Jenkkirundi – seitsemän viikkoa kiertue-elämää

LUKU 1 – HUIPULTA POHJALLE

Aika tuntui loppuvan kesken. Testasin kuumeisesti kitaravahvistimia ja kuuntelin niiden soundia korvakuulokkeistani. Jokin oli pielessä, mutten keksinyt, missä vika piili.

Teknikkokollegani pitivät minua vainoharhaisena ja kehottivat minua laittamaan tavarani kasaan. Meidän piti luovuttaa lava seuraavalle bändille, sillä festivaalialueen ovet aukeaisivat pian. Jouduin irrottamaan sähköt ja rullaamaan riserit lavan takaosaan vaikka tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa.

Palasin epäonnisen soundcheckin jälkeen Tallinnan Vanhaankaupunkiin meille varattuun hotelliin. Kesä oli kuuma ja hikinen, eikä suojellussa rakennuksessa ollut ilmastointia. Rojahdin sängylleni vilvoittelemaan miettien kuumeisesti, missä vika voisi olla.

Työnantajabändini HIM oli kiertueella kesällä 2010. He esiintyisivät tänään Laululavalla monikymmentuhatpäisen yleisön edessä Õllesummer-festivaalin pääesiintyjänä. Paineet laitteiston toiminnasta illan keikalla olivat äärimmäisen kovat.

Tunsin oloni voimattomaksi, ja ylävatsaani pisteli taas kerran. Olin ottanut mukaani Samarin‑tabletteja ja murskasin yhden niistä kivennäisvesipulloon. Aloin valmistautua pahimpaan, joten piirsin huoneesta löytyneen muistilehtiön paperille koko kitarajärjestelmän reitityksen ja palautin mieleeni eri oikopolkuja, joihin voisin päästä sisään hädän ilmetessä.

PALATTUANI FESTIVAALIALUEELLE olin yhä hermona. Yleisöä oli paikalla sankoin joukoin, ja melu oli sen mukainen. Backlinemme oli pressujen alla lavan takaosassa, enkä päässyt niihin vieläkään käsiksi. Kun edellinen bändi lopetti, rullasimme riserimme paikoilleen. Kytkin laitteiston mahdollisimman nopeasti kiinni ja kokeilin vahvistimia. Vika ei ollut poistunut, joten hyvät neuvot alkoivat olla tarpeen. Keikkaan oli aikaa kymmenisen minuuttia.

Otin pitkän huikan Samarin-pullostani ja selitin tilanteen monitoriteknikollemme. Sanoin vaihtavani varavahvistimen tilalle, mutta hän ei suostunut siihen. Koko lavamonitorointi oli tehty millintarkasti bändin solistia ajatellen, eikä päätähden lavakuuntelusta vastaava teknikko halunnut siihen mitään muutoksia. Monitorimiehen näkökulmasta kaikki oli kunnossa.

KEIKKA ALKOI, eikä kestänyt kauaa, kun englantilaisvalmisteinen Laney-vahvistin alkoi yskiä. Soundi tuntui katoavan, ja kuulin sen selvästi korvamonitoreistani. Onneksi käytössämme oli yhtä aikaa kaksi vahvistinta. Kitara soi edelleen, vaikkakin puolella teholla, eikä kukaan yleisössä ollut huomannut välttämättä mitään. Tiesin kuitenkin kiusallisen varmasti, että myös bändin kitaristi ja etupään miksaaja kuulivat vian, joten ryntäsin lavan takaosan kautta kitarastäkille etsimään vikaa.

Kävin johtoja läpi käsikopelolla, kunnes soundi heräsi kuulokkeissani henkiin. Vika paikallistui vahvistimeen menevään johtoon. Kun pidin sitä paikoillaan, soundi oli kunnossa. Viittilöin systeemiteknikollemme, joka näki hätäni ja toi valmiiksi revityn siivun mustaa Gaffa-teippiä, jolla pystyin kiinnittämään johdon niin, että se pysyi paikoillaan.

Palasin lavan sivuun ja yritin hengittää rauhallisesti. Pulssini oli korkea, ja vatsaani kivisti sen verran, että otin taskustani toisen Samarin-tabletin ja murskasin sen uuden kivennäisvesipullon sisään.

Kuuntelin nyt kuulokkeissani pelkkää kitaraa ja olin valmiina reagoimaan, jos vika ilmenisi uudestaan. Tällä kertaa selvisin säikähdyksellä, ja keikka jatkui ongelmitta loppuun asti. Illalla monitoriteknikko oli koko tapauksesta pahoillaan. Niin olin minäkin.

AMMATTIMAISEN KITARATEKNIKON työ on mielenkiintoista ja palkitsevaa, mutta työssä on myös varjopuolensa. Jo ennen tuota heinäkuun uhkaavaa katastrofia huoli laitteiston toimintakunnosta oli vaivannut minua alituiseen, jopa öisin. Backlinea kuljetettiin ympäri maailmaa ja tuntui, että olisi vain ajan kysymys, milloin jokin laite prakaisi seuraavan kerran.

Olin ennen tapahtunutta edennyt urallani nopeasti, mutta en nauttinut enää työstäni entiseen malliin. Epäonnistumisen ja julkisen nöyryytyksen riski oli kasvanut suorassa suhteessa yleisömääriin, sillä huipputasolla virheitä ei ole varaa tehdä.

Työn aiheuttama stressi heijastui myös kotioloihin. En osannut enää rentoutua keikkojen välissä, vaikka olisin kuinka halunnut pitää työn ja vapaa-ajan erillään. Elämästäni oli tullut kuin varkain pelkkää teknistä suorittamista, ja ajatukseni olivat koko ajan työasioissa.

KOTONA minua odottivat kolmevuotias tytär ja vaimo, joka oli yhä enemmän huolissaan miehensä henkisestä hyvinvoinnista. Olimme käyneet alkukesästä kiivaan keskustelun hänen vanhempiensa kanssa. He olivat kyllästyneet alituiseen reissaamiseeni ja kysyneet, miksen voinut tehdä tavallisia töitä Helsingissä.

Ongelmani oli, etten ollut vielä valmis jäämään aloilleni. Lapsemme syntymän jälkeen olin kokenut yhä voimakkaammin, että perheeni elättäminen oli vastuullani, ja tekisin kaikkeni turvatakseni taloutemme. Pelkäsin monien muiden keikkatyöläisten tavoin jääväni tyhjän päälle, jos lopettaisin kiertämisen, joka on kuin käytännön korkeakoulu kitarateknikolle, eikä koulutusta voi jättää noin vain kesken. Tarkoitukseni oli hankkia tarvittava tietotaito ja riittävästi kokemusta, minkä jälkeen voisin työskennellä vaikkapa kitarakaupassa.

TILANNETTA HANKALOITTI se, että vaimoni perhe oli jo itsessään pienoinen paradoksi. Toisaalta he edellyttivät minulta kykyä elättää perheeni, mutta samaan aikaan minun olisi pitänyt olla mahdollisimman paljon kotona. Appiukkoni oli matkustellut paljon ja tehnyt korkean profiilin töitä ympäri maailmaa. Hän oli ollut pitkiä aikoja erossa perheestään, ja epäilemättä hän näki nyt saman kuvion toistuvan tyttärensä ja lapsenlapsensa kohdalla.

Appiukkoni oli siirretty työstään ennenaikaiselle eläkkeelle, mikä selvästi kalvoi häntä. En ollut tajunnut, mitä syrjäytetyksi tuleminen tekee miehen itsetunnolle, vaan olin kehuskellut kaikella näkemälläni ja kilpaillut tervehenkisesti hänen kanssaan siitä, kumpi oli nähnyt työssään enemmän maailmaa. Minä olin nyt perheen kantava voima. Mies, jolla riitti kysyntää.

Halusin osoittaa hänelle ja anopilleni olevani taloudellisesti omavarainen ja kaikin puolin kykeneväinen heidän tyttärensä mieheksi. Toivoin, että he ymmärtäisivät, mitä miehen täytyy tehdä ja että he olisivat tyytyväisiä elintasoon, jonka työlläni pystyin perheelleni tarjoamaan.

MAHDOLLINEN helpotus pahenevaan stressiini ilmaantui pari viikkoa Tallinnan veret seisauttavan festivaalikokemuksen jälkeen. Odotimme heinäkuisena iltapäivänä illan keikkaa saksalaisen Rock am Ring ‑festivaalin valtavassa backstage-teltassa. HIMin kitaristi Linde Lindström oli juuri saanut valmiiksi oman soolobändinsä Daniel Lioneyen levyn. Hänelle oli tarjottu seuraavaksi talveksi kiertuetta Yhdysvalloissa englantilaisen Cradle of Filthin lämmittelijänä, ja hän kysyi minua mukaan. Tiesin, ettei kitaristina ansioitunut Linde ollut niinkään organisaattorityyppiä. Koin, että kiertue voisi pahimmillaan jäädä kokonaan tekemättä, jos en auttaisi häntä.

OLIMME olleet Linden kanssa kavereita 90-luvun puolivälistä lähtien, jolloin olin työskennellyt hänen kitarateknikkonaan HIMin uran alkuvaiheessa. Vietimme tuolloin paljon aikaa yhdessä ja näimme usein Helsingin yön hämyisissä kotibileissä.

Näin Lindeä aika ajoin myös 2000-luvulla bändin suosion huippuvuosina. Keskityin noina vuosina itse lähinnä matkusteluun ja klassisen kitaran opiskeluun, kunnes päädyin vuodesta 2004 lähtien taas vähitellen bändin palvelukseen. Tein aluksi tuurauskeikkoja, huolsin laitteita ja olin mukana Finnvoxin studiosessioissa virittämässä Linden kitaroita. Vähitellen palasin bändin kitarateknikoksi, yli kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka olimme olleet pitkään omissa ympyröissämme, tulimme heti juttuun kuten ennenkin. Linde on ihmisenä hiljaista sorttia, joten oma päällekäyvä luonteeni sopii hyvin hänen vastapainokseen, eikä meillä ole ollut koskaan minkäänlaisia ristiriitoja. Sympatisoin kovasti tätä kitaristia, jonka soitto on räjähdysmäisen energistä ja räikeä kontrasti hänen rauhalliselle persoonalleen.

90-luvun illanvietoissa oli ollut mukana myös Linden lapsuudenkaveri, kähärätukkainen Mikko ”Bolton” Karppanen, joka soitti nyt rumpuja Linden soolobändin levyllä.

PALLOTTELIMME Rock Am Ringin backstagella ajatusta kiertueesta, jolle myös HIMin kosketinsoittaja Janne ”Burton” Puurtinen ja basisti Mige Paananen lähtisivät mukaan. Molemmat olivat osallistuneet Linden levyn tekoon ja olisivat myös olennainen osa livekokoonpanoa. Pohdimme, miten voisimme tehdä kiertueen niin, että se olisi taloudellisesti mahdollista. Kuka lähtisi miksaamaan? Kuka kiertuemanageriksi? Miten hoitaisimme paitamyynnin?

Ajatus tuntui kiehtovalta ja nostalgiselta, sillä se taso, jolla nyt teimme keikkoja, oli vienyt meidät kauas poikamaisen stressivapaista nuoruusvuosistamme. Luvassa oleva kiertue pitäisi rakentaa alusta lähtien itse, matalalla budjetilla ja ilman isoa koneistoa, jonka osasia me nyt olimme.

Muistelin hiljattain näkemääni dokumenttia, jossa punkbändi Kohu-63 kiersi jenkkejä kengännauhabudjetilla. Heidän touhunsa erosi huomattavasti siitä yltäkylläisyydestä, johon olimme tottuneet. Liikuimme itse kahdella upealla bussilla ja suurella kuorma-autolla. Prameat hotellit, omat autokuskit ja hulppea tarjoilu olivat meille arkipäivää, mutta ensiluokkaiset olosuhteet eivät lohduta, jos työ on liian stressaavaa.

Vaikka lämmittelybändinä jenkkirundilla näistä etuuksista ei tulisi olemaan tietoakaan, tunsin positiivista kutinaa vatsanpohjassani. Kohu-63:n tee-se-itse-meiningissä oli jotain kiehtovaa. Jotain, mistä musiikissa ja keikkailussa on kyse ja mikä tuntui freelance-ammattilaisesta yhä etäisemmältä – tekemisen riemua ja yhteenkuuluvuutta.

Tässä olisi kaipaamani hengähdystauko showbisneksen eturivistä ja tilaisuus kokeilla jotain aivan muuta. Koska suorituspaine olisi lämmittelijänä huomattavasti pienempi, tämä kiertue lievittäisi varmasti stressiäni ja toisi helpotusta lisääntyviin painajaisuniini.

LINDE pohti kiertueen valtavaa taloudellista riskiä, sillä lämmittelybändille tarjottu keikkapalkkio oli mitätön. Hänestä kuitenkin näki, että palo kiertueen toteuttamiseen oli valtava. Kun illan keikkaan oli enää tunti aikaa, paiskasimme porukalla kättä päälle ja päätimme ottaa tarjouksen kiertueesta vastaan.

Selvitettäviä asioita olisi paljon, ja kaikki pitäisi hoitaa itse ilman emobändin taustavoimia ja aikaisempaa kokemusta kiertueen järjestämisestä. Lupasin Lindelle ottaa vetovastuun valmisteluista ja viedä paketin maaliin asti.

RIENSIN intoa täynnä kohti lavaa ja illan keikkaa. Ajatukset tulevasta pyörivät mielessäni hurjalla vauhdilla sateisessa Keski-Euroopan yössä. Lämppärikiertueella lavavastuuni olisi pienempi, mutta muuten olin ottanut harteilleni elämäni suurimman haasteen, eli kokonaisen kiertueen organisoinnin.

Pelissä olivat pitkäaikaisen kaverini rahat, enkä antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos mokaisin homman. Lisäksi oli yksi asia, jonka olin innostuksissani unohtanut – en ollut ilmoittanut tulevasta kiertueesta vaimolleni mitään.

Olin ollut edelliset vuodet taukoamatta keikoilla, eikä vaimoni ollut ottanut päätöstäni tästäkään kiertueesta vastaan hymyssä suin. Mikä saisi hänet hyväksymään, että lähtisin taas pitkäksi aikaa pois kotoa?

19.8.2016 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla itsensä elinvoimaisena pitävä entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards -pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus