Vanhassa vara parempi - vai onko sittenkään?

No, miten sen nyt ottaa. On varmasti käynyt jo selväksi, että olen vanhan liiton miehiä. Asiat eivät kuitenkaan ole ihan niin yksioikoisia. Vanhoissa laitteissa on omat haasteensa ja vikansa. Usein ikä tuo laitteisiin luonteikkuutta, mutta joskus ne ovat yksinkertaisesti vain huonosti suunniteltuja. Pitkän aikaa saundini koostuikin näennäisesti vanhalta kuulostavalta, mutta lopulta kuitenkin verrattain moderneista elementeistä kasatusta signaalitiestä.

Jatkuvasti keikkaileva ammattilainen varmasti arvostaa modernien laitteiden käyttöhelppoutta, mutta meillä kevyemmin soittohommia tekevillä on ehkä vähän enemmän varaa vanhojen romujen kanssa ämpyilyyn. Oma setuppini on hiukan pirstaloitunut. Modernisoin esimerkiksi pedaalidesigneja surutta, mikäli katson sen tarpeelliseksi. Tässä välissä on syytä funtsia myös sitä, että jos Jimi Hendrix olisi vielä elossa, hän vetäisi ihan varmasti robottivirittimillä varustetulla floikkakitaralla kunnon digiräkkiin. Iso osa esikuvistani oli nimenomaan edistyksellisiä, mutta on selvää, että itse edustan konservatiivisiipeä. Siis täysin päinvastaista koulukuntaa kuin ne suuruudet, joita lopulta melko tietoisesti apinoin.

Asia on tervettä tiedostaa, mutta sitä ei ole mitään syytä hävetä tai nöyristellä. Ilmiönä tämä lienee verrannollinen siihen, miten progesta on tullut tietynlaiselta kuulostava musagenre siinä missä muutkin. Enää ei ole kyse liikkeestä, joka pyrkii venyttämään rakenteiden ja sävellysten rajoja ja hyödyntämään virtuositeettia yllättävillä tavoilla. Siis _edistyksellistä_ musiikkia vailla kahlitsevia genremääritteitä. No, olen aina diggaillut monien 60/70-lukulaisten progebändien saundista, mutta vieroksunut sitä leimaavaa elitististä asennetta, joten tämä on minulle ihan ok.

Joka tapauksessa en saa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta juuri mitään irti esimerkiksi digilaitteista, eikä minun tarvitsekaan saada. Ei ole kuitenkaan syytä väheksyä niitä tai niiden käyttäjiä. That being said, otetaanpa katselmus aiheeseen muutaman aihealueen kautta.

Kitarat

Tykkään kovasti Gibsoneista, etenkin ES-335:stä ja SG:stä. Näitä molempia yhdistää kuitenkin sama ongelma. Hirvittävän suuri osa vanhoista yksilöistä on nimittäin varustettu 60's slim taper -osaston kaulaprofiileilla, jotka eivät minulle yksinkertaisesti sovi. Tämä on tietysti makuasia eikä vika. Toinen minua piinaava asia on vahaamattomat mikit. Soitan niin kovaa kohtalaisen tylyillä säröillä, että kaikki kokeilemani vahaamattomat mikit vinkuvat käytössäni kuin pistettävä sika. Mikkien vaihto taasen pilaisi kitaran mojo-arvon ja huonossa tapauksessa myös jälleenmyyntiarvon. Toisaalta moni on sitä mieltä, että vahatuista mikeistä puuttuu harmonisia kerrannaisia tms. nyansseja, jotka tulevat vahaamattomilla läpi. Siis käytännössä: mikrofonisuus / mikin tekninen huonous on saundillisesti hyvä asia. Ymmärrän täysin missä mennään, enkä osaa väittää vastaankaan. Kaikki vahaamattomat mikit, joita olen kokeillut, ovat saundanneet aivan törkeän hyvältä. En vedä minkäänlaisia johtopäätöksiä aiheesta. Ero ei ole kuitenkaan niin iso, että vaihtaisin pois hiljaiset mikkini.

Myös isommat pajat ovat tehneet melko rujoa jälkeä esimerkiksi 70-luvulla. Siihen, että käytetyissä Fendereissä on hinnassa havaittava selkeä CBS-raja, on syynsä. Vastaan on tullut esim. järkyttävän löysillä kaulataskuilla varustettuja stratoja, joissa kolmiruuvisen kaulapulttauksen tilt-systeemi on ajan saatossa vetänyt otelaudan perälipalle. Joskus kyseessä on kaiken lisäksi millin ohut viiluotelauta, jossa ei juuri hiomavaraa ole. CBS-eraan mahtuu totta kai myös läjäpäin hienoja soittimia, enkä epäröisi hetkeäkään hankkia itselleni tuollaista yksilöä. Vanhoissa kitaroissa on sellainen fiilis, jota ei saa kaupasta. Suureksi osaksi edellä mainituista syistä soitan kuitenkin enimmäkseen moderneilla soittimilla, vaikka jatkuvasti vintagepelien perään kuolaankin. 

Omalla kohdalla tämän asian kristallisoi eräs Lawsuit-osaston Ibanez SG 70-luvulta. Todella upea kitara, mutta lähteähän se sai. Miksikö? Kaulaprofiili oli käsittämättömän ohut. Nykyisten tilutusmallien tasoa, jos ei ohuempikin. Käsi siinä tuli kipeäksi. Mikitkin vinkuivat aivan hirvittävästi. Se oli kaikista ikävin juttu, sillä ne olivat tähänkin päivään asti parhaat kokeilemani humpparit räyhäkkäämpään menoon, bar none. Kolmanneksi nauhat olivat todella matalat vintagelirpat, joilla soittaminen on minusta aina ollut sietämättömän työlästä. Se ei vain yksinkertaisesti ollut sen arvoista. Tilalle hankin 90-luvun SG Standardin. Vaihdettuani siihen kunnolliset mikit menetin saundissa niin vähän, että mukava soittotuntuma vei voiton ylivoimaisesti, enkä katunut vaihtoa missään vaiheessa. That being said, kävin Hervannan Varjobaarissa keikalla, jossa mukanamme oli mm. erittäin hieno orkesteri Laserdrift. Yhtyeen kitaristilla oli vastaavanlainen malli ilman vibrola-tallasysteemiä, ja kitaran kaulaprofiili oli aivan hyvän tuntuinen. Semmoista Medium C strato-osastoa. Voi pojat... joutuuko sitä semmoisen taas etsimään?

Pedaalit

Eräs varsin yleinen ongelma vanhojen designien kanssa on se, että vahvistin pitää säätää pedaalin ehdoilla juuri oikein ja planeettojen asentojen pitää muutenkin täsmätä. Esim. MXR Distortion+ ja sen klooni DOD250 toimivat Fuzz Facen tavoin särön päällä buustaten etuastetta entisestään tai lisäten sen jo valmiiksi saturoituneeseen saundiin enemmän törkyä. Puhtaaseen vahvistimeen ajettuna niitä ei kuitenkaan tunnista samaksi pedaaliksi. Tässä vaiheessa huomautan, että jos noiden nimenomaisten pedaalien vaatimat puitteet ovat sinulle ok, ne ovat minusta edelleen paras fuzz ja paras overdrive. Jos ei muuten, niin hiukan modattuna ainakin. Fuzz Facella minäkin vedän täysin tyytyväisenä.

Tekstissäni Lo-fi or No-Fi! toin esille kenties yleisimmän vanhoja fuzzeja leimaavan seikan. Nimittäin heikko ulostulon määrä. Tämä ongelma piinaa todella monia pedaaleja kuten Companion Fuzzia ja Tone Bendereitä. Companionissa päädyin ylimääräiseen vahvistusasteeseen, joka on jo melko radikaali ratkaisu. Tone Benderissä taas riittää vastuksien kanssa kikkailu ja transistorien uudelleen biasointi. Kuumempi bias tuo lisää volumea, mutta vaikuttaa myös saundiin dramaattisesti. Minusta stock Tone Bender on liian kirpeä ja sirkkelimäinen jos vahvistin ei ole lähtökohtaisesti tummasaundinen. Kuumaksi biasoiminen tekee tälle designille hyvää.

Ei ole myöskään mitään syytä olettaa, että kenellekään olisi tullut edes mieleen mitata ja sovittaa transistoreja, kun vintagefuzzeja kasattiin. Ne tehtiin sen mukaan mitä käsillä oli ja transistorit biasoituivat miten biasoituivat. Tämän takia esim. vanhojen Fuzz Facejen välillä voi olla todella huomattavia eroja. Nykyään piirianalyysi ja mittalaitteet ovat niin korkealla tasolla, että tiettyjä tuloksia voidaan toistaa melko tarkasti. Germanium-transistorien kunnollinen sovittaminen vie tosin niin paljon aikaa, ettei se ole mahdollista suurtuotannossa. Luultavasti juuri tästä syystä lähes kaikki modernit fuzz-klassikot ovat pienten pajojen tuotteita. Kukaan ei enää tyydy sinne päin tehtyihin päristimiin. Back in the day ei vaan ollut mitään muuta tarjolla. Jos halusit rajua saundia, vaihtoehdot olivat hyvin vähissä.

Tässä kohtaa on hauska myös pysähtyä ja huomata, että germanium fuzzit ovat edelleen erittäin haluttuja, eikä niitä ole mahdollista toteuttaa ilman vanhoja komponentteja. Niille ei myöskään ole tähänkään päivään asti samalla tavalla toimivia vastineita. Germanium-transistoreja tehtiin vielä Neuvostoliitossa, kun muu maailma oli siirtynyt suurimmaksi osaksi kokonaan pois niiden käytöstä. Niiden tekniikka hiottiin tappiin asti, ja niistä saatiin äärimmäisen luotettavia. Normaalisti germanium-transistorit ovat oikukkaita ja vaativat hirvittävästi seulontaa ja täydelliset puitteet, jotta niiden saundi saadaan oikein ulos. Hassu juttu kuitenkin, että neuvostoliittolaiset supertransistorit ovat moneen fuzz-tarkoitukseen lähes käyttökelvottomia. Ne eivät vuoda lainkaan ja niiden saundi on pistävän tarkka. Niille on kyllä paikkansa, mutta enimmäkseen ne lojuvat pöytälaatikossani. Pääsemme taas saman teesin ääreen: saundi ei saa olla liian hyvä!

Vahvistimet

Vahvistimissa linjani on hiukan erilainen. Soitin pitkään vanhahtavilla moderneilla vahvistimilla ja olin saundiini erittäin tyytyväinen. Tämä muuttui, kun kokeilin bändin kanssa ’67 Fender Bassmania. Ymmärsin, mistä olin pitkään jäänyt paitsi. Olinhan minä toki vanhoilla vehkeillä soitellut, mutta en juurikaan niitä itselleni hankkinut ja olin kokeillut vain paria vanhempaa konetta bändin kanssa. Bassmanissa oli jotain semmoista törkeää luonnetta, joka puuttui kokonaan moderneista vahvistimista. Se ei ollut ihan sitä mitä hain, mutta kävi kerrasta selväksi, että on hankittava vintagekone bändihommiin. Vaihdoin Bassmanin Laney Supergrouppiin, ja PPIMV:llä varustettuna se on tällä hetkellä ylivoimaisesti suosikkivahvistimeni.

Modernien vahvistimien taajuusvaste kuulostaa useimmiten jotenkin turhan kuristetulta. Semmoiset äkkiseltään ikävän kuuloiset sivuäänet ja sutut on karsittu pois. Lopulta se luonne, joka minulle pelin ratkaisee, piilee kuitenkin juuri niissä likaisissa pärinöissä, jotka tulevat väkisin mukaan. Saundi ei saa olla liian kliininen, jos nyt sepostuksessani on mitään järkeä. Vahvistimien kohdalla olen siis valmis sietämään vanhojen koneiden hankaluudet. Ongelmat ovat tosin erittäin vähissä verrattuna vaikkapa vanhoihin pedaaleihin. Master volumen puute ja monesti hirvittävä äänenpaine ovat ongelmia, jotka ovat voitettavissa. Vaikka olenkin sitä mieltä, että vika on koko muussa maailmassa ja vahvistimia tulisi luukuttaa täysillä ja niiden tulisi olla tehokkaita, symppaan silti äänimiehiä ja master volume ‑modautan kaikki vahvistimeni konfliktien välttämiseksi. Presence ja dynamiikka siinä kärsii, mutta jos totta puhutaan, Supergroup jarrutettuna saundaa minun makuuni vähintään yhtä hyvältä kuin parhaat kokeilemani modernit vahvistimet luukutettuna. Riittävän vanhat vahvistimet ovat myös käsin kasattuja, useimmiten laadukkaita ja helppoja huoltaa.

Äärimmäisellä pieteetillä on totta kai mahdollista kasata todella hienoja vahvistimia edelleen, mutta olen iskenyt pääni näihin vanhoihin kehäraakkeihin. En pääse niistä enää irti. Enkä luoja paratkoon myöskään halua!

Putket

Vintageputkista käydään jatkuvasti varsin tulista keskustelua. Yksi ääripää dumaa niiden ylivertaisuuden totaalisesti julistaen niiden puolestapuhujat keijukaisten perässä juokseviksi hörhöiksi. Toinen ylistää niitä maasta taivaisiin vailla mitään todellisuuspohjaa, ja siihen väliin sitten mahtuukin kaikenlaista näkemystä. Putkissa on kaksi attribuuttia, joita vertailla: saundi ja luotettavuus. Saundi on totta kai subjektiivinen käsite, eikä putkijumpan tuloksia voida pitää akateemisesti kovin vakavasti otettavina. Vaadittaisiin tiukat olosuhteet ja hyvä mikitys tarkkojen erojen havaitsemiseen. Ja olisiko koko hommassa siinä vaiheessa enää mitään pointtia? Mitä se todistaisi? Ja miten se ero näkyisi käytännön bändihommissa? Me kaikki tiedämme, että niitä pieniä nyanssieroja ei keikalta/levyltä kukaan erota, ja sokkotestissä saa kovankin jätkän luulemaan Les Paulin saundia Telecasteriksi.

Tästä päästään siihen, että ei tämä mitään akateemista hommaa olekaan, eikä missään nimessä kiinnosta siitä semmoista tehdäkään. Primitiivisissä koneissa erot ovat kyllä erittäin selvästi kuultavissa. Kuulumista enemmän ne kuitenkin tuntuvat vahvistimen käyttäytymisessä. Bassman on malliesimerkki tästä. Putkien vaihtelu vaikutti dramaattisesti yläpään korostumiseen, headroomiin ja käytökseen kitaran volumepotikan kanssa. Jos nuo erot olivat minun psykoakustisia päiväuniani, olen täysin rinnoin valmis elämään satumaailmassani halo getterin ympäröimänä turvassa inhottavalta totuudelta. Nyrkkisääntönä siis: mitä vähemmän komponentteja, sitä isompi vaikutus.

Oli se milloin mikäkin, päävahvistimeni etuaste on aina ladattu pelkillä vintageputkilla. Laneyssani on tällä hetkellä etuaste täynnä RCA:ta. Käyn joka vahvistimessani kaikki putkeni ennakkoluulottomasti läpi, myös ne modernit, joita laatikossa sattuu olemaan. Joka kerta päädyn vanhoihin. Ainut moderni putki, jonka saundista pidän lähes yhtä paljon kuin vintageputkieni, on JJ ECC803S. Tätä ei kannata sekoittaa JJ:n ECC83S -tötsään, joka taas on ehdottomasti sieltä vähiten suosikkieni päästä.

Mitenkäs sitten se luotettavuus? Minulla on neljä vahvistinta ladattuna 70-luvun etuasteputkilla ja koticomboni pääteputki on vuodelta 1959. Minusta tämä kertoo jotain vanhojen putkien luotettavuudesta. Ennen putket olivat arkipäivää ja tuotantomäärät massiivisia. Tämä oli myös aikaa ennen tahallisen kulutuselektroniikan huonolaatuistamisen massiivista yleistymistä. Putkia käyttivät myös varuskunnat, joten niiden oli pakko kestää. Voitaneen siis olettaa, että mil-specattujen putkien ostaminen käytettynä on melko viisas sijoitus. Haluaisinpa nähdä sen vuonna 2014 valmistetun putken, jota käytetään täyttä häkää vielä vuonna 2069. Rohkenen vähän epäillä. Huonoja putkia on tietysti osattu tehdä aina, mutta valtaosa huonoista yksilöitä on jo hajonnut ja täten karsiutunut pois markkinoilta. Nykyputkesta ei koskaan tiedä. Minulla on normaalikäytössä hajonnut JJ:n, Electro-Harmonixin, Shuguangin ja Tung-Solin putkia. Olen jopa joutunut lähettämään uusia susina takaisin. Koen saavani rahoilleni enemmän vastinetta, kun ostan pitkään palvelleita vanhoja laatuputkia.

Vanhojen putkien hankkiminen ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu. Luotettavista lähteistä ostaessa esimerkiksi Telefunkenin etuasteputkista saa maksaa luokkaa satasen kappale, mutta se ei ole mitenkään epäreilu hinta. Itse kalastelen tärppejä eBaystä ja otan riskejä. Ostelen toisinaan myös putkia, joista ei ole mitään mittausdataa tarjolla. Tällöin en ole tosin valmis maksamaan paljoa. Varmimmat kaupat saa, kun ostaa vain putkia, joista ilmoitetaan mittaustulokset. 

Pääteputkissa suosin lähes yksinomaan moderneja putkia. Kovassa käytössä ne kuluvat joka tapauksessa ja täyskuntoisten vintagepääteputkien metsästäminen tulee melko kalliiksi.

Loppu viimeksi näkisin, että vanhojen laitteiden osa signaaliketjussa viimeistään studioon mentäessä ja niiden vaikutus rock-kaanoniin sellaisena kuin me sen tunnemme, on kiistämätön. Monet soittajat ovat siirtyneet moderneihin laitteisiin, joista kuitenkin valtaosa perustuu klassikoihin. Hyvin harvassa on sellaiset soittajat, joilla ei ole mitään kosketuspohjaa vanhan liiton kalustoon. Käyttömukavuuden nykypäivän tasolle tuominen ja toki myös täysin uusien innovaatioiden luominen on tervetullutta, mutta onko kaiken täydellisyyteen asti hiominen oikea kehityssuunta? Vai ovatko ne epätäydellisyydet lopulta juuri se tekijä, joka erottaa sekä laitteet että soittajat toisistaan luoden tunnistettavia ja mieleenpainuvia persoonallisuuksia?

Lassi Ukkonen (Simble-pedaalin suunnittelija) heitti eräässä fuzz-aiheisessa keskustelussa ilmoille hienon hiomapaperianalogian. Aihe oli alunperin fuzzin ja overdriven yhteispeli, mutta minusta tämä pätee mihin tilanteeseen hyvänsä: Jos pohjalla on #40 paperilla hiottua karkeaa raetta, sen päältä voidaan pyyhkäistä #400 paperilla pahimmat pois. Analogia on erinomainen nimenomaan siinä, että #400 paperi vetää ne pahimmat, suoraan päin naamaa tulevat, raastavat tekstuurit pehmeäksi, mutta ei edes yritä poistaa #40-paperin jättämiä rantuja ja epätäydellisyyksiä. Tuollainen saundi on äärimmäisen puhutteleva.

25.2.2015 Myrkkynuoli
Kirjoittaja on Poison Arrow FX -tuotemerkillä pedaaleja suunnitteleva saundimatkailija, sekä luovuudenkipeä fuzz-addikti.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus