Käytettyä vahvistinta ostamassa

Uusissa soittimissa ja soitinlaitteissa on omat hyvät puolensa: tehtaan haju, neitseellinen kunto ja takuukin pelaa. Toisinaan soimanni voi löytää itsensä tilanteesta, jossa veri vetää vanhempien koneiden perään. Ajan patinan kutsu, vallalla oleva vintage-laitteita suosiva trendi ja se tosiasia, että joitain päteviä koneita ei enää valmisteta – ainakaan ”niin kuin ennen” – pakottavat kivijalkaliikkeen kahvintuoksuisesta lämmöstä käytettyjen vahvistimien villiin länteen. Siellä tarjonta on kirjavaa, armoa ei anneta eikä vankeja oteta. Tämä artikkeli antaa käytännön vinkkejä selviytymistaisteluun romunkierrätysavaruuden mustien aukkojen äärellä. Esimerkit ovat pitkälti Marshall-maailmasta, joka on allekirjoittaneelle henkilökohtaisesti rakas. Yleisperiaatteet pätevät kuitenkin muidenkin valmistajien mölystimiin.

Yleiskunto ja testisoitto

Kun sopiva kandidaatti on saatu tähtäimeen, kannattaa sopia treffit ja suorittaa koeajo. Kun styrkkari on käsillä, on hyvä tehdä silmäys yleiseen kosmeettiseen kuntoon. Roudausihottuma laskee arvoa ja kertoo myös kapineen saamasta kohtelusta. Jos vahvistin näyttää siltä, että sitä on vedetty auton perässä marraskuussa, näin varmaan myös onkin. Toki arviointi on laitettava perspektiiviin. 40 vuotta vanha ja tuhansia keikkoja nähnyt sotaratsu on todennäköisesti pitkälti samassa suhteessa kulunut kuin vastaavan tapahtumahistorian läpikäynyt soittajakin. Aika ja käyttö kertovat paljon. Keikkailtuja koneita ei sinänsä kannata varoa, sillä aika juoksuhaudoissa voi kertoa siitä, että kone on ainakin jonkun mielestä soundannut hyvältä ja ollut tarpeeksi luotettava keikkakoneeksi.

Jos koesoittotilanne on mahdotonta järjestää, on syytä tilata sähköposti täyteen yksityiskohtaisia kuvia vahvistimesta niin sisä- kuin ulkopuoleltakin.

Mitä kannattaa tsekata?

Päällisin puolin kannattaa merkille laittaa epälaadunmukaisuus ja kirjavuus potikannupeissa, kaiutin-, sisääntulo- tai efektilooppijakeissa, putkien ”hatuissa”, virtakytkimissä ja niin edelleen Ne kertovat joko huoltohommista, onnettomuuksista ja vanhempien koneiden kohdalla huoltomiehestä, joka ei ole tajunnut tai vaivautunut käyttämään ”era correct” ‑komponentteja. Samoin jos jokin osa näyttää siltä, että se on haettu paikallisesta K-raudasta, näin todennäköisesti onkin.

Kun kone laitetaan tulille, on ensin syytä ruuvata kitaran volume-säätö kiinni ja kuunnella pelkkää taustakohinaa muutama minuutti. Kyseessä ei ole zen-harjoitus, vaan helppo tapa kartoittaa vahvistimen yleiskuntoa. Optimitilanteessa terve styrkkari antaa volumet nollassa ulos vain heikkoa verkkohurinaa. Äänenvoimakkuussäädön auki ruuvaamisen myötä vain etuasteessa syntyvän kohinan pitäisi lisääntyä. Brummit, putputus, sirinät ja pärinät kertovat, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi. Toki tässäkin terve järki ja paranoiakontrolli ovat paikallaan, koska esimerkiksi rakennuksen sähkötöiden laatu, valaistus ja kodinkoneet samassa vaiheessa vaikuttavat putkistyrkkarin taustamökän määrään. Poikkeavuuksia ei silti kannata ohittaa olankohautuksella.

Testisoitto tulisi tehdä niin leudommalla kuin myös tositilannevolyymilla. Näin anomaliat tulevat helpommin esiin. Homma on melko simppeli: kuulostaako kone siltä kuin pitääkin? Onko voimaa? Reagoiko peli soittotatsiin normaalisti? Tuntuuko ihanalta, soundaako enkelipölyvihmotulta eroottiselta vaahtokarkkiunelta? Vai rutiseeko, pätkiikö, yskiikö ja reagoiko kuin neuvostovalmisteinen traktori?

Konepelti auki

Soittotestin jälkeen – tai vaihtoehtoisesti sitä ennen – on etenkin vanhempien vahvistimien kohdalla syytä ottaa chassis auki ja katsoa koneen sisuksiin. Tätä varten kannattaa pitää ovelasti mukana tasapää- ja ristipääruuvimeisselit tai vaikkapa postmoderni akkukäyttöinen ruuvinväännin. Silloin ei työkalujen puuttuminen jätä pimentoon tärkeää tiedustelutietoa. Jos myyjä kieltäytyy avaamasta styrkkaria, on aika kätellä, kumartaa, toivottaa hyvää jatkoa ja poistua takavasemmalle.  

VAROITUS! Putkivahvistimet sisältävät hengenvaarallisia jännitteitä, mistä syystä on tarpeellista suorittaa muutamia varotoimenpiteitä. Kirjoittaja ja artikkelin julkaisija eivät ole vastuussa lukijoita mahdollisesti kohtaavista onnettomuuksista.

Ensinnäkin, laite on ehdottomasti irrotettava verkkovirrasta. Toiseksi, vahvistimeen jääneet jännitteet pitää purkaa. Tämä tapahtuu helpoiten kiinnittämällä hauenleuoilla varustetun johto vahvistimen runkoon ja laittamalla sen toinen pää ensimmäisen etuasteputken ensimmäiseen pinniin kiinni. Virta- ja standby-kytkimet laitetaan sen jälkeen päälle-asentoon. Nämä toimenpiteet purkavat kondensaattoreista jännitteet muutamassa minuutissa. Noheva seppä varmistaa vielä yleismittarilla, että vaarallisia jännitteitä ei ole jäänyt pesimään vahvistimen uumeniin. Jos tuntuu vähänkään, että et tiedä mitä olet tekemässä, jätä homma suosiolla ammattilaisille. 

Keitä te ootte te komponentit, kun en mä tunne teitä?

Kun jännitteet vahvistimesta on purettu, katsahdetaan sisuksiin. Jos myyjä väittää koneen olevan alkuperäiskuntoinen, komponenttien kirjon pitäisi olla yhdenmukainen. Tämän tarkistaminen voi olla harjaantumattomalle silmälle hankalaa, mutta nyrkkisääntönä voidaan pitää, että samannäköisten komponenttien pitää näyttää olevan samanlaisessa ”univormussa”.

Oheisessa kuvassa on vuoden ’75 Marshall 1987. Vastukset ovat samanlaisia punasävyisiä hiilimassavastuksia, kondensaattorit puolestaan keltaisia ”mustard”-mallisia. Vasemmalla näkyvät siniset pötkylät ovat biaskondensaattorit. Marshallin vahvistimissa ne ovat usein sinisävyiset. Jos biaskonkat sattuvat olemaan mustat ja niissä lukee Sprague Atom, ei myyjää kannata kuitenkaan suomia. Elektrolyyttikondensaattorit ovat kulutuskamaa, eikä niiden vaihtamisesta pidä rangaista.

Samaan syssyyn on hyvä myös tutkailla, löytyykö koneesta kärähtäneiden komponenttien jälkeensä jättämiä hiiltymiä, vaihdettuja potikoita (yleensä yksi erilainen tai erivärinen), yleisilmeestä poikkeavia piuhanvetoja, ylimääräisiä reikiä rungossa, kolvilla sulatettuja johtoja tai muuta vastaavaa. Ne kaikki kielivät korjaustoimista, jotka voivat pudottaa vanhan koneen arvoa.

Kuvassa 70-luvun alkupuolen Marshall ja ilmiselvä korjaustoimenpide: Icelin polypropyleenikondensaattorit sattuvat silmään niin muotonsa, kokonsa, värinsä, merkintöjensä kuin myös jännitteenkestonsa puolesta – vertaa vasemmalla notkuviin sinapinkeltaisiin ”mustard”-konkkiin.

Onko vahvistimen korjaaminen sitten syntiä?

Korjauksissa ja vaihdetuissa komponenteissa ei ole sinänsä mitään pahaa. Uudemmat osat toimivat yleensä vähintään yhtä hyvin kuin vanhatkin, ja jos jotain on mennyt rikki, on hyvä että korjaustoimenpiteet on suoritettu asianmukaisesti. Mutta jos kyseessä on vanhempi vahvistin, jolle alkuperäisyys tuo lisäarvoa, on asiaan syytä kiinnittää enemmän huomiota. Kuvan Marshall-tapauksessa ortodoksinen anodijännitemeedio olisi Icelien sijaan laittanut koneeseen ”mustard”‑tyyliset kondensaattorit.

Toinen ajanjaksolle korrekti mutta vähemmän yleinen vaihtoehto olisi vaikkapa Philipsin niin sanottu chicklet-konkka. Ongelmana tosin on, että kyseiset osat ovat vaikeasti saatavilla ja maksavat usein moninkertaisesti moderneihin polypropyleenikonkkiin verrattuna. Puhumattakaan korkinhaisteluaspektista: onhan se nyt kaikille valveutuneille selvää, että sinappikonkka on ”Marshallille luonteenomainen”, ”musikaalisempi”, ”mojokkaampi”, ”nahkaisempi”, ”suntiompi” ja ”henkisesti lievemmin Espoo” kuin polypropyleenivastaava… Mutta kuten todettua, korjaukset eivät laske käyttöarvoa, ja jos kone soundaa hyvältä, niin se soundaa hyvältä.

Mikä on vintagea 2010-luvulla?

Modernimmissa, alle 25 vuotta vanhoissa vahvistimissa asialla ei ole mielestäni senkään vertaa väliä. Kun mennään 80-luvun alkupuolelle ja siitä ajassa taaksepäin, ovat korjaustoimet epätyypillisillä komponenteilla kuitenkin tinkimisperuste, vaikka puristien mukaan Marshallin ”vintage”-kausi päättyikin vuoteen 1973 piirilevyjen esiinmarssin myötä. (Termi ”vintage” ei muuten tarkoita mitä tahansa vanhaa rompetta, vaan nimenomaisesti ajanjaksoa, jolloin designit, materiaalit ja tuotantotavat synnyttivät erinomaisia tuotteita. Vahvistimesta tai soittimesta ei siis tule automaattisesti ”vintagea” kun se ehtii tiettyyn ikään.)

Tätä uudemmat styrkkarit asettuvat hiljalleen paikoilleen rock ’n’ rollin historiassa, ja uusien klassikkoalbumien myötä syntyy toisinaan myös uusia klassikkovahvistimia, joiden kysyntä ja hinnat lähtevät nousuun. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Marshallin vuosina 1987–1989 valmistama Jubilee-sarja, joka nousi suosioon muun muassa herrojen Slash, John Frusciante ja Joe Bonamassa vanavedessä. Karkeasti ottaen on kuitenkin niin, että sekä Fenderin, Gibsonin, Voxin, Hiwattin kuin Marshallinkin klassikot löytyvät pääsääntöisesti ajalta ennen piirilevyjä.

Tässä kuvassa on korjattu pääteputken kanta. Kotelon reippaista palojäljistä päätellen putki on jostain syystä mennyt oikosulkuun ja kajauttanut ilmoille kunnon tuhoa vieden samalla mennessään putkenkannan, suojahilavastuksen ja käristänyt hehkupuolta. Todennäköisesti sulakkeen poksahtaminen on pelastanut vahvistimen suuremmalta vahingolta – juuri tämän takia sulakkeiden pitää aina olla oikean arvoisia eikä mikään random-rautanauloja! Pääteputken uusi kanta on tässä kuitenkin erilainen kuin muut, ja kiinnitysmutterin punainen sinettilakkapinta on rikkoutunut. Se kielii siitä, että korjaustoimenpiteitä on suoritettu.

Suojahilavastus on myös veljiään uudempi, ja näyttäisi että teknikko on vielä rakentanut kantaan kahdesta 100 ohmin vastuksesta hehkuille keinotekoisen keskiulosoton verkkohurinaa poistaakseen. Päteviä ja perusteltuja ratkaisuja kaikki. Ylimääräiset melkein-reiät chassiksessa ovat yleensä tehtaan jäljiltä: loppukäyttäjäratkaisut on aina porattu lävitse asti, usein vaihtelevalla siisteydellä.

Suotokondensaattorit

tasaavat ja nimensä mukaisesti suodattavat putkivahvistimen tarvitsemaa tasajännitevirtaa. Niiden alkuperäisyyden suhteen on kahdenlaista koulukuntaa: joko niiden pitää ehdottomasti olla alkuperäiset, tai sitten ne nähdään funktionaalisesti oikein kulutustavarana, joka kestää 10–20 vuotta ja joutaa sen jälkeen vaihtoon. Kuvassa jo päältä hieman pullottavat Dalyn 50uF+50uF‑suotokonkat vuodelta 1975.

Jos vahvistin tulee vitriiniin museoesineeksi, voi koesoiton jättää väliin ja tiirata vain komponenttien alkuperää. Jos vahvistin taas tulee musiikin paranormaalien inspiraatioaaltojen manifestointikanavaksi, on hiljattain tehty konkkaremppa aina kotiin päin. Suotokonkkia valmistaa useampi lafka, ja hyviksi havaittuja ovat muun muassa saksalaiset F+T-kondensaattorit.

Ne rumat verkonpainot, ei kun siis muuntajat

Jos maailmojen välillä transsissa matkaavilta kolvishamaaneilta kysytään, ovat muuntajat styrkkarin sielu, ja suuri osa siitä mitä itse asiassa kuunnellaan on virtalähde: verkkomuuntaja, ulostulomuuntaja, suotoastiat, tasasuuntaus ja sen semmoiset mukavat. Tästä syystä vanhempien vahvarien osalta on tärkeää, että muuntajia ei ole vaihdettu.

Marshallin tapauksessa muuntajavalmistajia on käytännössä kolme: Radiospares, Drake ja Dagnall. Radiosparesin moppulat ovat harvinaisia, ja niitä löytyy lähinnä varhaisimmista koneista, jotka ovat keräilijähintaluokassa. Muissa todennäköisesti vastaan hiihtää Draken ja Dagnallin rautaa. Näiden bongaaminen on helppoa: muuntajissa on yleensä rungossa mallinumeroleima tai valmistajan tarra. Myös yhdistelmät Drakea ja Dagnallia ovat mahdollisia – esimerkiksi Dagnallin muuntajat ja Draken kuristin.

Marshall ei ole ollut turhantarkka muuntajien suhteen, vaan toimiviin palikoihin on suhtauduttu toimivina palikoina. 90-luvun puolestavälistä eteenpäin tosin on odotettavissa vain Dagnallin keriä.

Tästä löytyy tavallisimpia Marshallin käyttämiä muuntajia tyyppinumeroineen

Kun tyyppinumerot ovat tiedossa, on muuntajien alkuperäisyys melko helposti tarkistettavissa. Päänvaivaa voi toisinaan aiheuttaa Dagnall, jonka vanhemmista muuntajista tyyppinumerotarra on voinut irrota ajan saatossa. Tällöin apuna voi olla monien valmistajien käyttämä värillinen merkitsemislakka, jota on sudittu valmiin vahvistimen juotoksiin ja muttereihin. Rikkoutunut tai puuttuva värilakkakerros kertoo uudesta komponentista tai muusta toimenpiteestä, joka on tapahtunut sen jälkeen kun vahvistin on poistunut tehtaalta.

Oktaanit oikein

Useissa vanhemmissakin vahvistimissa on sisääntulojännitteelle valintakytkin. Tämä on iloinen asia. Nykyisin verkkojännitteen ollessa nimellisesti 230 VAC, on järkevintä valita vahvistimesta 240 V:n asetus. Esimerkiksi Helsingin alueella 234 VAC seinästä ei ole poikkeuksellista, ja jos styrkkarin verkkomuuntajan ensiö odottaa kohtaavansa vain 220 V seinästä, on riskinä että toisiopuolella B+-jännite ja hehkujännite nousevat niin korkeaksi, että komponenttien ja putkien kestävyys joutuvat koetukselle. Silloin ongelmia on luvassa, ennemmin tai myöhemmin.

Jos vahvistin on rakennettu kiinteästi ottamaan vastaan 220 V (kuten suuri osa 80-luvun Marshalleista) on suositeltavaa käyttää säätömuuntajaa laskemaan jännite 220 V tienoille. Samalla soundi todennäköisesti paranee, koska vahvistimen sisäiset jännitteet saadaan asianmukaisiin arvoihin. Ainakin oma 220 V:n verkkomuuntajalla varustettu Marshall 2555:ni soundaa paremmalta kun sille tarjoilee vaikkapa 218 V yleisen 230 V:n sijaan.

Stetsoni syvälle päähän ja preerialle

Vaikka muuttujia on monia, on kaupantekoa aina lähestyttävä positiivisella asenteella. Pakko ei ole ostaa koskaan, ja intuitiotaan kannattaa kuunnella. Tieto on valtaa, ja rationaalinen lähestymistapa voittaa aina taskussa polttavan rahan ja ostokiimaisen tunnekuohun. Hommassa ei kuitenkaan ole rakettitieteestä kyse, ja jo pienellä paneutumisella ja ostokohteen syynäämisellä välttää useimmat sudenkuopat ja siten myös huonot diilit.

Tärkein työkalu on kuitenkin korvat: oli kyse sitten vaikka kuinka vanhasta tai kenen tahansa menehtyneen kitaralegendan omistamasta laitteesta, on soundin oltava kohdallaan – ellei sitten kyseessä ole puhdas keräilyesineen hankinta.

Onnea matkaan!

8.10.2014 Antti Härmä
Kirjoittaja on kiertuemarinoitu backlineteknikko sekä kaikissa liemissä uitettu ja tuomittu honkytonkwoman. 

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus