Jimsonweed osa 1 – Kallion kulttibändin kadonnut levy löytyy

Katu on täynnä ihmisiä. Sireenit ulvovat ja liikenteen pöly saa ilman näyttämään savuiselta. Joku toivonsa menettänyt hoipertelee keskellä katua pitkässä nahkatakissa molemmat kädet ylhäällä ja karjuu suoraa huutoa. Eri kulttuurien kielet soljuvat korviini ja sekoittuvat avoimista baarien ovista kantautuvaan älämölöön. Ei, tämä ei ole Beirut vaan Helsingin työläiskaupunginosa, taiteen ja rappion kehto, Kallio.

On maaliskuinen keskiviikko vuonna 2015. Matka Kruununhaasta tänne oli lyhyt, mutta huomaan, että olen siirtynyt samalla yhteiskuntaluokasta toiseen.

Minut on tuonut Kallioon vanhan bändikaverini Suho Suarezin keikka. Soitimme yhdessä yli viisitoista vuotta sitten bändissä nimeltä Jimsonweed ja vaikutimme juuri näillä seuduilla. Tänään baarissa esiintyy kuitenkin hänen uusi yhtyeensä Jericho Fuzz.

OLEN HIEMAN MYÖHÄSSÄ, joten kiirehdin keikkapaikalle ja toivon, että lippuja on vielä saatavilla. Toiveeni rock-spektaakkelista kuivuu kasaan heti astuttuani sisään Lepakkomiehen nuhjuiseen saliin. Paikalla on vain kourallinen ihmisiä, vaikka keikka on alkamassa muutaman minuutin päästä. Olin kuvitellut, että Kallion musadiggarit tulisivat sankoin joukoin fanittamaan kulttihahmoaan Suho Superstaria.

Bongaan Suhon lavan sivussa venyttelemässä raajojaan. Pian hän asteleekin jo lavalle hieman ontuen ja olemus nuutuneena. Kuulen takanani seisovalta skenehahmolta, että Suho on joutunut tappeluun edellisenä viikonloppuna.

Bändi starttaa keikkansa rouhealla riffillä, ja harvalukuinen yleisö on heti mukana musiikin sykkeessä. Heistä saisi loistavan castin mille tahansa musiikkivideolle: parrakas hippi ilman paitaa, joraava kääpiö, rataa nähnyt daami ja takkutukkainen stoner-rokkari. Vaikka olen hämmentynyt näkemästäni, huokaisen helpotuksesta. Tärkein eli Suhon lauluääni on edelleen kunnossa.

Jericho Fuzz suoriutuu lopulta haastavasta tilanteesta puhtain paperein, mutta en jää moikkamaan Suhoa vaan poistun vähin äänin jo ennen encoreja.

Oloni on haikea matkalla takaisin hyvinvointikuplaani. Soitimme 90-luvulla Suhon johtaman Jimsonweedin kanssa Helsingin keskustassa täysille saleille, mutta nyt sama mies esittää aktinsa ahtaalla klubilla vain kouralliselle faneja. Maailma ei todellakaan ole reilu paikka.

JOS SUOMESTA PITÄISI VALITA yksi bändi, jolla oli kaikki menestyksen avaimet käsissään mutta joka ei koskaan saanut pakettiaan kasaan, se olisi Jimsonweed.

Suho aloitti muusikonuransa 80-luvun lopulla helsinkiläis-keravalaisessa bändissä nimeltä Nasty Needs. Heidän demonauhansa oli herättänyt paljon kiinnostusta pääkaupunkiseudun musiikkipiireissä. 

Jimsonweedin tien pitikin olla valmiiksi pedattu. Bändi sai jo varhaisessa vaiheessa levy-yhtiön tuen taakseen: Kari Hynninen kävi Jimsonweedin treeneissä ja signasi bändin Zen Garden -levy-yhtiölleen ilman minkäänlaista demonauhaa.

”Kyllä mä uskon, että Suomessakin pärjää jos bändi on hyvä ja markkinointikoneisto toimii.” – Suho (Rumba 13/1995)

Bändin hämyiseen historiaan kuuluu useita julkaisemattomia studioäänitteitä, joista myyttisin on vuonna 2002 Finnvoxilla äänitetty ja miksattu täysin valmis kymmenen kappaleen levy, jota ei koskaan ole kuultu studion seinien ulkopuolella.

Jos tuo levy olisi julkaistu, olisiko Jimsonweed voinut vielä breikata?

He olivat olleet väärässä paikassa väärään aikaan, ja tuo äänite olisi voinut muuttaa kaiken. Bändin julkaisut olivat aikansa helmiä, ja minä, kuten moni muukin, olisin kernaasti halunnut nähdä Jimsonweedin seuraavan pitkäsoiton kauppojen hyllyillä. Levystä ei ole minkäänlaista versiota liikenteessä, vaan se on pysynyt visusti studion holveissa kaikki nämä vuodet. Mitähän Finnvoxilla oli mahtanut tapahtua?

HUHTIKUINEN PERJANTAI Custom Soundsin tiskin takana saa mieluisan käänteen, kun kitaristi Sami Yli-Sirniö pistäytyy käymään. Hän aloitti uransa Waltarissa 90-luvun alussa ja on yksi maamme tunnetuimpia ja kansainvälisesti menestyneimpiä muusikoita. Myöhemmin Sami liittyi saksalaiseen thrash-legenda Kreatoriin, jonka riveissä hän soittaa edelleen.

Tulemme hienosti juttuun, sillä meillä on myös yhteistä bändihistoriaa. Me molemmat soitimme Suhon kanssa Jimsonweedissä 2000-luvun alussa, joten keskustelumme ajautuu luontevasti meille niin tuttuun aiheeseen: mitä Suholle kuuluu nykyään?

Kerron Samille kuukauden takaisesta Jericho Fuzz -fiaskosta, ja päädymme ihmettelemään Jimsonweedin julkaisemattomaksi jääneen levyn kohtaloa.

Sami soitti levyllä kitaraa, mutta hänkään ei ole kuullut tahtiakaan levyltä tuon session jälkeen eli yli neljääntoista vuoteen. Levyn äänitti ja miksasi Don Huonojen basistina tunnetuksi tullut Jukka Puurula. Ehkä hän tietäisi siitä jotain?

Soittaessani Jukalle käy ilmi, että Finnvoxilla äänitetyn levyn kohtalo kalvaa häntä yhtä lailla. Sessio päättyi aikoinaan epämääräisesti, eikä hänkään ole kuullut nauhoja sitten miksausten valmistumisen.

Jukka soittaa vielä samana iltana Finnvoxin Risto Hemmille, ja kuinka ollakaan, hän suostuu vapauttamaan levyn masternauhan meille kuunneltavaksi.

WeTransfer siirtää levyn koneelleni, ja saan jo ensi tahdeista tunteen kauan kadoksissa olleesta Suomi-rockin Graalin maljasta. Muistot tulvivat mieleen kappaleiden soljuessa kaiuttimista. Mukana on paljon tuttuja biisejä, joita soitimme yhdessä Samin kanssa ennen kuin lopetin bändissä.

Levyn loputtua oloni on kuitenkin tyhjä. Kaikki sen myötä palautuneet muistot eivät ole niin miellyttäviä. Satsasin kaikkeni 90-luvun lopussa tässä bändissä soittamiseen ja rockurani käynnistämiseen. Lopulta olin joutunut jättämään Jimsonweedin suhteellisen sekavissa olosuhteissa. Minua kaihersi jo silloin, ettei Suho saanut koskaan ansaitsemaansa arvostusta.

Otan avainnipun mukaani, tungen sandaalit jalkaani ja könyän ahtaan kruununhakalaisen kerrostalon pölyisiin kellaritiloihin. Päätän kaivaa yhtyeen vanhat levyt esiin kuuntelua varten – ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun. Puran vanhoja, usean muuton jäljiltä koskemattomia Chiquita-pahvilaatikoita ja löydän kuin löydänkin Jimsonweedin CD-levyt sekä nipun varhaisempia julkaisemattomia studioäänitteitä. Ne ovat siistissä järjestyksessä, juuri niin kuin pakkasin ne yli vuosikymmen sitten.

On aika kohdata itsensä ja tuhoutuneet unelmansa. Asetan levyn CD-soittimen kelkalle, istun alas ja aloitan aikamatkan omaan nuoruuteeni, kahden vuosikymmenen takaiseen Helsingin Kallioon.

OLIN LOPETTANUT KOULUTUSTA VASTAAVAN PÄIVÄTYÖNI maaliskuussa 1996 ja muuttanut huhtikuun 1. päivä Kirkkonummen maalaisidyllistä Kallioon, osoitteeseen Kirstinkatu 4.

Bandidos-moottoripyöräkerho piti majaansa talon sisäpihalla, mutta muuten kortteeri tuntui rauhalliselta. Naapurit eivät ottaneet kontaktia rappukäytävässä, vaan he kulkivat ohi sen kummempia moikkailematta.

Olin juuri sopivan matkan päässä Kallion paheista, sillä Hesari alkoi toden teolla vasta Roskapankin kulmalta. Tuntui hyvältä pitää hieman hajurakoa ehkä koko Suomen pahamaineisimpaan sekoilukeskittymään. Vaikka Kirkkonummellakin oli riittänyt spurguja, nyt oltiin huomattavasti karummassa ympäristössä. Kontrasti oli kova maalta kaupunkiin muuttaneelle. (Kuva: Pekka Niittyvirta)

Soitin bassoa parissakin eri rockbändissä, mutta varsinaista ykkösbändiä – sellaista, johon uskoin täysillä – minulla ei vielä ollut. Sopiva ryhmä oli kuitenkin haussa, sillä olin muuttanut Helsinkiin rokkaamaan tositarkoituksella. Päivätöihin minulla ei ollut enää aikomustakaan palata.

Olin ollut äskettäin mukana hevipäällikkö Tony Talevan järjestämissä Suolirassi-pääsiäiskemuissa. Soitimme King Diamond -covereita legendaarisella Teatro-klubilla helsinkiläisistä muusikoista kootun ryhmän kanssa. Tuon keikan soittajista sain ensimmäiset kaverini uudessa kotikaupungissani. Yksi heistä oli minua muutamaa vuotta nuorempi, 19-vuotias Ville Valo. Hän oli juuri aloittelemassa muusikonuraansa His Infernal Majesty -yhtyeen kanssa.

ISTUIMME ILTAA ja kuuntelimme musiikkia Pietarinkadulla Eirassa Villen korostetun askeettisessa yksiössä. Olin kuullut kehuja uudesta bändistä nimeltä Jimsonweed, ja paljastui, että Ville tunsi sen jäsenet varsin hyvin. Hän oli soittanut hetken bassoa bändissä ja hengannut tiiviisti laulaja Suhon kanssa.

Jimsonweed oli julkaissut yhden EP:n ja käynyt studiossa äänittämässä debyyttilevynsä, ja kuinka ollakaan, Villeltä löytyi C-kasettikopio vielä julkaisemattomasta pitkäsoitosta. Hän kelasi kasetin alkuun ja vei minut matkalle, jonka aikana käsitykseni raskaasta musiikista muuttui täysin.

Levyn lyhyt intro johtaa ensimmäiseen kappaleeseen ”Starting to Grow”. Rumpufilli on ikimuistoinen kuten ovat sitä seuraavat riffitkin. Säkeessä kitaran unisono-bendit soivat taustalla kitaristin dempatessa alas viritettyä E-kieltä. Kappale on kuin trippi, joka päättyy unohtumattomaan kitaran ja laulun yhteismelodiaan.

Levyn toinen kappale on nimeltään ”Song of the Cursed”. Siinä kitararaidat on jätetty miksauksessa röyhkeän kovalle. Biisin flangeriin upotettu kitarateema on mainio, ja sitä seuraa Suhon synkästi maalaileva laulumelodia.

Levyn loppupuolen ”Happy Song” erottuu joukosta oktaaverilla sävytetyn, bongorumpujen päälle soitetun kitaraväliosansa myötä. Sitä seuraavan soolon ensimmäinen osa on phaserin juhlaa, kun taas toisessa osassa kuullaan oiva tyylinäyte wahin käytöstä.

Olin juuri löytänyt uuden suosikkibändini. 

Jimsonweedin musiikki oli täsmälleen sellaista, mitä halusin itsekin tehdä. Levyllä bassoa soittanut Niklas Mikander oli Villen mukaan jättänyt yhtyeen, ja pesti oli kuulemma auki.

Ville varoitteli minua, ettei kyseessä ollut helppo ryhmä. Vaikka tulevaisuus osoitti, että heidän hurja maineensa ei ollut tippaakaan liioiteltu, kaikuivat kaverini varoitukset kuuroille korville.

”Kai meillä on maine Helsingin hankalimpana bändinä. Kaikki muu kyllä pelaa, mutta sisäinen organisaatiopuoli on vähän pielessä.” – Suho (Soundi 5/1996)

Koin tarvetta olla bändissä oikeiden, minua parempien muusikoiden kanssa. Sellaisten, jotka elävät täysillä musiikkinsa kautta eivätkä lähde ajamaan autolla kotiinsa heti treenien jälkeen. Ajatus Jimsonweedissä soittamisesta tuntui erittäin kiehtovalta, sillä paloin halusta kokea, mitä todellinen rockelämä voisi pitää sisällään.

KALLIOSSA KAIKKI TIET JOHTAVAT anniskeluravintola Roskapankkiin. Olin asunut Helsingissä noin vuoden, ja tuossa ajassa olin päätynyt omien soittokeikkojeni lisäksi HIMin kitarateknikoksi. Heidän ensimmäinen levynsä oli ulkona, ja päiväkaljoittelimme keikkojen välissä Villen kanssa kesäisessä Kalliossa. Vaikka nuoren rokkarin budjetti oli tiukka, ”pankin” hintataso oli painettu artistiystävällisen alas.

Helsinginkadun puoleisella terassilla istui jylhän näköinen hahmo, jonka Ville tunnisti Jimsonweedin kitaristi Marco Kämäräiseksi. Olin tavannut hänet pikaisesti Tavastialla, kun HIM soitti Jimsonweedin lämmittelijänä.

Itä-Helsingistä kotoisin oleva kitaristi oli Suholle tärkeä sävellyskumppani. Marcon maine kovana kepittäjänä oli levinnyt nopeasti jo yläasteella, kun tämä hieman tukeva kitaristi kehittyi soittajana räjähdysmäistä tahtia. Nyt hänen wah-tekniikkansa, tyylikkään tumma pukeutumisensa, pitkät hiuksensa ja muhkea partansa herättivät pelonsekaista kunnioitusta minne hän ikinä menikin.

Olin kotiutunut kulmille jo sen verran, etteivät ympärillä pörräävät Gillette-teriä ja Presidentti-kahvipaketteja myyneet nistit enää pelottaneet. Minulla oli kuitenkin vielä pitkä tie raskaaseen sarjaan, jota terassilla istuva rokkari edusti.

Kävimme pöytään. Arvostamani kitarasankari oli hurja ilmestys. Aurinkolasit ja kookas vatsa pönkittivät kuvaa rocktähdestä, joka tiesi statuksensa. Kaljaa hän hörppi puolen tuopin huikkatahtia. Olemus oli vähintäänkin uhkaava, ja tunsin itseni poikaseksi uudenkarheassa prätkärotsissani ja mustissa farkuissani. Bändi oli esikoislevynsä ilmestyttyä ottanut basistikseen Suhon vanhan tutun, keravalaisessa Road Crew’ssä kitaraa soittaneen Aki Mäki-Kuhnan. (kuvassa oikealla)

Kun Kämäräinen terassilla mainitsi Akin jättäneen Jimsonweedin, Ville kehui soittoani ja suositteli minua heille basistiksi. Koetin nostaa ryhtiäni ja puhua stadilaisemmin, mutta tuntui, etteivät paukkuni vielä riittäneet tähän ryhmään.

Jos hermostuin tämän mörököllin seurassa jo tuopin äärellä, miten klaaraisin treeni- tai jopa mahdollisen keikkatilanteen?

Soitin tuolloin nykyisen kitarateknikkokollegani Janne ”Mehtis” Metsolan johtamassa Bury Me Deepissä. Vierastin kuitenkin bändin keskiluokkaisuutta ja outoja tapoja. Treeneissä soitettiin ilman kenkiä, ettei kokolattiamatto likaantuisi. Kerran olin katkaissut bassostani kielen kesken settitreenejä ja vaihtanut sen nopeasti uuteen, jolloin minua vaadittiin laittamaan paperinen kielipussi heti roskiin. Tästä touhusta oli rock kaukana.

Pahojen poikien bändi sen sijaan houkutteli minua. Jimsonweed oli mitä mainioin ryhmä keikkalavalla. Heidän touhunsa oli hikistä ja sopivan likaista. Vaaran makua? Sitä piisasi. Tarina kertoi, että bändin keikka Lepakossa oltiin peruttu, koska poliisit olivat hakeneet rumpali Kinden kotoa soundchekin ja esiintymisen välissä.

Jotain Jimsonweedistä kertoi myös se, että bändin oheistuotteisiin kuuluivat paitojen ohella bändin logolla varustetut ohuet ja pitkät jointtipaperit. Ne saivat Kallion yössä perus-Rizzloihin kyhääjät näyttämään hyvin arkisilta.

Kämäräinen jatkoi matkaansa. Jäimme Villen kanssa terassille päivittelemään hänen meininkiään. Olimme molemmat häneen verrattuna kuin eri puusta veistettyjä, ja vaikka istuimmekin rokuina kaljatuopit kädessä keskellä päivää, Jimsonweedin touhu tuntui olevan jotain ihan muuta. Viimeistään tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida päässäni, mutta sen sijaan bändi kiehtoi minua nyt entistä enemmän.

SUHOON TUTUSTUMINEN kävi lopulta luontevasti, sillä meillä oli paljon yhteisiä tuttuja. Elimme 90-luvun alun Goa-trance-buumin jälkimaininkeja. Moni kavereistani oli viettänyt talvensa Intiassa, ja palattuaan Suomeen he toivat mukanaan täysin uutta musiikkia, joka jätti jälkensä Helsingin underground-skeneen. Suho oli tuttu näky trancen rytmittämissä klubi-illoissa, kuten oli ollut edesmennyt Petri Wallikin ja osa Amorphiksen soittajista.

Osuimme usein samoille jatkoille, ja niillä Suhon olemus ja aura tekivät minuun vaikutuksen. Egoltaan vahva, mutta pienessä seurassa mukava keulakuva oli selkeää johtaja-ainesta.

Suho tunnettiin äärimmäisenä perfektionistina. Ilman kuubalaissyntyisen isänsä tukea kasvanut solisti oli ollut jo nuorena synnynnäinen keulakuva ja tiukka bändiliideri. Tummat ja kiharat hiukset, persoonallinen pukeutuminen ja kauniin sirot kasvot olivat tuoneet myös naisväkeä hänen keikoilleen.

Laulaja/biisintekijän lahjakkuus ja kokonaisnäkemys kävi ilmi monin eri tavoin: komeat levynkannet, mystinen logo ja kaduilla nähdyt Jimsonweed-paidat olivat kaikki tarkkaan mietittyjä. Bändi halusi selvästikin olla jotain muuta kuin itseään vakan alla pitävä nuhapumppu, joita maassamme riitti enemmän kuin tarpeeksi.

Valitettavasti Jimsonweed oli löytänyt tässä välissä jo uuden basistin. Valinta oli kohdistunut Tarot-yhtyeen Marco Hietalaan. Tulevaisuus on osoittanut, että hävisin ensimmäisen erän todella kovan luokan soittajalle, sillä Hietalasta on muodostunut Nightwishin riveissä yksi maamme hevigenren tukipilareita.

Olin ymmärtänyt Suhon puheista, että bändi oli ehtinyt tehdä demon toista levyään varten, mutta studioaikaa oli siirretty muutamaankin otteeseen. Hietalan pesti bändissä päättyi lopulta lyhyeen, eikä kestänyt kauaa, kun Suho pyysi minua Jimsonweedin treeneihin. Hyväksyin kutsun esittäen vaikeasti tavoiteltavaa, mutta tosiasiassa aioin tehdä kaikkeni, jotta saisin pestin. Haavenani oli, että hienoisessa laskusuhdanteessa ryvettynnyt bändi skarppaisi ja nousisi avustuksellani uuteen lentoon.

”Marco Hietala tuli bändiin kaikkein pahimpaan aikaan, kun meillä oli kaikenlaista mellakkaa ja sählinkiä. Vähitellen saatuamme homman taas kasaan, hän oli jo saanut tarpeekseen.” – Suho (Suomi Finland Perkele 3/1997)

ENSIMMÄISET TREENINI olivat marraskuussa 1997. Jännittävintä minulle oli tavata rumpali Kinde. Hän saapui myöhässä, sporttisesti polkupyörällä. Hien haju oli pistävä, kun sullouduimme ahtaaseen harjoitustilaan Sörnäisten Käenkujalla.

Pelkän farkkuliivin peittämä ylävartalo, pinkeät hauikset, kaulan ympärille kääritty huivi, sekavat hiukset ja epäselvä puhe vahvistivat kuvaa pitkän linjan rokkarista. Treeneissä Kinde oli se, joka johti bändiä. Hän ei juuri laskenut esitahteja, vaan löi ennen biisiä kerran virvelirumpuun, ja sitten mentiin.

Kimmo ”Kinde” Leskinen oli veteraani 80-luvulta, jolloin hän oli soittanut legendaarisessa katurockbändissä nimeltä Smack. Kinden raskas ja jopa eläimellinen soittotyyli loi vankan perustan Jimsonweedille. Hän oli tehnyt bassorummuista itselleen isotomit ja siirtänyt isotomit pikkutomeiksi. Suholle Kinden saaminen bändiin oli todellinen lottovoitto, sillä hän oli jo nuorena vannoutunut Smack-fani.

Jimsonweedin treenikämppä oli kuin pienimuotoinen kolhoosi, mikä lisäsi entisestään nuoren basistikokelaan paineita. Roudari Spegu asui kämpällä ja oli näin vakiovieras treeneissä. Maikki eli näyttelijä Maria Järvenhelmi oli Suhon kaveri ja treenasi myös bändinsä kanssa samoissa tiloissa.

Ensimmäisiin treeneihin eksyi myös suoraan Sörkän vankilasta vapautunut bändin tuttu. Hän oli tullut hakemaan treenikämpältä löytynyttä pontikkaa ja joi sitä pahimpaan tuskaansa puolisen pulloa kymmenessä minuutissa. Kun alkoholi vaikutti, hän jorasi hetken musiikin tahdissa ja kaatui melkein bassovahvistimeni päälle. Lopulta hän löi päänsä kiviseinään ja sai verisen ruhjeen otsaansa.

Harjoittelimme treenien lopuksi myös muutamia uusia biisejä, joiden riffit Kämäräinen näytti minulle korostetutun nopeasti. Pysyin kuitenkin perässä ja sain kaikki jutut kerralla haltuun. Kuulin jälkikäteen, että omistautumiseni musiikille oli tehnyt vaikutuksen Suhoon ja kumppaneihin. Treenien lopuksi minulle kerrottiin, että himoitsemani basistin pesti oli minun.

SAIN MUKAANI kovasti odottamani toisen levyn demo-CD:n, ja pääsin vihdoin kuuntelemaan sitä kotonani. Suho oli antanut seuraavalle Jimsonweedin pitkäsoitolle nimen Ad Astra. Bändi oli jo ehtinyt ottaa Hietalan kanssa promokuvan, joka oli tarkoitettu levyn kansivihkoon. Tuo vuoden 1997 äänite on erinomainen ajankuva senaikaisesta Jimsonweedistä. Se on kuin bändin toinen kokopitkä ilman tuotantokikkoja, ja se sisältää kaikki levylle kaavaillut biisit oikeassa järjestyksessä. 

Ensimmäinen kappale on levykokonaisuuden debyyttiin teemallisesti sitova ”Invisible Plan”. Keikoilta tuttu biisi alkaa Suhon soittamilla marakasseilla. Sitä seuraa Kämäräisen normaalilla sähkökitaralla ja särötetyllä 12-kielisellä puoliakustisella tuplattu riffi, joka on yksi parhaista koskaan kuulemistani.

Hietalan basso soi äänitteellä murjovan kovaa ja erittäin tarkasti. Hyvänä esimerkkinä tästä käy ”TV Shuffle”, joka alkaa mainiolla bassoriffillä. Hietala kannattelee hienosti koko kappaletta, ja Kinden omintakeisten rumpukomppien myötä kyseessä on yksi erikoisimpia kuulemiani shufflerockeja.

Hietala näyttää kyntensä myös kappaleessa ”Bird Song”, joka edustaa bändin kaikkein progressiivisinta äärilaitaa. Etenkin kappaleen lopun 7/8-riffi on jättimäinen paisutus, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Yksi lempibiiseistäni on levyn loppupuolelta löytyvä ”Poison Wine”. Sen riffi ja lehmänkellokomppi ovat mielestäni mainio yhdistelmä hieman Leslie Westin Mountain-yhtyeen tyyliin. Biisi on täynnä hienoja kitaraosuuksia, ja se on osuva näyte Kämäräisen tyylikkäästä soitosta.

Pureskeltuani biisit läpi jouduin toteamaan, että bändi oli menossa musiikillisesti hieman eri suuntaan kuin olin olettanut. Ad Astralla ei kuulla enää hitaita runttauksia, vaan biisit ovat aiempaa nopeampia, polveilevampia ja progressiivisempia.

Ad Astra -projekti hyllytettiin lopulta studion perumisen ja Hietalan lähdön myötä, eikä Suho enää koskaan yrittänyt taltioida samaa levykokonaisuutta uudestaan.

”Kaikki mielialat ja musiikilliset mieltymykset pyörivät kuitenkin sykleissä, millä tuulella sitä milloinkin on. Sävellysvaiheessa kaikki ovet pidetään aina auki.” – Suho (Urbaanit sanomat 27/1998)

Vaikka bändin tyyli oli muuttunut, äänite oli silti täyttä tavaraa. Pidin siitä kovasti ja kuuntelin demo-CD:tä niin kauan, että sain treenattua jokaisen biisin kaiken varalta keikkakuntoon.

Satsasin nyt kaiken aikani Jimsonweedissä soittamiseen. Erosin vanhoista bändeistäni ja lopetin kitarateknikon työt HIMin kanssa välittämättä siitä, että he olivat todella kovassa nosteessa ja matkalla Suomen ensimmäiseksi vientitoivoksi. Teknikon työ ei tarjonnut kaipaamaani hohdokkuutta, sillä minun oli tullut aika ryhtyä täysipäiväiseksi rocktähdeksi.

LUE JIMSONWEED-ARTIKKELIN TOINEN OSA TÄÄLTÄ

3.10.2016 Kimmo Aroluoma (Jimsonweedin keikkakuvat: Arja Järvinen ja Jan Carlsson)
Kirjoittaja on Brian Enon avulla itsensä elinvoimaisena pitävä entinen stoner-rokkari ja Custom Boards -pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ LUETTAVAA:

comments powered by Disqus