Atomirotan uusi levy ennakkokuuntelussa

Moni Mikko Sarjasen alias Notkean Rotan touhuja pitkään seurannut on ollut varmasti kauhuissaan tai ainakin varautuneena tulevan Atomirotan II-levyn suhteen. Hän on kulkenut pitkän matkan Panokset piippuun, pöhinät pönttöön -debyytiltään, josta muodostui nopeasti aikansa klassikko.

Bändistä kohuttiin kovasti tuonaikaisessa kaveripiirissäni ja Notkean Rotan keikat olivat aikoinaan todellisia underground-porukan tapauksia, joilla meno oli ennennäkemättömän hurjaa. Videobiisi Pöhinää on edelleen hieno ajankuva tuon ajan meiningistä.

Ensimmäinen singlejulkaisu Nenä vie, jota monet nimittivät jopa iskelmäksi, esitteli uusiutuneen Atomirotan. Onko yhtyeestä muotoutumassa koko kansan bändi, joka hylkää oman menneisyytensä?

Pidän itse tuosta biisistä. Sen sanat ovat totutun nerokkaat ja jokainen kadun varjoisaa puolta tallannut kuulee ne eri korvalla kuin keskivertoinen radiota työpaikallaan hyräilevä kunnon kansalainen.

Kappale toi minulle ensimmäisenä mieleen Manu Chaon ja hänen musiikkinsa innostaman Katalonian ja Espanjan läpi pyyhkäisseen musiikkiaallon, jonka bändeistä voitaisiin mainita vaikkapa Amparanoia, Dusminguet ja Muchacito Bombo Infierno.

Ja vaikka Nenä vie on kevyempää kamaa kuin Notkea Rotta, tai vaikkapa Atomirotan debyyttikin, on se luonnollista jatkoa suosituille Aurinkoon ja Hima taas -biiseille.

Atomirotta on totta kai supisuomalainen, mutta edellä mainittuja bändejä tuoreeseen Rottaan yhdistävät rytmikäs laulu, urbaanit biitit ja välillä skata muistuttava rytmiikka.

Sanoitukset kertovat paikallisista ilmiöistä ja ongelmista, ja siinä missä spanskit laulavat omista huolistaan, on Mikko profiloiutunut Itä-Helsingin kasvatiksi, mikä erottaa hänen lyriikkansa edukseen muista saman genren kotimaisista bändeistä.

OMA TIENI Atomirotan musiikin pariin kävi Yhdysvalloista Suomeen palanneen Rane Raitsikan (os. Harri Jäntti) kautta. Tiesin kaverin nimen lukuisista lehtiartikkelista ja Hanoi Rocksin soittajien tarinoista keikkabussista. Hänellä meni jenkeissä kovaa, loppuaikoina liiankin kovaa.

Täyskäännöksen elämäänsä tehnyt Rane on ollut jo kuusitoista vuotta vesiselvänä ja tuntuu olevan tällä hetkellä elämänsä iskussa niin soittajana kuin ihmisenäkin.

Tapasin hänet lopulta yhteisten tuttujemme kautta eräissä uudenvuoden bileissä, ja kun hänellä oli ollut ongelmia kitarakamojen kanssa Hämeenlinnan-keikalla, paikalla ollut Mad Professorin Harri Koski vihjasi hänelle pedaalilautapalvelustamme. Tiemme yhtyivät lopulta hyvinkin luonnollisesti.

Olin juuri kirjoittanut artikkelin, jossa apua kaipaava soittaja tulee hädissään musiikkikauppaan. Vaikka tuo tarina sijoittui 1900-luvun alun Espanjaan, se muuttui todeksi Ranen astuessa kauppaamme.

Tarinassa kauppias näkee soittajan tunteen palon ja auttaa häntä, joten koin Ranen yhteydenoton kuin vastauksena tuolle kirjoitukselle, jolla ilmaisin haluani auttaa muusikoita heidän urillaan.

Sattumalta Custom Soundsilla oli juuri käynnissä videokuvaukset toista projektia varten, joten saimme talteen tapaamisemme ja vieläpä osan saman illan Henry´s Pubin ‑keikasta, jota ennen ehdimme rupatella ensi kertaa kunnolla.

Kasasimme Ranelle uuden pedaalilaudan pohjalta, jota kitarateknikko Bobby Nieminen oli jo aloittanut. Nyt siihen kuitenkin lisättiin efektejä ja vaihdeltiin niiden järjestystä.

Samalla konsultoin häntä vahvistimien valinnasta, mikä johti lopulta kolmeen Ampegin komboon – samoihin, joita yhteinen idolimme QOTSA:n Josh Homme käyttää.

Rane oli tutustunut näihin vahvistimiin Kaliforniassa, missä hän oli hengannut samoissa porukoissa QOTSA:n soittajien kanssa, ja tiesi tarkkaan mitä soundia haki.

Fuzz-pörinä yhdistettynä korkean headroomin vahvistimeen muodostui lopulta Atomirotan keikoilta tutuksi vangitsevaksi soundiksi, joka toi terävän kontrastin Jyrki "Pajulaakso" Pajusen konetaustoihin ja Mikon räpistä ponnistavaan puhelauluun.

Viimeisin näkemäni Atomirotan keikka oli Kallion Lepakkomiehessä 5.9.2015, jolloin he päättivät kolmen päivän keikkaputkensa hikiseen ja täyteen ahdettuun vetoon.

Rupattelimme ennen keikkaa heidän tulevasta levystään, mutta myös elämänhallinnasta, josta Ranella on opetettavaa kenelle tahansa. Skarpin ja fiksun miehen oppeja on tärkeä pohtia, ja on vain ajan kysymys, milloin hänen elämästään julkaistaan kirja.

Kuulin tuolloin tuotantovaiheessa olleen II-levyn biisejä, joista toinen, Tervetuloo, päätyi Elisa Viihteen Downshiftaajat-draamasarjan tunnusbiisiksi.

Tuolloin tuntui, että Atomirotta olisi breikkauksensa kynnyksellä. Bändin meininki oli ammattimaista lavalla ja sen sivussa. Soittajat olivat lahjakkaita ja motivoituneita. Jyrki äänitti biisit ja teki niiden konetaustat.

Bändi oli studiossa pitkälti omavarainen ja pystyikin tuottamaan nopeasti ilmoille seuraajan jymymenestykseksi osoittautuneelle debyytilleen.

Minkälainen tämä levy sitten on?

ATOMIROTTA II on suoraa jatkoa edelliselle levylle. Liki jokaisessa biisissä on mukana hoilattava kertosäe, joita on helppo kuvitella kesän 2016 festivaalien tunnareiksi.

Rane jatkaa suomalaisen kitaransoittoperinteen sekoittamista Jenkeistä saamiinsa vaikutteisiin. Äänitteeltä on kuultavissa sävyjä, joista vaikkapa Esa Pulliainen olisi ylpeä.

Toisessa ääripäässä kuullaan turboahdettuja soundeja Hommen tyyliin, joten yksipuoliseksi ei hänen soittoaan, eikä Atomirotan uutta levyä voi millään muotoa kutsua.

Kitaransoitto on välillä likaista, toisinaan perinteistä. Olen jo aikaisemmin kuullut soitossa RCHP:n John Frucianten tyylistä säästeliästä fraseerausta, ja tunne vain vahvistuu tällä levyllä. Wahia ja riipiviä soundeja löytyy yllin kyllin.

Toisen biisin Pienestä kii kitarariffi on todella muheva ja olen kuulevinani siinä yliohjattua Neil Young -tyyppistä soundia, ehkä Gretchillä soitettuna ja klassisella Bigsby-kammella sävytettynä?

Biisissä soittaa rumpuja Ranen vanha tuttu, QOTSA:ssakin paukuttanut Gene Trautmann. Muina rumpaleina kuullaan Sipe Santapukkia, Joakim Bachmannia ja Janne Parviaista.

Bassoa levyllä soittaa Ranen lisäksi Pave Maijanen ja Sami Yaffa. Silti levyn soundit ovat yhteneväiset, eikä soittajien kirjoa huomaa välttämättä kuin levyn kansivihkoa pläräämällä.

KITARAT LEVYLLE on äänittänyt Jussi Jaakonaho, enkä olisi pystynyt keksimään parempaa kumppania Ranen soiton taltioimiseksi. Jussi on myös miksannut levyn muutaman raidan, ja hänelle on helppo antaa krediittejä levyn soundimaailmasta.

Rane kehuu Jussia avoimesti viime viikon Radio Helsingin Kuusikielinen Taivas -ohjelmassa sanomalla, että Jaakonaho voisi työskennellä missä päin maailmaa hyvänsä. Studiotyöskentely ei eronnut lainkaan jenkkien parhaista studioista ja äänittäjistä.

Levyn kolmas biisi on groovaava Faija teki rikoksii, jossa Jykän klavinetti yhdistettynä torviin tuo taas mieleeni Manu Chaon ja Katalonian urbaanit soundit, tosin Itä-Helsingin näkökulmasta.

En tiedä olenko täysin hakoteillä tämän mielleyhtymäni kanssa tai onko ryhmä koskaan edes kuunnellut Manua, mutta onko sillä niin väliäkään?

Pääasia, että musiikki toimii ja herättää mielikuvia. Joka tapauksessa levy sisältää hyvin modernia urbaania musiikkia, joka yhdistelee elementtejä monista eri tyyleistä.

Mikko ja Rane laulavat uudella levyllä paljon ja varsinaista puhelaulua kuullaan levyllä huomattavasti aiempaa vähemmän, minkä näen pelkästään luonnollisena kehityksenä.

On helppo nähdä kirjallisesti erittäin lahjakkaan solistin urakehityksen vievän häntä juuri tähän suuntaan, sillä levyn kahdeksas raita Kaduille taas jää ensi kuulemalla mieleeni juuri sanoitustensa ja laulunsa vuoksi.

Jokainen jouluaaton kerrankaan yksin viettänyt tuntee palan kurkussaan tätä kappaletta kuunnellessaan.

Vielä alkuvuodesta tämän kuuntelu voi olla mahdollista, mutta tulen välttämään kappaletta kuin ruttoa marraskuusta eteenpäin peitellen ikäviä muistoja ensimmäisestä jouluaatosta ilman tytärtäni.

Levyn loppupuolella päästään toden teolla vauhtiin ja viimeinkin Notkean Rotan ystävät saavat sitä mitä he ovat odottaneet koko levyn ajan. Pudotetaan iso pomo on täyttä tavaraa ja varma tulevien keikkojen menopala.

Kitarat jyräävät ja biisi edustaa juuri sitä toista äärilaitaa fuzz- pörinöineen ja häiriintyneine kitaramelodioineen. On selkeä linjaveto jättää kappale levyn loppupuolelle, sillä jos tämä olisi ollut vaikka kakkosbiisinä, levyn kuuntelu olisi täysin erilainen kokemus. Aja!

Levyn loppupuolelta erottuu vielä Twin Peaks -tyylinen jazz-pala Ei me mennä nukkumaan, jossa Jykän ksylofoni luo hienoa kontrastia biisin muuhun tunnelmaan.

Erikoiskrediitin antaisin Ranen soittamasta walking bass -kuviosta, joka kuljettaa biisiä hienosti. Ja kun kipaleen kertosäekin on oivallinen soundtrack juhlaväen etkoille, levyllä tuntuu piisaavan hittimateriaalia.

ONKO PELKO rottaporukan kaupallistumisesta sitten aiheellinen vai turha? Soittajat eivät ole enää nuoria ja tuskin Mikkokaan haluaa tehdä samaa juttua vuosikymmenestä toiseen. Ranesta tai Jykästä puhumattakaan.

Maailma on eri kuin vuonna 2002, ja vanhoja aikoja haikailevat ihmiset voivat katsoa peiliin ja miettiä, ovatko he yhä samoja ihmisiä kuin neljätoista vuotta sitten.

Ehkä ne kaikkein hörhöimmät idän kaverit jäävät vähitellen kotiin, mutta Atomirotan keikoille riittää kyllä tulijoita.

Tuoreen levyn biisit soljahtavat helposti Atomirotan livesettiin ja tuovat tarvittavaa dynamiikan vaihtelua hikisille klubikeikoille ja yleisöltään kirjavammille festarivedoille.

Viime aikoina keikoilla on nähty yhä enemmän nuoria naisia, joka on aina merkki orastavasta menestyksestä. Ja minne naiset menevät, seuraavat miehet perässä, kertoo jo vanha sananlaskukin.

Toisin sanoen: Atomirotta, latu on teidän.

Pian näemme, ovatko kriitikot ja Notkean Rotan vanhimmat fanit valmiita bändin kehityskaareen. Uskoisin ainakin, että suuri yleisö on. Jos minulta kysytään, ensi kesä on Atomirotan.

22.2.2016 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla itsensä elinvoimaisena pitävä entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards -pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus