Sounditaituri Jussi Jaakonaho selvisi ikäkriisistään ja julkaisee soololevyn

Äänitteiden tuottaminen on herkkyyttä vaativaa puuhaa. Jos tuottaja on itsekin muusikko, hänellä on tavallista paremmat mahdollisuudet ymmärtää musiikkia ja sen tekijöitä kokonaisvaltaisesti.

Jussi Jaakonaho on tällainen henkilö. Hänellä on erinomainen soundikorva ja kokonaisnäkemys musiikista. Lisäksi hänen levytyshistoriansa on komea: hän on ollut tekemässä levyjä muun muassa J. Karjalaiselle, Anssi Kelalle, Atomirotalle, Vesa-Matti Loirille, Ismo Alangolle ja Chisulle. Hän on myös soittanut kitaraa kahden jälkimmäisen artistin levyillä ja kiertueilla. (Kuva: Tero Ahonen)

Jussi Jaakonaho on suunnittelut omaa levyään jo monta vuotta, mutta hän on joutunut siirtämään projektiaan sivuun muiden töiden tieltä. Nyt aika on kuitenkin kypsä ja soololevy on valmis. Ghost Riot -nimeä kantava äänite on tunnelmallinen soundikollaasi, kuin taidokkaan maalarin pittoreski taideteos, josta löytää uusia sävyjä jokaisella kuuntelukerralla.

OLEN TUNTENUT Jussin noin neljä vuotta, siitä asti kun minua pyydettiin Ismon Alangon kiertueelle kitarateknikoksi vuonna 2013.

Tuo kiertue oli itselleni todellinen korkeakoulu kitarasoundeihin. Vaikka pääasiallinen tehtäväni oli huolehtia Ismon kitaroista, kuuntelin keikoilla myös Jussin soittoa ja tarkkailin hänen toimintaansa. Huomasin rupattelevani hänen kanssaan päivittäin soundeista, hänen tavastaan luoda massiivinen fuzz-valli tai kauniisti kaiutettu ja tunnelmoiva sointukudelma. (Kuva: Pasi Rytkönen)

Kuvasin pitkin kiertuetta videomateriaalia lavan sivusta. Editoin niistä jo rundin aikana kasaan pätkän, johon ymppäsin minua eniten inspiroivia Jussin kitaraosuuksia.

Minuun teki erityisesti vaikutuksen hänen tapansa käyttää Fender Jazzmasterin kampea ja soittaa pienitehoisilla vahvistimilla, joita hän ajaa niiden suorituskyvyn sietorajoilla. Hänen soundinsa on lähtökohtaisesti aina säröllä. Hän käyttää erillistä nauhakaikua ja jousikaikua soittonsa sävyttämiseen ja sijoittaa ne signaalitiellä aina ennen vahvistimen etuastetta. Videon katsomalla saa mielestäni hyvän käsityksen Jussin näkemyksestä kitarasoundeihin.

Onnekseni yhteydenpitomme ei loppunut tuohon kiertueeseen. Koen oppineeni Jussilta paljon siitä, miten kitarasoundi voidaan luoda täysin eri lähtökohdista kuin mihin olin itse tottunut. Olen sittemmin ollut mukana suunnittelemassa hänelle kahta eri pedaalilautaa, joista ensimmäinen tehtiin hänen kotistudioonsa. Toinen valmistui helmikuussa 2017 ja sen kanssa Jussi lähtee syksyllä keikoille esittämään soololevynsä kappaleita.

TOUKOKUUSSA 2017 Jussi on saapunut Kruununhakaan työhuoneelleni juttelemaan levystään. Hän istuu rennosti sohvalla kauhtunut Neil Young -paita päällään. Vaikka Jussi on tunnettu tiukoista mielipiteistään, hän on leppoisa kaveri, jonka kanssa musiikista jutteleminen on inspiroivaa puuhaa. Hän on maamme musiikkibisneksen arvostetuimpia persoonia, mutta soololevyn kasaaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Menin tammikuussa 2017 viikoksi Berliiniin säveltämään soololevyäni, ja tuo viikko oli ihan helvetin vaikea. Koin pahan taiteilijuuteeni liittyvän angstivaiheen ja mietin, miksi teen tätä. Mitä mä luulen olevani?

Kun ansioitunut muusikko/tuottaja lähtee tekemään soololevyä, voidaan olettaa, että hänellä on jotain sellaista omaa sanottavaa, jota hän ei ole vielä saanut tuotua julki.

– Olen ollut niin usein muiden ihmisten ongelmanratkaisija, että halusin kerrankin olla taiteilija. Tuottajana teen aina artistin levyä ja tulen kaikessa vastaan, koska se ei ole minun levyni. Halusin kerrankin tehdä levyn, jossa minun ei tarvitse tulla ketään vastaan eikä tehdä kompromisseja.

Jussi on tehnyt unelma-ammattiaan vuosikymmeniä, mutta vaikka ihminen tekisi tasan sitä mitä on aina halunnut, hän voi silti turhautua tai kyllästyä. Välillä levyjen tekeminen voi käydä yksitoikkoiseksi. Lisäksi artistien taustalla soittaminen on eri asia kuin oman musiikin säveltäminen ja esittäminen. On helppo nojautua jonkun monumentaalisen suuren hahmon taakse ja huudella taustalta olevansa kova jätkä. Jussi Jaakonaho tietää tämän.

– Tunnistan oman arvoni jollain tasolla, mutta se, että laittaa itsensä omalla nimellään likoon – kuten kaikki muutkin – oli minulle täysin uutta ja haaste, jonka halusin elämässäni kokea. Paiskin hommia ja puskin väkisin materiaalia kasaan, kunnes kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen ja levy sai lopullisen muotonsa.

Jussi on kuuluisa soundeistaan, ja jo ennen vuoden 2013 ensitapaamistamme olin pyytänyt muusikkotuttujani luonnehtimaan hänen soittoaan. Olin ollut aistivinani pientä varauksellisuutta Jussi Jaakonahon edustamia arvoja kohtaan. Moni tuntui pitävän hänen soundihifistelyään turhana, mutta minua se kiehtoi.

En malta olla kysymättä, onko hän itse tietoinen siitä, että moni on voinut kokea hänen soundisnobisminsa jopa vieraannuttavaksi.

– Olin kieltämättä nuorempana aika kärkäs mielipiteissäni. Minua ei koskaan pelottanut kertoa, mitä mieltä olen. Iän karttumisen myötä olen tajunnut, että minulla on vielä paljon opittavaa ja että soittajan kannattaa olla sydän ja korvat auki. Nuorena ei kannata vielä päättää, minkälainen soittaja sitä on.

JUSSI JAAKONAHO on soittanut viulua viisivuotiaasta lähtien. Hän ei kuitenkaan ole kulttuuri- tai taideperheen kasvatti. Jussin tavallinen keskiluokkainen perhe asui Haapajärvellä, Pohjois-Pohjanmaalla, josta on tasaisen pitkä matka jokaiseen suurempaan kaupunkiin. Amerikkalaisittain voisi sanoa, että Haapajärvi sijaitsee keskellä ei-mitään.

Jussi oli varhaisteininä kiinnostunut niistä tavallisimmista bändeistä, kuten Motörheadista, Deep Purplesta ja Black Sabbathista, kunnes hän löysi 15-vuotiaana kotoaan tulevaisuutensa kannalta merkittävän levyn.

Topi Sorsakosken ja Agentsin ensimmäinen yhteinen albumi, In Beat, julkaistiin vuonna 1986. Esa Pulliaisen kitaransoitto teki nuoreen pohjanmaalaiseen lähtemättömän vaikutuksen. Jussi ei ole vieläkään tavannut idoliaan, mutta hänellä on selkeä mielipide Pulliaisen soittotyylistä.

– Kitaristin tunnistaa siitä, miten hän sytyttää äänen soimaan. Olen varmasti Pulliaisen vaikutuksesta hakenut itse tapaa, miten näppäilen kieliä. On keskeistä, minkälainen se syttymisääni on, ja Esalla se on ainutlaatuisen kaunis. Hän hallitsee soiton nyanssit, ja se, miten soittaja elää biisin ja laulajan kanssa, paljastaa hänestä tosi paljon. Pulliainen saa mukaan paljon asioita, jotka tekevät soitosta kaunista muttei kuitenkaan imelää. Hän on tämän taidon mestari, Jussi hehkuttaa.

Toinen Jussin soittoon paljon vaikuttanut kitaristi on ZZ Topin Billy Gibbons. Jussin elämän aikajanalla merkittävä levy oli vuonna 1983 julkaistu Eliminator, joka sai hänet kuuntelemaan myös bändin muuta tuotantoa. Jussi on jatkanut bändin uran seuraamista aina uusimpaan, vuonna 2013 julkaistuun Rick Rubinin tuottamaan levyyn asti.

– Gibbonsin fraseeraus on ainutlaatuista. Hän on pitänyt bluesia hengissä kaikki nämä vuodet, liehuttanut sen lippua ja tehnyt pölyisestä kirjastojen musiikista taas hauskaa ja seksikästä. Lisäksi hän on todellinen soundi-innovaattori. Gibbons osaa tehdä törkeistä soundeista makeita. Häneltä olen oppinut, että rajukin fuzz voi olla kaunis silloin, kun se palvelee musaa.

Jos Jussin elämään vaikuttaneista kitaristeista pitäisi nostaa yksi ylitse muiden, hän olisi Neil Young. Jussi on moneen kertaan sanonut ottaneensa vaikutteita tältä äärisielukkaalta tulkitsijalta, jonka niin monet muutkin nostavat kaikista korkeimmalle jalustalle.

– Löysin Neil Youngin joskus vuoden 1988 paikkeilla. Hän on ehkä paras esimerkki soittajasta, jolla voi olla yhdessä kitaralla soitetussa sävelessä kaikki universumin informaatio.

– Otetaan esimerkiksi biisi ”Cortez The Killer”, joka on primitiivisen yksinkertainen biisi. Siinä soitetaan noin kolmea sointua, mutta silti Young saa aikaan järjettömän kaaren ja latauksen ja vie kuulijan mielettömälle matkalle läpi esihistoriallisen Etelä-Amerikan, Jussi romantisoi.

– Poikkeuksellisen Neil Youngista tekee se, kuinka hän saa generoitua soundiinsa alkuvoimaa. Kuka tahansa voi ostaa samat laitteet, mutta kukaan ei voi ikinä kuulostaa samalta. Häneltä on varmasti tarttunut soittooni tiettyjä teknisiä asioita, kuten soiton hallittu epämääräisyys ja tietynlainen legatosoitto, jossa äänet ikään kuin vellovat epäpedanttisesti ja sulautuvat metamorfoosin lailla toisiinsa.

JUSSI IRTAANTUI keskeisessä vaiheessa kehityskaartaan 80-luvun kitarasankarikulttuurista. Maaseudulla nuori muusikko sai rauhassa kehittää omaa soittotyyliään. Hän löysi indie-bändit ja hakeutui tietoisesti sellaisen kitaransoiton piiriin, joka oli säestävää, loi merkittäviä atmosfäärejä ja oli mukana biisiä kuljettavana elementtinä.

– ”The One I Love” käy hyvänä esimerkkinä kappaleesta, jossa on tosi yksinkertainen riffi. Se vie biisiä eteenpäin, ja siinä kitaran rooli on olla yksinkertaisesti säestäjä, mutta kuitenkin todella tärkeä sellainen. R.E.M.in myötä tajusin, että kitaraa pystyy soittamaan bändissä vähäisillä taidoilla. En ollut koskaan kova treenaaja, ja ymmärsin, ettei minusta tulisi koskaan uutta EVH:ta tai Steve Vaita, joten indie vei mennessään. Elin jälkipuberteetin aikaa, enkä halunnut viettää koko elämääni istuen skaaloja treenaamassa.

Jussi halusi pois pikkukaupungista ja muutti vuonna 1991 Helsinkiin. Hän ei tuntenut ketään pääkaupungin muusikkoskenestä, mutta lehti-ilmoituksen kautta hän tutustui toiseen maalta muuttaneeseen muusikkoon, Tuure Kilpeläiseen. He perustivat bändin ja alkoivat tekemään yhdessä kappaleita. Toinen Jussin varhaisimmista muusikkotuttavuuksista pääkaupungissa on Markus Nordenstreng.

– Olin Tuure Kilpeläisen kanssa keikalla Teatrossa joskus vuosien 1993–1994 paikkeilla Salamanteri-bändimme kanssa. Mare näki meidät, kaivoi käsiinsä lankapuhelinnumeroni ja höpisi estottomaan tyyliinsä, minkälaista musiikkia hän haluaisi tehdä. Tutustuimme ja aloimme tehdä musiikkia kimpassa. Tästä muodostui vähitellen Latebirds-bändi, jonka kitaristi minusta tuli.

Olen ajatellut Jussia roots-soittajana juuri Latebirds-bändin myötä. Hän on kuitenkin asiasta eri mieltä.

– Jostain syystä mun nimeä on yhdistetty roots-musaan. En ole mielestäni millään lailla tyylipuhdas soittaja. Roots-ajattelu on kuin musiikin museoimista ja jäädyttämistä johonkin hetkeen. Sekin on tärkeää, mutta ei mun asia. En osaa soittaa autenttisesti mitään. Olen vain kuunnellut helvetisti kaikenlaista, koettanut imitoida ja ottaa omaan myllyyni juttuja, joista tykkään ja jotka puhuttelevat mua.

Jussi teki varsinaisen läpimurtonsa Jonna Tervomaan kitaristina ja tuottajana. Yhdessä Tuure Kilpeläisen kanssa kolmikko päivitti suomenkielisen rock-musiikin uuteen aikakauteen. Jonna Tervomaan aikuisiän uran ensimmäinen single ”Suljettu sydän” osoittautui jymymenestykseksi.

Kappaleen alkuriffin ja koko kitararaidan myötä Jussi Jaakonahon indie-kitarasoundista tuli käsite, ja hän pääsi keikkailemaan ensimmäistä kertaa pitkin Suomea osana Jonnan bändiä.

– Mulla oli se oma soundini, jolla vedin sekä Latebirdsissä ja Jonnan bändissä. Etsin tuon biisin alkuriffin soundia todella kauan. Halusin, että se alkaa surkeasti. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa millään lailla hyvältä, vaan soundi avautuisi vasta kappaleen myötä. Olin käynyt läpi useita eri vahvistimia, mutta lopulta haluamani soundi löytyi pienestä patterikäyttöisestä Marshall-vahvistimesta.

– Jonna Tervomaan cover-versio Juice Leskisen kappaleesta ”Rakkauden haudalla” on puolestaan mun tunnetuin kitararaitani, ainakin radiosoittotilastojen perusteella. Olen huomannut, että monille kitaristeille on tosi haastavaa soittaa ”Ukko Nooa” ‑tyyppisiä melodioita niin, että niissä olisi meininkiä ja tunnetta. Eli miten soittaa yksinkertainen juttu niin, että saat siihen oman äänen? Tässä melodiassa äänet ikään kuin nousevat mukavasta sohjosta ja artikulaatio on sellaista sopivan epäpedanttia [kuuntele seuraavasta kappaleesta kohta 2:17]. Tämä on itselleni tietynlainen signature-kitarajuttu, ja se tulee varmasti siitä, että olen kuunnellut niin paljon Neil Youngia.

Jussi soitti lopulta Jonna Tervomaan kanssa yksitoista vuotta, aina vuoteen 2008 asti. Tänä aikana hänen maineensa todellisena soundieksperttinä tuli tutuksi kaikille maamme muusikoille. Vaikka Jussin ura voi vaikuttaa satumaiselta sarjalta onnistumisia, hänen uraansa on mahtunut myös vaikeita hetkiä.

– Koin todellisen identiteettikriisin, kun pestini Jonnan kanssa loppui. Olin varma, että tämä oli tässä. En astunutkaan enää keikkabussiin tarpeeksi usein, mikä oli ollut suuri osa elämääni. Olimme tehneet kymmeniä keikkoja vuodessa, ja alkuaikoina vielä perkeleesti enemmän, ja kun sitä ei enää ollut, pohdin, että enkö mä olekaan enää sellainen jätkä, joka kiertää tuolla ympäriinsä. Vuodet 2009–2012 olivat urallani todellista etsikkoaikaa. Soitin freelancerina monenlaisissa kokoonpanoissa ja opin paljon uutta. Kaipasin kuitenkin pysyvämpää pestiä, jota ei vain tuntunut löytyvän.

MONI TAITEILIJA joutuu tekemään kompromisseja, jos hän haluaa saada taiteensa ihmisten ilmoille. Maailmassa vallitsee eräänlainen taiteen darwinismi. Vahvimmat ja luomiskykyisimmät saavat toteutettua unelmansa, jos he jaksavat puskea tarpeeksi kauan. Luomista voisi erehtyä pitämään kaikkien etuoikeutena, mutta sitä se ei ole. Jos asuisimme eriarvoisuuden kukistaneessa maailmassa, jossa kaikilla olisi kansalaispalkka, voisimme ajatella, että jokaisella olisi tasavertainen mahdollisuus saada luotua maailmaamme jotain uutta. Nyky-yhteiskunnassamme tämä ei tapahdu, joten tätä epäkohtaa kompensoivat apurahat.

Jussi sai Taiteen Edistämiskeskukselta puolivuotisen apurahan haettuaan sitä eri paikoista vuosikausia. Hän pystyi vihdoinkin keskittymään hartaasti suunnittelemansa soololevyn tekemiseen.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä julkaistava Ghost Riot -levy on kaiken tämän satsauksen arvoinen tekele. Se kestää kuuntelua ja herättelee mielleyhtymiä muun muassa Miles Davisin Sketches of Spain -levyyn ja Alfred Hitchcockin elokuvien äänimaisemiin. Huomioita herättävät myös tyylikkäät kannet, jotka ovat Jussi Karjalaisen käsialaa. Hän on maamme kiitetyimpiä kirjagraafikoita, joka on myös kuvittanut monen levyn kannet.

– Tiesin heti, että halusin nimenomaan Jussin suunnittelijaksi. Tavattiin ja kerroin lähinnä siitä, mitä en haluaisi kannessa olevan. Puhuimme paljon väreistä, muodoista ja suosikkiaikakausiemme designista. Avasin Jussille levyn biisien taustoja, mutta annoin hänelle täysin vapaat kädet. Lopputulokseen olen äärimmäisen tyytyväinen. Singlen ja levyn kannet ovat erilaiset, mutta kuitenkin riittävän samanlaiset, jotta yhteys niiden välille syntyy.

Levyn ensimmäiset kolme kappaletta muodostavat yhtäjaksoisen jatkumon ja soljuvat kuin huomaamatta raidasta toiseen. Ensimmäisenä sinkkuraitana levyltä julkaistaan tämän kolmikon viimeinen palanen, ”Cold Feet”. Koska se on ainoa kappale, joka levyltä on tämän kirjoituksen julkaisuhetkellä kuunneltavissa, pyydän Jussia käymään tämän raidan perinpohjaisesti läpi.

– ”Cold Feet” on levyn vanhin biisi. Osa sen äänityksistä on tehty jo säveltämishetkellä eli kahdeksan vuotta sitten. Löysin aikoinaan kitarasta molli-majorseiskasoinnun ja huomasin, että se onkin ihan saatanan kuumottavan kuuloinen sointu, joka on itsessään jo mysteeri. Se vie heti vanhan elokuvataiteen tunnelmiin, jossa ”kaikki ei ole aivan niin kuin luulette”. Aloin näppäilemään tämän soinnun ääniä ja siirtelemään samaa sointua otelaudalla sävelaskeleen alas ja ylös. Biisi alkoi muodostumaan kuin itsestään sen ympärille.

– Kappale tuo minulle mieleen Hitchcockin elokuvien tunnelmat. Olen kuunnellut paljon hänen elokuviinsa musiikkia säveltäneen Bernard Herrmannin tuotantoa, ja on hyvin mahdollista, että joissain noista leffoista on teema, johon tämä biisi perustuu.

– Kappale alkaa aidolla flyygelillä, jota argentiinalainen tuplanylonkielinen Ronroco säestää. Polkuharmoni (0:20) tulee mukaan tuomaan lisäsävyä. Baritonikitaralla soitettu molli-majorseiskasointu (0:36) luo kappaleen tunnelman, eikä siinä ole äänitysteknillisesti mitään ihmeellistä. Melodian kanssa näinkin sitten enemmän vaivaa.

– Kappaleen pääasiallinen melodia (1:10) on hyvin erikoinen yhdistelmä eri soundeja. Siinä on kuultavissa pizzicato-tyyppinen kitarasoundi, jota voitaisiin sanoa hyvinkin preparoiduksi. Laitoin Gretsch-tyyppiseen orkesterikitaraan talouspaperia tallan alle niin, että kielet soivat mahdollisimman lyhyesti. Äänitin raidan mikitetyn vahvistimen, DI-boksin ja puoliakustisen kitaran kopan viereen asetetun mikin yhdistelmällä. Tuloksena oli päässäni kuulemani ksylofonimainen atakki.

– Toinen melodian ainesosa on Les Paulilla soitettu slide-soundi, ja myöhemmin (1:27) mukaan tuleva soundi on soitettu Firebirdillä delayn läpi. Asetin perään vielä fuzzin, ja soitin kitaraa suoraan niiden läpi DI-boksin kautta linjaan.

Biisi tuntuu jäävän kuin kesken. Levyä kuunnellessa tuntuu, että monet muutkin kappaleet jäävät irtonaisina roikkumaan ilmaan ja että niitä olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Jussin mukaan tämä ei ole sattumaa.

– Tosi keskeinen tavoite tällä ja levyn muilla biiseillä on jännitteiden luominen. En halunnut luoda kuulijalle oloa, että nyt hän pääsi turvallisesti kotiin. Ihmiset ovat tottuneet draaman kaareen, jotka päättyy stabiiliin rauhan tilaan. Elämä ei oikeasti mene niin. Kaikki on koko ajan tavallaan kesken, kunnes ihminen uurnataan.

VIIME VUODET ovat olleet Jussille artistisen nousukauden aikaa. Tänä vuonna hän keikkailee osana Janne Haaviston bändiä ja soittaa kesäfestareilla Chisun kanssa, jonka vuonna 2015 julkaistulle Polaris -levylle Jussi soitti kitaraosuudet.

Chisun bändiin pääseminen on Jussille ilmeisen iso asia. Vaikka hän on maamme arvostetuimpia muusikoita ja tuottajia, hänkin on kokenut ikäkriisin. Jussi on joutunut pohtimaan moneen kertaan relevanssiaan, sillä maahamme syntyy koko ajan uusia taidokkaita soittajia, jotka ovat ajassa kiinni ja tekevät uusia mielenkiintoisia soundeja. Vanheneva muusikko haluaa pysyä kelkassa ja pitää uransa hengissä.

– Mun jälkeeni Suomeen on tullut jo kaksi hienoa muusikkosukupolvea, ja tunnen itseni todella onnekkaaksi, kun olen päässyt mukaan Chisun bändiin. Tykkään soittaa rytmimusaa, ja Chisun bändissä rumpali, basisti ja me molemmat kitaristit koitamme saada aikaiseksi helvetin hyvän tanssittavan popmenon, johon koskettimet luovat maisemaa päälle.

Kun pyydän Jussia muistelemaan Polaris-levyn sessiota ja mainitsemaan sieltä yhden raidan, hän ottaa esimerkiksi kappaleen nimeltä ”Ruusunen”.

– Chisu tuo mukanaan studioon helvetin valmiit jutut. Hän ei itse soita kitaraa, joten kitaratontti on eniten auki. Chisu palkkasi minut mukaan omana itsenäni, eli sain olla vapaasti Jussi ja jyrskyttää pedaalit päällä menemään, hän nauraa.

– ”Ruusunen”-kappaleen riffi syntyi hienosti hetkessä, äänitystilanteessa, luurit päässä. Kappaleen sointukierto muistutti minua jollain lailla The Policen ”Message in The Bottle” -kappaleesta, mikä sai minut kai jotenkin alitajuisesti painamaan chorus-pedaalin päälle. Osuuteni on kuin metsurin versio tuosta legendaarisesta kitarariffistä, ja se tuntui istuvan biisiin hienosti.

Vaikka Chisun bändissä soittaminen pitää Jussin nimen tuttuna nuoremmalle musiikkisukupolvelle, suurin artisti hänen urallaan on kuitenkin Ismo Alanko, jota Jussi arvostaa suuresti.

– Ismo on ollut minulle aina yksi maailman tärkeimmistä artisteista. Olin etsinyt jo pitkän aikaa pysyvämpää yhteistyökumppania lopetettuani Jonnan kiertuebändissä. Mahdollisuus työskennellä Ismon kanssa on ollut uskomaton juttu ja kuin kansallinen kunniatehtävä.

Koska olen itse tavannut Jussin ensimmäistä kertaa nimenomaan Ismon kiertueella, pyydän häntä lopuksi kertomaan minkälaisia muistoja vuoden 2013 mainio Maailmalopun sushibaari -levy hänessä herättää ja miten hän ylipäätänsä päätyi Ismon kelkkaan.

– Kävin aluksi hänen kotonaan kuuntelemassa uusia biisejä. Meillä ei ollut puhetta tuottamisesta eikä soittamisesta, mutta jossain vaiheessa Ismo kysyi, haluaisinko tuottaa hänen levynsä ja sanoi, että ”kai sinä nyt sitten soitat siihen kitaratkin”.

Jussi kertoo kasanneensa bändin yhdessä Ismon kanssa, ja ideana oli, ettei kokoonpano sisältäisi yhtään muusikkoa, jonka kanssa Ismo oli aikaisemmin tehnyt töitä.

– Emme treenanneet Maailmanlopun sushibaari- levyä varten juuri lainkaan. Varasimme paljon studioaikaa ja katsoimme, mitä saisimme aikaan. Näistä sessiosta jäi mieleeni etenkin nimibiisi, jonka äänitys oli kaiken kaikkiaan mieletön juttu.

– Ismo oli pyytänyt jazzpianisti Seppo Kantosta tekemään kappaleeseen pianosovituksen. Studiossa rumpali Niko Votkin reagoi erilaisilla perkussioilla Sepon soittoon, ja muut tulivat vähitellen mukaan. Rakensin itse kappaleeseen sähkökitaralla todellisen helvetin esikartanon. Tämä jäi mieleeni sellaisena musiikkina, jota kukaan muu tässä universumissa ei pystyisi tekemään, ja se kuvaa hyvin Ismon ainutlaatuisuutta.

– En ollut kokenut solistista soittoa ennen Ismon kanssa työskentelemistä omaksi jutukseni. Hänen ansiostaan olen tutustunut siihen tunnetilaan, jossa ihminen haluaa olla jollain lailla übermaskuliininen. Lisäksi Ismolla on käsittämätön kyky sparrata kaikki irti soittajista. Hän saa soittajat rohkeammiksi heittäytymällä itse niin innolla mukaan. Energialataus tarttuu. Sanoisin, että minusta on tullut hänen vierellään paljon parempi kitaristi.

– Koen olevani todella onnekas, sillä olen saanut monta mahdollisuutta urallani. Tiedän, että tuolla on monia minua teknisesti parempia soittajia, jotka eivät saa koskaan edes yhtä suurta mahdollisuutta päästä soittamaan ja näyttämään, mitä he osaavat. Vaikka olin nuorempana asenteellinen indie-kitaristi, en enää suhtaudu itseeni niin vakavasti. Voisi jopa todeta, että lukuisat friikkuduunit pelastivat muusikkouteni.

2.6.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja konsultoi Jussi Jaakonahoa mielellään aina kun hän kaipaa lisäinspiraatiota.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus