdessä rintamassa Venäjää vastaan ylittäen aikaisemmat rajamme.

En ota kantaa sodan oikeutuksesta, vaikka sukuni koti jäi rajan toiselle puolelle. Pitemminkin mietin jos tilanne kärjistyy Suomessa vielä entisestään, voimmeko edelleen valita puolemme, vai onko meidän pakko mennä konsensuksen mukana kuten sisällissodassa?

VIIME VUOSI aloitti kiivaan pakolaiskeskustelun, joka on jatkunut tähän päivään asti. Sofi Oksanen muistuttaa kirjoituksessaan, että maamme kivijalat, kuten Finlayson ja Fazer, ovat maahanmuuttajia. Heidän perintönsä on rikastuttanut kansalaistunnettamme jo vuosikymmenien ajan.

Mitähän kaikkea maahamme nyt muuttavat ihmiset saavat vielä täällä aikaan? Heillä on meinaan siihen motiivia. Äiti ja isä eivät anna rahaa, koska heilläkään ei sitä ole. Pahimmassa tapauksessa he eivät ole edes päässeet kotimaastaan hengissä pois.

Mitenkään pistämättä sukuamme näiden teollisuusihmeiden rinnalle, vanhempani olivat muiden sodasta selvinneiden evakkojen kanssa selkä seinää vasten. Vääräuskoisia ja vailla kotimantujensa perintöä ja yhteisön luomaa turvaa.

Olen miettinyt tämän aamun, olenko minäkin pakolainen, joita niin kovasti nykyään solvataan? Ainakin Oksasen kirjoitus toi minulle täysin uuden vivahteen keskusteluihin, joissa tuo sana mainitaan.

6.4.2016 Kimmo ”Kiril” Aroluoma
Kolumnin kuvat ovat Viipurista, jossa kirjoittaja kävi purkamassa sukunsa traumoja vuonna 2010.

LUE KIRJOITTAJAN TARINOITA KEIKKAMATKOILTA:

comments powered by Disqus