Ben Varonin matka nuorisotaloilta Andy McCoyn bändikaveriksi

Joskus ihmiset tekevät vaikutuksen jo ensitapaamisella. On vuosi 2009, ja edessäni kesäterassilla istuvat Amoralin Ben Varon ja Before the Dawnin Tuomas Saukkonen. Tapaamisen aiheena on Amorphiksen viiden viikon kiertue Euroopassa tulevana syksynä. Vastaan kiertueen teknisistä asioista, minkä vuoksi olen järjestänyt varta vasten tapaamisen suomalaisten lämmittelybändien “liiderien” kanssa. Ilokseni huomaan, että molemmat nuoret ovat täysipäisiä ja yhteistyökykyisiä. Kiertueesta tulisi tältä osin vaivaton. Lupaan puolestani auttaa heitä päivittäisissä tehtävissään, eli kasaamaan backlinea ja korjaamaan heidän laitteitaan tarvittaessa. 

Amoral on ollut mediassa tapetilla, eikä pelkästään positiivisessa mielessä. Bändi on juuri julkaissut levyn Show Your Colors ja tehnyt rohkean siirron palkkaamalla riveihinsä tosihevarien pilkkaamaan Ari “Idols” Koivusen. Tyylilajikin on muuttunut rankasta death metallista lähemmäksi L.A. glam metallia, ja tämähän lähiöiden synkistelijöitä harmittaa.

Asia tulee luontevasti puheeksi heti ensi tapaamisella, kun Ben kommentoi osuvasti:

– Amoral perustettiin teininä 14–15-vuotiaana, joten olen edelleen ensimmäisessä bändissäni. Ihmiset muuttuvat ja jos 18-vuotiaana tuntui hyvältä soittaa teknistä death metallia, kahdeksan vuotta myöhemmin sitä voi huomata haluavansa soittaa jotain muuta.

– Nyt kun muutosta miettii, jo edellisellä levyllä oli huomattava määrä melodioita. Kun laulajamme otti aikalisän elämässään, halusimme tehdä jotain täysin erilaista. Ehkä se lähti vähän lapasesta, mutta tulipahan tehtyä, Ben toteaa. Noita kappaleita tuntuu hyvältä soittaa ja se on tällä hetkellä tärkeintä.

Benin kitarakamat

Syksyllä 2009 Amoral tekee urotyön matkatessaan läpi Euroopan pakettiautolla. Vaatii aikamoista sitkeyttä matkustaa kuuden hengen voimin ja vuorotella pakettiauton ohjaamon ja sikaosaston väillä. Hymyäkin riittää vielä tämän päälle:

Molemmat bändit vakuuttavat minut osaamisellaan heti kiertueen alkumetreillä, eikä se Ari Koivunenkaan ole yhtään hassumpi hahmo, pikemminkin päinvastoin. Benin kanssa tähän päivään jatkunut yhteistyöni alkaa toden teolla soundcheckissä Itä-Saksan Dresdenissä. Syy on se tavanomainen: hänen laitteistossaan on ilmennyt ongelmia.

Nopealla vilkaisulla hänen pedaalilautansa on suhteellisen järkevästi mietitty. Lähemmällä tutkimisella pedaaleista löytyy kuitenkin löysiä jakkeja, hiekkaa sekä murtuneita liittimiä. Jo tuolloin perusarsenaaliani keikoilla ovat olleet: 

Tuon samaisen soundcheckin aikana tehtävällä pienellä putsauksella ja johtojen uudelleen reitittämisellä pääsemme kiertueen loppuun asti ilman haavereita. Vähän kiertueen jälkeen Riffi-lehti tekee jutun bändin soittokamoista ja Benin elämää nähneestä pedaalilaudasta.

Pedaalilauta kokee metamorfoosin

Kiertuetta seuraavina vuosina Benin pedaalilauta ja kitaransoitto tuntuvat kehittyvän käsi kädessä. Benin kitarajärjestelmän keskus on Marshallin JMP-1 etuaste, jota ohjataan laudasta löytyvällä MIDI-ohjaimella. Räkistä löytyvä Rocktron Intellifex tottelee myös MIDI-käskyjä. Laudassa olevat pedaalit ovat kytkettyinä sarjaan signaalitiellä, joten niihin ohjainkäskyt eivät ulotu. Pedaalien ydin on säilynyt samana pitkään, mutta pieniä muutoksia olisi luvassa.

Grease Helmet ja Andy McCoy

Benin elämä saa mielenkiintoisen käänteen, kun Jere Garcian (laulu) ja Niclas Etelävuoren (basso) perustama Grease Helmet adaptoi kitaristikseen ensin Hanoi Rocksin telakoineen Andy McCoyn, sitten parikymmentä vuotta nuoremman Ben Varonin.

Benin kehitys kitaristina jatkaa täsmälleen siitä mihin se edellisellä Amoral-levyllä oli jäänyt. Tyylilaji on nyt vielä korostetummin rock ´n´ roll, eikä heavylickeistä ole tietoakaan. Ben suoriutuu pestistään mainiosti, ehtii mukaan levyn sessioihin ja tuo bändin soundiin paljon kaivattua kontrastia hieman jo urautuneen Andyn aisaparina. En malta olla kysymättä Beniltä, miltä tuntuu soittaa Suomen legendaarisimman kitaristin kanssa?

– Katselin alusta lähtien tarkasti Andyn soittoa. Olemme soittajina täysin eri planeetalta, Andyn tyyli on tosi erikoinen. Itse ponnistan tabulatuurien ja metronomien maailmasta, jossa sekä plektrakädellä että vasemmalla kädellä yritetään soittaa mahdollisimman puhtaasti. Andyn soitossa Marshall puolestaan kirskuu, eikä soitto ole välttämättä aina niin puhdasta. Fiilistä on senkin edestä, kaikki lickit ovat hyviä ja hänen melodiatajunsa on uskomaton.

– Tyylillisesti Grease Helmet ja Amoral ovat minulle kuin yö ja päivä. Molemmat bändit tarjoavat soittoon tarvittavaa vastapainoa. Amoralissa lavalle ei ole mitään asiaa, jos en ole lämmitellyt huolella. Grease Helmetissä olen rytmikitaristi, soitan avosointuja ja femmoja. Soittoni ei voisi olla enää erilaisempaa. Inspiroidun Nikun ja Snoopyn (Jan Rechberger, rummut, toim. huom.) kanssa soittamisesta ja asenne on enemmänkin Les Paul polvissa vedellen A:ta ja G:tä

Elokuu 2012

Elokuussa 2012 Ben pistäytyy Custom Soundsilla muokatakseen pedaalilautansa siistimpään kuntoon. Ensimmäinen käynti pitää sisällään pedaalien uudelleen kiinnityksen ja johdotuksen. Asennan Whammya ja MIDI-vaihtajaa varten lautaan Voodoo Labin Pedal Power AC-muuntajan. Lisäksi teen Benille johtoviuhkan, jota pitkin signaali saadaan räkissä sijaitsevalta langattomalta laudalle ja takaisin Marshallin etuasteelle.

Hyväksi havaittu kytkentä

Kytken laudan hyväksi havaitulla tavalla. Signaali kulkee langattomalta suoraan Bossin NS-2:n inputiin, jonka ulostulosta signaali viedään takaisin vahvistimelle. Kaikki efektit ovat siis NS-2:n efektilenkissä. Hyvä kytkentä siltäkin varalta, jos efekteissä ilmenee ongelmia. Ne voi poistaa helposti signaalitieltä raottamalla return-jakkia.

Boss NS-2 oli monta vuotta suosikkini ja vakiovarusteeni keikkamatkoilla. Seurattuani pitkään vertailuja ISP Decimatorin kanssa ja kokeiltuani viimein Ministryn keikalla tuota Amerikan ihmettä jouduin toteamaan sen olevan Bossia askeleen edellä. Vei kuitenkin vielä noin vuoden, kunnes sain haalittua ISP Decimatorin myös kauppamme valikoimiin, jolloin Bossin pitkä valtakausi vakiovarusteenani päättyi.

Helmikuu 2014

Helmikuussa 2014 Benin lauta kokee tähän asti suurimman mullistuksensa. Amoralin seuraava levy, Fallen Leaves & Dead Sparrows ilmestyisi maaliskuussa, ja Ben haluaa uusia järjestelmänsä vastaamaan uusien kappaleiden tarpeita. Hän on kyllästynyt jatkuvaan steppailuun pedaalien kanssa, joten ehdotan MIDI-ohjaimen tilalle Musicomin III+ loopperia. Minulla on laitteesta jo entuudestaan hyviä kokemuksia, joten olen varma, että se toimisi myös tässä konseptissa.

Nyt Ben pystyy MIDI-ohjauksen lisäksi reitittämään stompboxinsa vahvistinkäskyjen sekaan. Samalla mukaan ilmestyy myös muutama uusi pedaali, kaikki Musicomin looppeihin reititettynä. Samoihin aikoihin Ben päivittää myös Intellifexin tuoreempaan Strymonin Timelineen. Olemme molemmat todella tyytyväisiä lopputulokseen ja tuntuu, että rigi olisi valmis jälkipolville raportoitavaksi.

Toukokuu 2014

Kuvaamme Herttoniemessä Sound Innin treenikämppäkompleksissa videon, jossa Ben havainnollistaa hienosti lautansa eri mahdollisuuksia. Mukana on riffejä Benin molemmilta bändeiltä sekä paljon eri soundivariaatioita.

Videon loppupuolella on myös erinomainen mahdollisuus kuulla johdon ja langattoman vertailua. Kyllästyneenä digitaalisen langattoman ennustamattomiin dropoutteihin Ben vaihtaa langattoman järjestelmänsä Sennheiserin analogiseen settiin, jonka soundia videolla kuullaan.

Lauta muuttuu vielä kerran

Juuri kun pedaalilauta on mielestäni täydellisyyttä hipova, Ben haluaa tehdä siihen vielä pieniä muutoksia. Whammyn nelosversio on tullut tiensä päähän. Monia vaivaava ongelma virtojen katkeamisesta saa myös Benin vaihtamaan Whammyn tuoreempaan versioon. Samalla AC-virtalähde jää turhaksi, joten otan sen pois. Koska lautaan jää sen jäljiltä lisää tilaa, halutaan se hyödyntää Benin aikaisemmin hankkimalla Strymonin Lexillä. Nyt kuitenkin puolestaan virtalähteestä loppuu potku, joten asennan lautaan Voodoo Labin 4x4:n, jolla koko laudan saa virtoihin ilman virtalähteen ylikuormittamista.

Grease Helmet keikalla

Editoidessani videota heinäkuussa 2014 saan yllättävän pyynnön lähteä Grease Helmetin keikalle kitarateknikoksi Hämeenlinnaan. Ajattelen, että tässä olisi hyvä tapa klousata artikkeli, joten suostun pyyntöön. Ennen kuin huomaankaan, istun autossa matkalla Wanaja Festivaleille. Minua on pyydetty ottamaan mukaan Andy McCoylle viisi settiä 10–46 kieliä matkaan. Koska merkistä ei ollut puhetta, on testimielessä mukanani juuri saamiamme Scalarin kieliä, jotka kielitohtori Dean Farley teki maailmankuuluksi 80-luvulla.

Vaihdan kuulumisia Benin kanssa autossa, ja illan työnkuva tulee harvinaisen selväksi. Pidä Andy vireessä! Herran soittotyyli on sen verran sävykästä, että kitaraa tulisi vaihtaa usein, mielellään joka kappaleen jälkeen! Andyn kitarateknikon pesti on aina hyppy tuntemattomaan; koskaan ei tiedä, mitä tuleman pitää. Ben ja basisti Niclas lupaavat huolehtia omista kamoistaan ja itsestään, jos vaan pitäisin huolen Andysta.

Andy McCoy

Antti Hulkosta riittää tarinoita, ja nytkin matka menee leppoisasti Andyn edesottamuksia kerratessa. Minulla on lakkarissani yksi legendaarinen hetki Hanoi Rocksin kanssa vapun aatolta 2008 Torniosta. Bändin aloittaessa keikkansa paikka oli kuin nyrkillä lyöty, kuten päivän teemaan sopi odottaakin. Toisen kappaleen jälkeen eturivistä lensi valkovenäläinen suoraan Andyn pedaalilautaan. Kävin pyyhkimässä tuhoja pois, mutta sokerilitku oli tehnyt jo tehtävänsä. Signaali alkoi pätkiä, joten jouduin ohittamaan koko laudan signaalitieltä. Andy torui yleisöä seuraavan biisin välissä, mutta jatkoi soittamista ilman turhia välikohtauksia. Loppusetistä Andy oli elämänsä vedossa ja tuntui jo unohtaneen koko episodin. Hän polki kaikkia pedaaleitaan vanhaan malliin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä motorinen muisti! (Kuva: Janne Metsola)

Andy ja Reverend

Tuorein kontakti Andysta on vain parin viikon takaa, Teosto-korvausten maksupäivältä. Ostettuaan tuolloin Kitarapajalta 12-kielisen akustisen Andy suuntasi vuorostaan Custom Soundsille. Päästyään sisään Andy horjahti uhkaavan näköisesti Ruokangas-seinää kohti, meinasi pistää tupakaksi sisällä ja hävitti maksukorttinsa vain löytääkseen sen ulkoa vesilätäköstä. Tämä kaikki vain muutamassa minuutissa. Perussettiä, sanoisin. Mukaan tarttui kuitenkin Iggy & The Stoogesin kitaristi Ron Ashetonin nimikkomalli. Andy sanoi kitaran tulevan keikkakitaraksi, vaikka kitaroita olikin jo kymmenittäin ennestään. (Kuva: Barry Kling)

Hämeenlinnan keikka

Nämä tapahtumat tuoreessa muistissa availen lavan sivussa kitaralaukkuja ja vaihdan vauhdilla kieliä. Osa on poikki, ja onpa mukaan eksynyt yksi akustisen kitaran kielikin, jonka poistan hienovaraisesti yhdestä Andyn Stratocasterista. Huomaan pohtivani Scalar-kielten laatua. Kielten pakkauspussit näyttävät bulkkitavaralta (ei siis hienoja logoja), joten epäilys nousee mieleeni: ovatkohan nämä vain jotain perus halpiskieliä? Vaihdan kielet kolmeen kitaraan ja alan venyttelemään niitä String Strechalla. Vedän kielet läpi useaan kertaan ja tarkkailen kielten fyysistä rakennetta niiden värähtelyn muodostamasta ellipsistä. Ennen tuota maagista muovinpalasta kielet piti venytellä sormin, eikä niitä koskaan saanut venytettyä niin tasaisesti, että kaikki löysät olisivat lähteneet pois. Vaihtoehtoisesti liikaa venyttäessä kielen punos tuhoutui. Nykyään en voi kuvitellakaan lähteväni keikalle ilman tuota lätkälettä.

Jos kielen rakenteessa on heittoa, se ei värähtele tasaisesti. Kaikkien asentamieni kielten rakenne kestää kuitenkin rajunkin venyttelyn, mitä pidän erittäin positiivisena asiana. Kielten tuntuma on kallellaan D`Addarioon päin, mutta soundista en osaa sanoa muuta kuin että ne tuntuvat sopivan rockin soittoon mainiosti. Tuskin Andyltäkään niistä saa kovin tarkkaa palautetta, jos vertailukohtana on ollut pronssikieli...

Saan tsekattua Andyn pedaalilaudan ja vahvistimen soundit valmiiksi. Odotan muutamaa minuuttia ennen keikkaa miestä saapuvaksi. Andy tulee paikalle ja kirjoittaa biisilistaani kitaran vaihdot.

Selkeä peli: lähestyn pestiäni täysihoidolla. Keikka alkaa Reverendillä, jolla soitetaan kolme ensimmäistä biisiä. Pyydän talon monitoriteknikolta lavan sivussa olevaan kulmamonitoriin pelkkää Andyn kitaraa. Kolmen biisin jälkeen vuorossa on Andyn upea Gibson Les Paul. Kun sovittu biisi loppuu, menen lavalle, mutetan mittarin ja otan vanhan kitaran pois. Annan tilalle uuden ja varmistan, että kaikki kontrollit soittimesta ovat auki ja lopuksi kytken mittarin pois päältä. Varmuudeksi ja kuin havainnollistaakseni että kaikki on kunnossa, rämpäytän kieliä kädelläni. Näin kuulemme molemmat, että soitto voi jatkua.

Jatkan samalla rytmillä. Vuorossa on vielä Gretsch Electromatic, jota soitettiin jo Hanoin keikoilla ja jota Andy käyttää slide-biiseissä avoimessa E-vireessä

Viimeisenä soittimena mukana on Fender Stratocaster, joita on matkassa kaksi kappaletta. Andy haluaa soittaa vain toisella, koska toisen soundi ei häntä miellytä. Huomaan, että Andyn kampikäsi on rajuhko ja aiemmin kuulemani vireongelmat kristallisoituvat nyt Stratocasteriin. Kiinteätallaisten kitaroiden kanssa en huomannut mitään ongelmia.

Kitaristien soittotyylien erot

Huomaan miettiväni keikan aikana Andyn ja Benin soittotyylien eroja aikaisemmin käytyjen keskustelujen pohjalta. Andy edustaa ehdottomasti rootsimpaa lähestymistapaa kuin nuorempi Ben. Tuntuu, että soittaessaan tutuissa sävellajeissa Andylla on heittää joka väliin toinen toistaan raflaavampi fraasi. Soitossa on energiaa ja sitä paljon puhuttua vaaran makua. Miehen tyylitaju on pettämätön, haparointi on minimissään ja showaspekti huipussaan.

Benillä ei myöskään näytä olevan hädän päivää lavan toisella puolella. Hän tiputtelee avosointuja ja naulaa rytmin hienosti Amorphiksen rytmisektion kanssa. Parhaimmillaan soittajat tukevat toinen toisiaan – kaksi Andya samassa bändissä toisi vaaran makua ehkä liikaakin, eikä kaksi Beniä välttämättä riittäisi luomaan tarpeeksi vivahteita kappaleiden sekaan. Katso vaikka itse:

Kotimatkalla

Puhumme kotimatkalla vielä Grease Helmetin tulevasta levystä ja eri kitaristeista. Nyt tunnelma on vapautunut. Andy jää paikan päälle pitämään hoviaan ja nauttimaan tarjoilusta yksityiskuskinsa kanssa.

Laulaja Jere Garcia mainitsee, että levyn sessiot ovat hyvässä vaiheessa. Biisien pohjat on äänitetty, kitaroita ja lauluja äänitetään parhaillaan. Keikalla kuullun uuden biisin perusteella jään odottamaan levyä innolla. Maailmassa ei voi olla koskaan liikaa hyvää rockia.

Lähestyessämme Helsinkiä juttelemme Benin kanssa hänen vaikutteistaan kitaran soitossa. Toteamme, että vaikka Andyn soittoa nykyään arvostammekin, ei hän ehtinyt aikoinaan muodostua kummankaan idoliksi. Tosin Benin suurin esikuvakaan ei kauaksi puusta putoa:

Slash on selkeästi ykkönen, löysin mielestäni ykkösellä maailman kovimman jätkän. Hän on edelleen omissa silmissäni se kaikkein tyylitajuisin kitaristi, jonka oma soundi on aina tunnistettavissa.

Mitähän Slash olisi mieltä Andyn soitosta? Heidän tiensä ovat kohdanneet Los Angelesissa. Andy asui Hollywoodissa juuri niihin aikoihin kun Guns N´ Roses löi läpi. Andy oli tuolloin kolmekymppinen, samanikäinen kun kitaristikollegansa Ben Varon tätä kirjoittaessa. Härmän näkökulmasta Andy on todellakin ollut maailmankansalainen.

Andyn tie jenkeissä päättyi ikävästi. Hän vei mukanaan Angelan Izzy Stradlinin kainalosta, joka oli Slashin bändikaveri. Syyttipä manageri Alan Niven vielä Andya rumpali Steven Adlerin turmelemisesta ja viemisestä pahoille teille. Tämä aloitti eskalaation, jonka seurauksena Guns N´ Roses hajosi. Jostain syystä Andy ei ole palannut pariinkymmeneen vuoteen uudelle mantereelle. Jäikö sinne jotain selvittämättömiä asioita? Asiasta kuulee useita versioita, mutta kukaan ei tunnu tietävän totuutta. Nyt Andy on 52-vuotias ja jatkaa samaa elämäntyyliä, luultavasti hamaan loppuun asti.

– Aikamoinen velikulta, tuumaan. Samalla hän on erottamaton osa suomalaista rock-historiaa. Onneksi seuraavissakin sukupolvissa on toivoa. Vilkaisen taustapeilistä takapenkillä ilakoivia rokkareita vaihtaessani isomman vaihteen silmään. Helsinkiin ja Kruununhaan turvaan on enää neljäkymmentäkaksi kilometriä, yhtä paljon kuin minulla on vuosia takanani. Paljonkohan niitä on vielä edessä?

13.8.2014 Kimmo Aroluoma 
Kirjoittaja on toinen Custom Soundsin omistajista ja parantumaton kitaralaite-entusiasti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus