Jimsonweed osa 3 – Kaikki leviää käsiin

Hippies From Hellin painos oli myyty loppuun, mutta en ollut nähnyt rahoista penniäkään. Keikkaliksat hävisivät taivaan tuuliin. Teosto-korvaukset menivät oikeutetustikin Suholle, mutta kaikki muut raha-asiat olivat täysin retuperällä. Enkä nyt syytä ketään rahojen pimittämisestä – emme vain olleet lainkaan kartalla siitä, miten bändin taloutta olisi pitänyt pyörittää.

Yhtäkkiä Suho hurahti akustiseen musiikkiin suuren suosikkinsa Led Zeppelinin jalanjäljillä. Sen sijaan, että olisimme alkaneet valmistella seuraavaa levyä, istuimme treenikämpällä kitaroiden kanssa ja kasasimme biisejä, joita esitimme Suho Superstar & Friends Beyond -nimellä baarikeikoilla ja toisinaan kaduilla hurmataksemme hameväkeä. Kinde ei tamburiinihommista innostunut, vaan hän piti sapattia treeneistä, jolloin perkussioita soitti Suhon luottohahmo Sande Vettenranta.

Seuraavaksi Suho innostui konemusiikista ja teki ”porinabiittiä” Bubble Scumin, midiliittolaisten ja muiden Goa-skenen jälkeläisten kanssa. Heillä oli samankaltainen yhteys psykedeliaan kuin Suholla, mutta rumpujen sijasta he käyttivät koneita, kun taas kielisoittimien virkaa ajoivat syntetisaattorit.

”Jimson on psykedeelistä seikkailumusaa, niin kun Trancekin.” – Suho (Like Uutiset 7/1999)

Suhon ideat muuttuivat vuosituhannen vaihteessa entistä lennokkaammiksi. Vaikka rakastin edelleen bändimme musiikkia, hänen ajatuksenjuoksunsa seuraaminen alkoi olla yhä haastavampaa. Näkemyksemme bändin viemisestä eteenpäin eivät olisi voineet erota enempää toisistaan.

Aloin luopua toivosta, että Jimsonweed tulisi koskaan pääsemään Helsinkiä pidemmälle. Tuntui, että menimme takapakkia: olimme ennen soittaneet keskustan keikkapaikoilla, mutta nykyään ylitimme Pitkänsillan yhä harvemmin. Uusi tukikohtamme oli Siltasaarenkadulla sijaitseva Factory, ja minusta alkoi tuntua, että Kallio edusti Suholle koko maailmaa. 

Samaan aikaan kaikilla lapsuudenkavereillani oli päällä voimakas reissubuumi, ja he matkustelivat tiuhaan ympäri maailmaa. Toinen puoli minusta halusi kuitenkin palavasti soittaa, enkä olisi antanut koskaan itselleni anteeksi, jos olisin luovuttanut soittohommat yrittämättä tosissani. Päättäväisyyteni seurauksena mätänin nyt Kalliossa, ja tuntui, että elämäni kuivuisi pian kasaan, ellen tekisi ratkaisuja.

SUHO AJAUTUI yhä etäämmälle Jimsonweedin peruskonseptista, sillä akustista kautta ja teknoinnostusta seurasi katusoittokausi. Suho oli löytänyt jostain itselleen minikitaran ja patterikäyttöisen vahvistimen, joilla hän musisoi pitkin Kallion katuja. Näimme yhä harvemmin toisiamme ja liikuimme eri porukoissa.

”Stadin hevibändit ei osaa bailata keskenään muuten kuin dokaamalla. Jos joku tulee paikalle skitta messissä, niin ne pelästyy.” – Suho (Like Uutiset 7/1999)

Olin törmännyt sattumalta Suhoon edellisenä kesänä Provinssirock-festivaaleilla, kun olimme promoamassa backstagen VIP-teltassa Jimsonweediä musiikkialan ammattilaisille naisystäväni Johannan kanssa.

Suho oli soittanut minikitaralla täysin puuta heinää tuntitolkulla kovaäänisesti samaisen teltan edessä. Kävin hämmentyneenä juttelemassa Suhon kanssa teltan ulkopuolella, mutta en saanut bänditoveriini mitään kontaktia.

Tämän jälkeen oli turha yrittää vakuutella enää kenellekään, että Jimsonweed olisi särmä ja toimintakykyinen bändi. Me olimme katumuusikkojen tasolla, kun Suhon vanha oppipoika Ville Valo puolestaan soitti bändinsä kanssa Provissirockin päälavalla samaisen illan viimeisenä aktina.

Ainoa toivomme nojasi Bad Luck Love -elokuvaan. Sen avulla toivoimme saavamme lisäjulkisuutta, kunnollisen levydiilin ja mahdollisuuden lopettaa kädestä suuhun eläminen.

LEFFAN ENSI-ILTA pidettiin syyskuussa 2000 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla VR:n makasiineillä järjestetyissä massiivisissa julkaisubileissä, joissa Suho soitti jonkun hippiporukan kanssa akustisen setin Suho Superstar & Friends Beyond -nimellä.

Elokuvaan päätyi lopulta kaksi Hippies From Hellin biisiä: ”Precious Ride” ja ”Dark Sun”. Niistä jälkimmäinen soi elokuvan avainkohtauksissa, ja se otettiin mukaan myös rainan soundtrackille. ”Dark Sunista” muodostui leffan myötä pienoinen underground-hitti ja samalla koko Jimsonweedin tunnetuin biisi, ja se soi tiuhaan Kallion jukeboxeissa. 

Tämä oli kuitenkin laiha lohtu. Pakettimme oli jo sen verran sekaisin, ettemme pystyneet hyödyntämään tätä lisäjulkisuutta. Meillä ei ollut keikkamyyjää tai minkäänlaista suunnitelmaa seuraavan levyn tekemisestä. Olimme sen verran hazardin bändin maineessa, että levy-yhtiöt, keikkamyyjät ja PR-henkilöt kiersivät meidät kaukaa.

Hatara toiveeni bändin tilanteen parantumisesta kuihtui kasaan. Jimsonweedin seuraava levy alkoi tuntua kaukaiselta ja saavuttamattomalta tavoitteelta. Olin tehnyt kaikkeni bändin eteen ja uskonut naiivisti, että sydämellä tehty musiikki riittäisi menestyksen avaimeksi. Jouduin myöntämään itselleni olleeni väärässä. 

Kinde oli yhtä lailla kyllästynyt päämäärättömyyteemme ja halusi skarpattuaan muuttaa pois kaupungista. Viimeinen niitti oli ollut Suhon päätös esiintyä akustisesti Jimsonweedin nimellä MTV3:n Jyrki-ohjelmassa kahdestaan Samin kanssa kertomatta siitä mitään meille mitään. Teimme yhdessä vaikean päätöksen, mutta sovimme keskenämme soittavamme vielä buukatut keikat, ettemme jättäisi bänditovereitamme pulaan.

OLI VAIKEAN ERON AIKA. Istuimme Kinden kanssa Vaasankadulla sijaitsevassa pizzeriassa, johon olimme sopineet tapaamisen Suhon ja Samin kanssa.

Olimme soittaneet edellisenä päivänä viimeisen Tavastian-keikkamme, jolla olin vetänyt kuin viimeistä päivää Suhon lahjoittama glitter-riepu päälläni. 

Suho ja Sami saapuivat paikalle. Ruokahaluni haihtui, kun adrenaliini valtasi kehon. Suho suivaantui ilmoituksestamme ja kohdisti pöydässä katkeruutensa pitkälti minuun. Päätöksemme kuitenkin piti; oli tullut aika mennä elämässä eteenpäin.

Kinden pitkä ura rockin eturivissä päättyi tuona iltana. Hän oli ollut kuvioissa jo pitkään – liian pitkään, voisi joku sanoa. Kinde oli tyytyväinen päästessään pois ja oli minulle pitkään kiitollinen siitä, että uskalsin avata suuni vaikeassa paikassa. Hän muutti Somerolle ja alkoi rakentaa siellä taloa sukunsa tontille. Töitä tälle osaavalle rakennusmiehelle kyllä riitti, joten toimettomaksi hänen ei tarvinnut jäädä.

Minä halusin opiskella klassista kitaraa. Olin ajatellut jo nuorena, että keskittyisin rokkaamisen jälkeen espanjalaiseen kitaramusiikkiin. Olin tosin tuolloin kuvitellut, että bändiurani kestäisi vähän pidempään.

Irtisanoin asuntoni ja muutin veroprosenttini nollaksi, jotta sain nyhdettyä viimeisistä työkuukausistani kaiken irti. Sahasin huonekalut palasiksi ja heitin ne jätesäkeissä pihan jäteastioihin. Lopun jäämistöni roudasin kavereitteni asuttamaan hippikommuuniin. Kuin alleviivatakseni elämänmuutostani, ajelin hiukseni lyhyeksi tehdäkseni pesäeroa rock-sceneen.

Kopioin kirjastosta pinon ihailemani säveltäjän Francisco Tárregan nuotteja ja lensin avoin paluulippu taskussani travelleriksi Barcelonaan. Taakse jäivät niin kaverit, bändi ja naisystävä kuin entinen rokkarin elämäkin. Ostin Espanjasta ensi töikseni nylonkielisen kitaran, josta tuli uusi elämänkumppanini.

Lähtöäni seuranneet vuodet olivat elämäni parhaita – ne olivat täynnä musiikillisia oivalluksia, elämänopetuksia ja arvoasteikon uudelleenarvioimista. Minä olin rockin peruskouluni nyt käynyt. Jatko-opinnoille ei ole tarvetta.

VUONNA 2016 TUNTUU, että kaikki 90-luvun henkilöt ja tapahtumat ovat kuin edellisestä elämästä. Kun ihminen aikuistuu, on vaikea löytää yhtäläisyyksiä parinkymmenen vuoden takaiseen itseensä.

Opin noina vuosina kantapään kautta etenkin sen, että tärkeintä on julkaiseminen – muuten käy niin, ettei saa koskaan mitään ihmisten ilmoille. Minua harmittaa edelleenkin, ettei Jimsonweed tehnyt koskaan yhtään musiikkivideota. Ideamme olivat niin mahtipontisia, ettei niitä pystytty toteuttamaan ilman massiivista budjettia.

Täydellisyyden tavoittelusta pitää osata päästää irti. Tämä ei tietystikään tarkoita, että tarvitsisi suoltaa paskaa ulos.

Olen onnellinen, että pystyn nykyään elättämään itseni musiikin parissa nuoruuden rokkihairahtelujeni jälkeen. Moniavioinen liitto, joka bändi tosiasiassa on, ei lopulta ollutkaan minulle sopiva yhtälö. Olen palannut kitarateknikon töihin, saanut matkustelukiintiöni täyteen, soittanut klassista kitaraa, opiskellut elektroniikkaa ja asettunut lopulta aloilleni Kruununhakaan isännöimään Custom Soundsia.

EN SAANUT KOSKAAN mahdollisuutta puhua alkuperäisen kitaristimme Marco Kämäräisen kanssa hänen lähdettyään bändistä. Vuodet vierivät ja yhteydenpito jäi. Vanhojen tuttujen tuoreet kuulumiset kertoivat, että hän oli paremmassa kunnossa ja halusi taas soittaa kitaraa.

Tätä artikkelia suunnitellessani kuulin, että Marco oli aivan äskettäin soittanut Suholle ja pyytänyt häntä jameihin. Tätä kohtaamista ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä toive mahdollisesta yhteistyöstä katkesi karulla tavalla.

Tiistaina 16.2.2016 Marco ei enää herännyt uuteen päivään. Hänen suvussaan on ollut sydänvikaa, joten rankkaa elämää viettäneen muusikon keho yksinkertaisesti kului loppuun. Suuri soittaja on lopullisesti poissa.

Olen edelleen sitä mieltä, että Marco Kämäräinen on yksi maamme historian vakuuttavimpia rock-kitaristeja. Hänen vaikutuksensa omaan näkemykseeni raskaasta riffittelystä on ollut merkittävä.

Mitä hänestä sitten teki niin erityisen?

  • Erikoiset otevalinnat kitaran kaulalla: oktaaveja, drop-D- vireessä soitettuja yli oktaavin hyppääviä kvinttejä, unisono-bendejä, nopeasti soitettuja trillejä, dimisointuja, duuriterssejä ala- ja yläkielillä sekä tarkoin harkittuja yksittäisiä nuotteja. Melkeinpä kaikkea muuta kuin normaaleja kvinttiotteita, joita kaikki muut heavybändit käyttävät. Soiton nitoi yhteen ehtymätön tyylitaju.
  • Kahden kielen yhtäaikainen venyttäminen oktaaveissa jopa sävelaskeleen verran täydellisessä vireessä. Kaiken lisäksi hän käytti paksuja kieliä, joilla hän sai aikaan vahvoilla sormillaan ainutlaatuisen sormivibran. Aluksi luulin, että kyseessä oli vibrato-efektipedaali, mutta ei – sormista se tulee.

Mielestäni Marco Kämäräinen kuuluu heittämällä samaan sarjaan muiden maamme kitarasuuruuksien kanssa, ja jokainen hänet aikoinaan keikalla nähnyt voinee sanoa samaa. Valitettavasti taidoista ja näkemyksestä ei ole mitään hyötyä, jos pääkoppa ei pysy perässä. Mies, jolla olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin, jäi tähdenlennoksi monien muiden Kallion rokkareiden tavoin.

Jimsonweedin nauhojen läpikäyminen ja tämän artikkelin kirjoittaminen herätti minussa muistojen lisäksi pienoisen morkkiksen ja paljon kysymyksiä. Olin ajanut itseni umpikujaan, jättänyt Suhon vaikeaan paikkaan ja vienyt lopulta Kinden mukanani. Olisimmeko voineet puhua, selvittää välimme ja jatkaa bändinä eteenpäin? Mitä lähtömme jälkeen oikein tapahtui? Miten Jimsonweedin studiosessio Finnvoxilla oli sujunut vuonna 2002? Miksi levy jäi julkaisematta?

SUHO JA SAMI olivat ottaneet rumpalikseen Waltarissa ja sittemmin Ensiferumissa soittaneen Janne Parviaisen. Basistiksi oli valittu Jannen kaveri Ville Pelkonen. Factory-ravintolan omistajalta saadun budjetin turvin Suho oli johtanut ryhmänsä Finnvox-studiolle äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka piti olla Jimsonweedin uran kulminoituma.

Paineet olivat kovat. Levystä piti tulla mestariteos, sillä edellisestä pitkäsoitosta oli kulunut jo kuusi vuotta. Suho tiesi, että nyt jos koskaan hänellä olisi näytön paikka.

Jukka Puurulan mukaan biisejä höystettiin tuotannollisilla kokeiluilla ja töitä tehtiin yömyöhään, eikä Suhon ideasampo tuntunut ehtyvän millään, vaikka studioaika alkoi käydä vähiin.

Miksausten loppuvaiheessa tunnelma tiivistyi entisestään, kunnes tapahtui jotain outoa: Suho ei enää ilmaantunut studiolle. Häntä ei tavoitettu puhelimitse, vaikka levyn miksaukset olivat loppusilausta vaille valmiit.

Jukka viimeisteli levyn Suholta aiemmin saamiensa ohjeiden mukaan. Masternauha jäi lunastamatta Finnvoxilta, eikä Suho saattanut koskaan visiotaan täydellisestä levystä ihmisten ilmoille.

Puurula ei osaa tänäkään päivänä nimetä yhtään yksittäistä syytä sille, miksi levynteko päättyi näin. Loppupeleissä vain Suho tietää totuuden.

Jimsonweed hajosi studiosession jälkeen ja muusikot lähtivät omille teilleen. Bändin kymmenvuotisen uran saldoksi jäi lopulta vain yksi kokopitkä levy ja kaksi EP:tä.

Suho perusti muutaman vuoden päästä Jericho Fuzzin. Lisäksi hän on tehnyt musiikkia RavenMan-bändinsä kanssa, ja hän herätti sittemmin eloon vanhan akustisen alter egonsa ja julkaisi Suho Superstar & Friends Beyond -nimellä kehutun vinyyli-EP:n. Hän keikkailee bändiensä harvakseltaan ja tuottaa edelleenkin studiossa nuorempia, poikkeuksellisia ratkaisuja hakevia bändejä.

AJATUS JIMSONWEEDIN VIIMEISEN LEVYN saattamisesta ihmisten ilmoille heräsi oikeastaan heti kuunneltuamme sen läpi Sami Yli-Sirniön ja Jukka Puurulan kanssa, sillä äänite on yllättävän tuoreen kuuloinen, nykyvinkkelistä jopa erinomainen. Vain ani harva kykenee tekemään vuonna 2016 näin orgaanista musiikkia, vaikka sille tuntuisi olevan aina kysyntää. Levystä on varmasti iloa kaikille stoner rockin, hipahtavan hevin ja raskaan psykedelian ystäville.

Päätimme koota vanhan porukan kasaan ja saattaa levyn viimeinkin ihmisten ilmoille. Julkaistavasta levystä tulisi samalla kunnianosoitus bändin menehtyneelle alkuperäisjäsenelle. Custom Sounds lunasti masterin Finnvoxilta ja Spihan kitaristi Timo Paavola on junaillut yhdessä Tavastian Juhani Merimaan kanssa tammikuun kuudentena päivänä vuonna 2017 soitettavan levynjulkaisukeikan.

Jukka Puurula on miksannut levyn ja viimeistellyt sen nykyaikaisella laitteistolla. Masterointivelho Svante Forsbäck viimeisteli äänitteen perinteitä kunnioittaen. Suho suunnitteli levyn kannet yhdessä luottograafikko Tex Hännisen kanssa varmistaakseen, että hänen omat sävellyksensä ja tuotantonsa saavat asianmukaisen ulkoasun.

TARJOSIMME pakettia Svart Recordsin julkaistavaksi, eikä Tomi Pulkki epäillyt hetkeäkään julkaisun relevanttiutta sen kerran kuultuaan. Laadukkaista vinyylijulkaisuistaan tunnettu yhtiö oli meille paras mahdollinen ratkaisu, sillä 70-luvulta inspiraationsa ammentava musiikki soi parhaiten LP -formaatissa, mihin se on alunperin tarkoitettukin.

Tässä on ensimmäinen maistiainen 21.10.2016 julkaistavalta Ghosts of Gobli -nimiseltä levyltä, sen avausraita ”Ride The Sky”. Siitä löytyy kaikkia bändin peruselementtejä eli groovea, melodisuutta, Intia- sävyjä ja raskautta – unohtamatta psykedeelissävytteistä tuotantojälkeä.

Suhon ääni on levyllä elinvoimaisimmillaan. Enkelimäiset falsetit, raspikurkku ja mairittelevan juonikas laulusoundi soivat levyllä kuulaammin kuin koskaan. Samin kitara soi persoonallisesti läpi levyn, ja tuntuu, ettei psykedeelis-progressiivista musiikkia ole soitettu yhtä taidokkaasti sitten Kingston Wallin Petri Wallin. Rytmiryhmä soittaa saumattomasti, ja vierailijoina levyllä kuullaan muiden muassa Amorphiksen Santeri Kalliota ja Stratovariuksen Jens Johanssonia.

Kaikki, jotka ovat joskus säveltäneet musiikkia, tietävät, kuinka tuskallista on, jos luomustaan ei saa ihmisten ilmoille. Oman taiteen valuminen hukkaan on jotain sellaista, mitä ei toivoisi kenellekään. Suho Superstar saa nyt julkaistavan levyn myötä uralleen ansaitsemansa merkkipaalun sekä arvokkaan sinetin Jimsonweedin tarinalle.

3.10.2016 Kimmo Aroluoma (Jimsonweedin keikkakuvat: Arja Järvinen ja Jan Carlsson)
Kirjoittaja on Brian Enon avulla itsensä elinvoimaisena pitävä entinen stoner-rokkari ja Custom Boards -pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ LUETTAVAA:

comments powered by Disqus