Fuengirola – paratiisi vai helvetin esikartano?

Joskus perverssit ideat ovat parhaita. Olen halveksinut Espanjan suomiyhteisöä ja kaikkea siihen liittyvää vuositolkulla. Ajatus omasta siirtokunnastamme, jossa tarjoillaan lihapullia ja lonkeroa on tuntunut äärimmäisen vastenmieliseltä tavalta viettää lomaansa. Etenkin itsenäisyydenkipeinä travellerivuosinani koin voimakasta tarvetta kulkea omia polkujani ja viitata kintaalla massaturismin kiroille. Mitä autenttisempaa ja mitä vähemmän suomalaisia, sitä parempi. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja ihminen niiden mukana. En ole enää parikymppinen, ja ne ”aikuiset” jotka nykyään harkitsevat muuttoa Espanjaan, ovat jo ikätovereitani.

Suunnittelen kolmatta etätyömatkaani Espanjaan vuoden sisään. Viime syksynä olin aina yhtä upeassa Barcelonassa, josta olin vuokrannut itselleni asunnon autenttisesta naapurustosta, kaukana turisteista. Edellinen kohteeni oli ollut Andalusian helmi Granada, jossa asustin historiallisessa maurivallan aikana rakennetussa Albaicin-korttelistossa, kävin lukuisilla flamencokeikoilla, asioin espanjan kielellä, katselin nähtävyyksiä ja inspiroiduin.

Tämä matka tulisi kuitenkin olemaan jotain ihan muuta. Vetäisin reissuni teeman nyt aivan toiseen ääripäähän ja hyppään suoraan ns. syvään päätyyn. Kohteenani on suomalaisten muuttolintujen pesänä tunnettu Fuengirola. Tarkoituksenani on kokeilla, minkälaista olisi olla Espanjassa osana Suomi-yhteisöä. Osaisinko nauttia etelän lämmöstä suomalaisittain? Onko Fuengirola härmäläisten paratiisi vai maanpäällinen helvetti? Kestäisinkö tätä niin halveksimaani ilmapiiriä tuntiakaan?

KAUPUNKI on minulle entuudestaan täysin tuntematon. Sekoitin sen nuorempana muihin maineeltaan arveluttaviin turistikohteisiin kuten Fuerteventura, Torremolinos, Las Palmas ja Marbella. Kartoin näitä paikkoja kaikin keinoin, vaikka olin käynyt Espanjassa useampaan otteeseen ja kiertänyt ennakkoluulottomana reissaajana käytännössä koko niemimaan.

Kokeilunhaluni on nyt kuitenkin voittanut, ja puolustuksekseni minulla on ihan oikeakin syy: olen lähdössä etätöihin juuri Costa Del Solille. Fuengirolassa pidettäisiin suomenkielisen koulun hyväksi hyväntekeväisyyskonsertti, jonka teknistä toteutusta siellä asuva tuttavani on mukana junailemassa. Lisäksi hän ei ole kuka tahansa hyvän päivän tuttu, vaan vanha pomoni ja mentorini sekä Backline Rentalin perustaja, Kari Reini.

Saatuaan firmansa rullaamaan Reini oli ottanut työn uuvuttamana pesäeroa Suomesta ja muuttanut perheineen Espanjaan. Olimme ystävystyneet yhteisinä Rentalin-vuosina. Hän oli ollut yksi suosittelijoistani kiertäväksi kitarateknikoksi ja antanut backlinekeikoilla kallisarvoista oppia keikkatöihin. Siirryttyäni Kruununhakaan Custom Soundsille emme kuitenkaan olleet ehtineet nähdä kuin pikaisesti kesän festivaaleilla.

Kuulin häneltä vuoden 2014 loppupuolella, että Fuengirolan liveskene olisi piristymään päin. Costa Del Solilla kävi paljon kotimaisia bändejä, joilla olisi vuokralaitteiston suhteen vastassaan täysin samat haasteet kuin muuallakin. Backlinen tulisi olla laadukasta, äänikaluston tulisi täyttää alan standardit eikä paikan päällä saatavasta palvelustakaan olisi haittaa.

Olin tavannut edellisen kesän Leningrad Cowboys -keikan yhteydessä äänimiehen nimeltä Riku Jaro, joka kertoi vuokranneensa Andalusiasta maalaistalon. Hän kutsui minut vierailemaan paikan päällä, mikä lisäsi mahdollisuuksiani nähdä Andalusiaa eri vinkkelistä. Riku oli pohtinut mahdollisuuksia tehdä audioalan töitä Espanjassa ja tuntui, että yhdessä Kari Reinin kanssa he voisivat saada aikaan yhtä sun toista hyvää. Tiesin myös, että Don Huonojen Jukka Puurula ja Reini olivat sijoittaneet Andalusiaan äänityskaluston, jolla oli nauhoitettu jo parinkin kotimaisen bändin levyt. Studion nimi on kutsuvasti Casa de la Música...

Kuulin Karilta, että hän oli myös tavannut Rikun. Kaksikko junaili yhdessä Samuli Edelmannin tähdittämän hyväntekeväisyyskeikan toteuttamista Fuengirolassa. Ensimmäinen hoitaisi backlinen ja toinen huolehtisi äänikalustosta. Molemmat halusivat kohentaa paikallisen tekniikan ilmettä ja toteuttaa bändeille sellaiset olosuhteet, mihin he olivat kotimaassaankin tottuneet.

Tuntui, että tässä olisi enemmän kuin tarpeeksi nähtävää yhdelle reissulle. Suomalaiskulma näytti tuovan tuoreen vinkkelin muuten niin monesti vierailemaani maahan. Huokea majoitus, tuttuja kasvoja, halpa elintaso ja etelän aurinko painoivat kaikki vaakakupissa lentoja varatessani.

Kuin alleviivatakseni tulevaa kypsymistäni travellerista yli nelikymppiseksi matkaajaksi, ostan ruokakaupasta Ole-lehden. Aviisi ruotii Aurinkorannikon palveluita, tapahtumia ja henkilöitä. Saan siitä nopeasti käsityksen mihin olen ryhtymässä. Muistan lukeneeni taannoin Ole-lehden rinnakkaisjulkaisua SE:tä (Suomalainen Espanjassa), jota pidin lähestulkoon vitsinä. Siinä ilmoiteltiin mm. ruisleivän maistajaisista ja kotimaisista runoilloista. Käy selväksi, ettei reissuni tulisi olemaan mikään perinteinen kulttuurimatka Iberian niemimaalle!

Malagan lennot takataskussani Helsingin Sanomat esittelee kuin sattumalta lyhyen ajan sisällä kaksi Fuengirolan siirtokunnan tukipilaria. Toinen on juuri hankkimani Ole-lehden päätoimittaja Katia Westerdahl, joka on myös Fuengirolan kaupunginvaltuuston jäsen, vastuualueenaan ulkomaalaisasiat. (Kuva HS)

Toinen on taannoisesta Jyrki-ohjelmasta tuttu Pizza Pekkarinen, jonka Fuengirola.fi-lehti tuntuu olevan Ole-kustantamon ohella toinen suomalaisten pää-äänenkannattaja Aurinkorannikolla. Hän ja lehti pitävät majapaikkaansa Centro Finlandiaksi nimetyssä keskittymässä, jossa sijaitsee lukemani mukaan myös muutama ravintola ja läjä suomalaispalveluita. (Kuva HS)

Pekkarisen paikka vaikuttaa ehdottomasti kokemisen arvoiselta. Siellä kävisi selväksi, olisiko minussa toivoa Suomi-yhteisön jäseneksi. Se, että kuulisin kotimaan kieltä Espanjassa ei saisi minua enää vaihtamaan suuntaa tai nyrpistelemään nokkaani. Ottaisin vastaan kaiken sen mitä Fuengirola minulle tarjoaisi. Haluan olla kuin yksi heistä. Huoleton matkaaja, joka kaipaa etelän lämpöä, mutta tutulla kielellä, ilman ylimääräistä kulttuurinvaihtoa.

MATKUSTAMINEN Helsingistä Costa Del Solille on vaivatonta. Norwegian tarjoaa suoran lennon Malagaan, ja jos sen varaa ajoissa, hinta on edullinen. Lentokentältä on suora yhteys Costa Del Solia halkovaan junarataan, jolla pääsee nopeasti paikallisten suomalaisten huulilla Fugeksi lyhentyneeseen tyyssijaan. Tämä modernin siisti junarata on avainasemassa muuttolinnuiksi itseään kutsuvien talvimatkaajien reitityksessä. Pysäkki on käytännössä osa Malagan lentokenttää, sitä ei voi missata.

Riku Jaro matkustaa kanssani samalla lennolla. Poimimme vuokra-auton kentältä ja suuntamme vuorten yli Mondan kylän vieressä sijaitsevaan Alpujataan. Tämä on yksi Espanjan syrjäisimpiä kolkkia, eikä taloon ole edes osoitetta. Paheellinen Costa Del Sol on täältä turvallisen välimatkan päässä.

TAKKATULI on hieno asia. Espanjalaisia taloja ei juuri tiivistetä, joten talviaikaan sähköpattereiden ja tulen luoma lämpö on tervetullutta. Aamumme alkaa tulen sytyttämisellä ja aamukahveilla. Naapuri ilahduttaa meitä korillisella appelsiineja, jotka tulevat suoraan viereisestä puutarhasta. Puristamme niistä mehua, joka menee suoraan kärkikahinoihin kaikkien aikojen parhaasta mehukokemuksesta. Koska saavuimme yömyöhään ilman kaupassa käyntiä, hurautamme läheiseen Mondan kylään aamupalalle.

Brunssiksi paisunut aamupala muistettaisiin Mañana Productioniksi nimetyn kollaboraatiomme ensitapaamisena. Mondassa, tuhannen ja kuudensadan hengen kylässä asustava valomies Timo Saarinen on valinnut kantapaikakseen baarin nimeltä La Luna. Paikka toimii myös hänen postikonttorinaan. Posti tilataan ja noudetaan täältä. Paikalla on nyt koko ryhmä: äänimies Riku, backlinevastaava Kari ja minä yleismiehenä. Toimeenpaneva ryhmä, sanoisi joku. Ainakin jos vertaa paikallisiin.

Lounaamme venähtää pitkäksi, muttei kosteaksi. Tämä on ammattilaisten toimintaa, eikä mitään päiväkaljoissa visiointia ja terassilla lekottelua. Puhumme pitkään eri mahdollisuuksista elävöittää äänentoiston ja backlinen laatua Costa Del Solilla. Huomaan tuntevani vetoa ajatuksesta muuttaa tänne, mutta myymälä ja juuri koulun aloittanut tytär pitävät minut vielä tiiviisti Suomessa. Onneksi tänne pääsee helposti.

Kuulen, ettei etätyö pitkällä tähtäimellä ole kuitenkaan täysin ongelmatonta. Kun Suomesta soittaessa kuulee ulkomaanoperaattorin hieman tummemman piippauksen, moni hätkähtää ja ajattelee, että kaveri on varmasti ulkomailla lomalla. En viitsi häiritä. Niin ikään jos yhteys saadaan, ollaan hädissään, ettei puhelu muodostuisi vain liian kalliiksi. Sanomiset sanotaan nopeasti, vaikka vastaanottajalla ei olisikaan mitään kiirettä puhua nopeasti. Omaan piikkiinhän tuo puhelu joka tapauksessa menee. Espanja ei myöskään ole maana mikään arjalaisen ahkeruuden mekka. Jos sijoituskaupunki olisi Berliini, olisi selvää, että sinne on muutettu verkostoitumaan ja tekemään entistä kovemmin työtä. Ihmisten mielikuvissa Espanjaan muutetaan relaamaan, nauttimaan tapaksia ja sangriaa. Tämä harha murenee näitä kavereita katsellessa. Viesti kotimaahan on selkeä: saa soittaa, ja töihin tullaan pohjoiseenkin tarvittaessa nopeasti. Lento Suomeen kestää neljä ja puoli tuntia, ei pidempään kuin ajomatka Helsingistä Pohjanmaalle.

Lähdemme lounaan jälkeen Rikun kanssa vuorten toiselle puolelle, Aurinkorannikon suomalaisuuden ytimeen. Kortteli, jossa sijaitsevat Pizza Pekkarisen Centro Finlandia ja toisella puolella katua majaansa pitävä Iskelmä Baari, tuntuu erinomaiselta paikalta aloittaa ekskursio.

CENTRO FINLANDIA osoittautuu pieneksi rakennukseksi Fuengirolaa halkovalla rannan suuntaisella kadulla. Näemme seinään levitetyistä julisteista, että livetarjonta on Fugessa suomalaisittain erittäin kattava. Tänäkin viikonloppuna esiintyjiä on melkein ruuhkaksi asti. Samuli Edelmannin lisäksi Fugessa esiintyisivät myös Anssi Kela ja jazzlegenda Antti Sarpila. Jälkimmäiset samassa korttelissa, samana päivänä. Voidaan siis jopa puhua runsaudenpulasta.

Päädymme Centro Finlandian pohjakerroksessa sijaitsevaan Ravintola Kukkoon, jonka tunnelma on supisuomalaisen autenttinen. Biljardia, ruokaa ja juomaa. Playoffit näkyvät saman kompleksin urheilubaarin ruudulta. Paikallinen jalkapallo pyörii toisessa telkkarissa. Riku lähtee hoitamaan asioitaan, minä siirryn kirjoittamaan ravintolan takaosaan. Käy selväksi, että täällä ollaan seurallisia, vieläpä samoista syistä kuin Suomessa. Pienessä huikassa juttu luistaa, eikä tänne ole selvästikään tultu mököttämään. Lonkeroa saa, sitä oikeaa ja edullisesti. Tuoppi A-olutta maksaa kolme euroa ja lasillinen punaviiniä kustantaa euron vähemmän. Kympillä saisi siis viisi täyttä lasia, käypää paikallista viiniä. Hintataso on kotimaahan nähden vähintäänkin edullinen. Ravintola Kukko tarjoaa myös mahdollisuuden saunomiseen. Kukapa sitä nyt viettäisi viikkoa pidempään Espanjassa saunomatta?

Ravintolan toisesta päädystä löytyy pizzeria, jonka listoilla on asiaankuuluvasti myös Pekkarisen mukaan nimetty lätty. Tilaan kuitenkin seuralliselta, tatuoidulta kokilta selvällä suomen kielellä chili con carnella päällystetyn kiekon, joka kustantaa kuusi euroa. Täytettä on runsaasti, ja pizzan pohja on erinomaisen maukas ja rapea! Vakuuttavaa! Lisäksi meitä palveleva Amanda on ystävällinen kuin mikä ja saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi.

Päivä vaihtuu illaksi, ja bändi aloittaa soittamisen salin toisessa päässä. Viiden hengen ryhmä viihdyttää kansaa osaavasti. Kappaleet ovat tuttuakin tutumpia kotimaisia ikivihreitä. Country-henkinen ryhmä on varustautunut asiallisesti stetsoneilla ja komeilla vyönsoljilla. Huomattavaa on soiton taidokkuus ja hillitty äänentaso. Ongelmat on ratkaistu sähkörummuilla, ja pystymme keskustelemaan normaalilla äänellä asioiltaan palanneen Rikun kanssa. Erittäin miellyttävä kokemus.

Illan pimentyessä kotimaasta tutut lieveilmiöt korostuvat. Huomioni kiinnittyy nahkatakkiseen, tuuheaviiksiseen mieheen, jonka päätä koristaa kotimainen mainoslippalakki. Hän on paikalla ottamassa hörppyä parikymppisen poikansa kanssa. Naurun remakka ja juttujen taso punottavat korvia. Vähitellen humalaiset uroot lähestyvät myös meitä, uusia tulokkaita. Sävy on onneksi huomattavasti ystävällisempi kuin missä tahansa Suomen pikkukaupungissa, jossa näkyisi uusia kasvoja. Suomalaisia asuu Fugessa yhtä paljon kuin esimerkiksi Riihimäellä, enkä tuntisi siellä tai muuallakaan kotimaassamme oloani yhtä turvalliseksi kuin täällä. Humalainen on kuitenkin humalainen, ja koska kaverin sönkötyksestä ei saa mitään tolkkua, ei sitä jaksa kuunnella loputtomiin. On aika jättää paikka tältä illalta ja lähteä vuorten yli turvaan nukkumaan.

UUSI PÄIVÄ ja samat kujeet. Aamukahvi sujuu takan ääressä. Tunnen outoa vetoa Centro Finlandiaan, ja kuin alleviivatakseni reissuni teemaa pyydän Rikua ajamaan minut samaan paikkaan kuin eilen. Parkkeeraan taas Ravintola Kukon nurkkapöytään kirjoittamaan. Paikalla on eiliseltä tuttu viiksekäs ja kovaääninen tunnelman kohottaja, tosin pykälää vaisumpana. Puree se krapula näköjään Aurinkorannikollakin.

Tänään suunnitelmissamme on mennä katsomaan Anssi Kelan keikkaa. Ettei tunnelma menisi liian espanjalaiseksi, saan puhelun kitarateknikkokollega Janne Metsolalta, joka on lomailemassa Torremolinoksessa, vain kivenheiton päässä. Kutsun hänet lounaalle uuteen kantapaikkaani, jonka annokset eivät tänäänkään pääse tuottamaan kulttuurishokkia.

Makkarakastike ja perunamuusi tekevät tehtävänsä. Koska aikataulu ei paina päälle, juttelemme pitkään viime aikojen keikoista ja kitarakamoista. Käymme vaihtelun vuoksi tien toisella puolella tsekkaamassa iltaa varten Iskelmä Baarin, jossa törmäämme juuri radiohaastattelunsa päättäneeseen Anssi Kelaan. Kyllä, täältä löytyy myös radioasema, nimeltään Radio Finlandia. Anssin seurana on hänen bändinsä basisti Antti Karisalmi. Mukavasti kasvanut seurueemme suuntaa nyt viereiseen kahvilaan. Anssi on iloinen saatuaan uuden levynsä masteroitua ja kertoo, että tyylilaji on korostuneen 80`s pop, ilman mitään kompromisseja. Uusi sinkku on jo löytänyt tiensä YouTubeen, ja levy olisi odotettavissa juuri ennen kesän keikkoja.

Anssi on mitä mukavinta seuraa, ja pääsen vihdoinkin kehumaan hänen Matkamuistoja-kirjaansa. Anssi on myös kunnostautunut nettikirjoitteluissa ja tuonut monia muusikon ammattiin liittyviä epäkohtia laajemman väen tietoisuuteen. Hienoa nähdä, miten hänen musiikkinsa purisi illalla paikallisväestöön.

Aika rientää, ja seurueemme hajaantuu hetkeksi perheidensä pariin. Siirryn takaisin uuteen kantapaikkaani Ravintola Kukkoon, jossa kaikki tuntuu olevan ennallaan. Puheensorinan taso on kasvanut hieman, epäilemättä tässä välissä nautittujen lonkeroiden seurauksena.

Paikalla on ihmisiä, jotka valmistautuvat syömällä illan jazzkeikkaan. Eläkeläisdaami kysyy tarjoilijalta, mikä on ”hyvää ruokahalua” espanjaksi. Tarjoilija ei tiedä. Lippispää pelaa biljardia. Tulomatkalla lentokoneessa tapaamani enduroa harrastava kaksikko on myös löytänyt tiensä tänne. Playoffit käyvät kuumana viereisessä huoneessa, huuto on kova ja tunnen urheilujuhlan huuman vaikken edes tiedä ketkä pelaavat. Suomalaiset kuitenkin, se on varmaa.

Olen sopinut tapaamisen Samuli Edelmannin kitaristin Lasse Sakaran kanssa. On erilaista tutustua ihmisiin vieraassa maassa. Juttua syntyy vaivatta, ilman turhaa jäykkyyttä. Lasse on noussut viime aikoina yhä enemmän esiin yhtenä maamme huippukitaristeista. Hän soitti Cheekin stadionkeikoilla ja on yksi Mamma Mia -musikaalin kitaristeista Tuomas Wäinölän ja Varre Vartiaisen ohella. Lisäksi hän soittaa jazzbändissä nimeltä Odderrang, joka on kiertänyt Englannissa jo muutamaan otteeseen. Olemme tavanneet tätä ennen vain pikaisesti, joten Espanjan suoma ajattomuudentunne antaa meille aikaa nyt turista kunnolla. Ironista kyllä, kävin katsomassa Mamma Mia -näytöksen tyttäreni kanssa vain viikko takaperin. Kitaran varressa kulissien takana oli juuri tämä samainen, nyt pöydän toisella puolella istuva mies.

Mamma Mia -tuotanto on ollut kaikkien kitaristien mukaan antoisa kokemus. Kitaraosuudet pitää soittaa Englannissa hyväksytyllä laitteistolla. Harjoitusvaiheessa soundeja on tarkkailemassa musiikillista laatua valvova organisaation jäsen. Lasse sai ensimakua hänen pedanttisuudestaan jo ensimmäisissä harjoituksissa, joissa kaveri oli puuttunut kitaristin fraseeraukseen. ”Tuo nuotti tehdään liu’uttamalla, ei venyttämällä”, oli komento kuulunut. Nuotteja tuli siis lukea ennenkuulumattoman tarkasti. Kuulemma miellyttävän haasteellinen kokemus.

Lasse valmistelee parhaillaan Antti Tuiskun kiertueen soundimaisemaa ja paljastuu intohimoltaan pelkkää hyvän kitaristin mainettaan monipuolisemmaksi osaajaksi. Hän puhuu PA-laitteistosta mediana ja kiinnittää suurta huomiota siihen, miten eri soittimet saadaan soimaan yleisölle. Tämä herättää mielessäni paljon ajatuksia. Sarpila aloittaa toisessa päässä salia, taas kerran miellyttävällä äänentasolla. Paikka on muuntautunut vaivihkaa illallisravintolaksi, jossa väki istuu hartaudella kuuntelemassa maamme jazzikonia. Paikalla on myös ravintolan pomo, Pizza Pekkarinen oman hovinsa kanssa. Aika rientää turistessa. Siirrymme toiselle puolelle tietä valmistautumaan Anssi Kelan keikkaan ja jututtamaan Iskelmä Baarin bändien buukkaajaa, Hausmyllystä ja Big Brotherista tuttua Jari Karjalaista.

Istumme salin perälle pyöreään pöytään ja käymme läpi erilaisia mahdollisuuksia parantaa bändien olosuhteita Aurinkorannikolla. On hieno huomata, että Jari on tosissaan klubinsa kanssa. Hän on buukannut valtavan määrän esiintyjiä baariinsa soittamaan ja kertoo meille unelmastaan luoda Fugeen ”Aurinkorannikon Tavastia”. Tämä termi jää elämään, se on varmaa!

SALIN ÄÄNIJÄRJESTELMÄ on tuore ja laadukas, siinä ei ole nokan koputtamista. Toistaiseksi Jari miksaa bändit itse, mutta bändimäärän kasvaessa lisäapu voisi olla tarpeen. Tämä on se mitä Riku ja Kari voisivat hänelle tarjota. Mikä parasta, emomaan ja sen siirtokunnan sesongit menevät täysin ristiin. Tämä on selkeä mahdollisuus artisteille, laitteistolle ja tekniikan väelle. Ehkäpä tulevaisuudessa talviajan keikat sijoittuvat hyisen Suomen sijaan tänne? Fuengirolasta löytyy suurin maamme rajojen ulkopuolinen keskittymä suomalaisia. Se on myös Kanariansaarten lisäksi ainoa paikka maailmassa, mihin kotimaan kielellä laulava artisti voi lähteä ulkomaan keikalle.

Anssi Kela polkaisee keikkansa käyntiin. Desibelirajoitteiden takia täälläkin käytetään sähkörumpuja, mutta se ei juuri menoa haittaa, miltei päinvastoin. Anssi ei säästele hittejään, ja tutut sävelet istuvat 99%:sti suomalaiseen yleisöön kuin häkä. Bändi rokkaa ja yleisö viihtyy, kuten kotimaassakin.

Huomioni kiinnittyy palvelun ystävällisyyteen tiskillä. Paikalla on toistasataa janoista suomalaista, mutta kaikki asiakkaat huomioidaan, eikä heitä seisoteta turhaan ja pidetä epätietoisuudessa siitä, onko baarimikko huomannut heidät vai ei. Tästä voisivat kotimaan koppavat kyypparitkin ottaa opiksi. Henkilökuntaa on vähän, ja he tekevät kovaa työtä. Yksi plokkaa, yksi myy ja kolmas miksaa. Vakuuttavaa, he vieläpä hymyilevät päälle.

Tein saman huomion aiemmin Ravintola Kukossa, jossa vetreä leopardipöksyinen paikkaa emännöivä daami nosteli itse kaljakorit ja tynnyrit varastoon, asiasta turhaa numeroa tekemättä. Hän ei ollut todellakaan nuori tyttö, mutta energiaa tuntui riittävän! Tänne on selkeästi tultu yrittämään tosissaan. Sosiaaliturva ei tarjoa takaporttia, vaan toimeentulo pitää tehdä itse. Henkilökunta on paikalla koko päivän, eikä töitä paeta kotiin peiton alle. Ihminen on luonnollisimmillaan luodessaan itselleen perusturvaa, jolloin aikaa joutavuuksien murehtimiselle ja korkean elintason tuomille korviketoiminnoille ei yksinkertaisesti jää. Kyse näyttääkin olevan enemmän elämäntavasta.

Juttelen ulkona lipunmyyjän kanssa, ja spekuloimme leikkisästi mahdollisilla artistivaihtoehdoilla. Konsepti on heillekin sen verran nuori, ettei lopullista linjavetoa ole vielä tehty. Paikkaa on pidetty vuoden 2014 huhtikuusta, ja toiminta kehittyy yhä. Ohjelma on joka tapauksessa suunnattu yli kolmekymppiselle yleisölle, eikä ehdotukseni Cheekistä soolokeikalla saa heiltä varauksetonta kannatusta. On kuitenkin selvää, että artistilla pitää olla nimeä ja karismaa. Yleisö haluaa nähdä tuttuja kasvoja ja kuulla tuttuja säveliä. Siitäkään ei olla turhan nuukia, onko esiintyjä paikalla yksin vai bändinsä kanssa. Anssi Kelankin bändi on täällä tänään triona, kustannussyistä. Homma toimii silti.


Supisuomalaiseen tyyliin meininki yltyy illan loppua kohden. Tanssilattia täyttyy ja kädet nousevat ilmaan! Näen myös Kukosta tutun tuuheaviiksisen herran poikineen. Krapula on selkeästi voitettu ja rehvakas ote on palannut. Velat alkavat taas muuttua saataviksi. Hän huomaa myös minut ja moikkaa varovasti. Näin niitä tuttuja syntyy. Huomaan hymyileväni tilanteen absurdiutta. Mielikuvani siirtomaakunnasta voimistuu entisestään. Löydän hetkeksi sisäisen brittini, kansan joka hakeutuu aina paikalliseen irkkupubiin, oltiin sitten missä päin maailmaa tahansa. Olen aina ihmetellyt tätä ilmiötä, mutta tunnen nyt kieroa vetovoimaa tätä kansallistunteen tuomaa yhteisöllisyyttä kohtaan.

VIIMEINKIN on lauantai ja oman keikkapäivämme aamu. Saavumme ajoissa paikalle konserttisaliksi valitun hotellin juhlasaliin. Jakaannumme kahtia ja käymme hakemassa Karin kanssa osan backlinesta paikallisesta vuokraamosta. Kaksi harmaahapsuista miestä Backline Rental Finland -hupparit päällä tekevät halutun vaikutuksen, ja saamme suoran kontaktin paikan omistajan kanssa. Näin tämä etenee, ihan kuin ennen vanhaan.

Haemme loput soittimet studiolta, joka sijaitsee tunnin ajomatkan päässä uinuvassa Aloran kylässä. Keikkailumahdollisuuden lisäksi Aurinkorannikolla onnistuu siis ammattitasoinen äänittäminenkin. Monesti on jo huomattu, että irtiotto omista rutiineista vapauttaa luovuutta, tuo yhteishenkeä ja rohkaisee kokeileviinkin ratkaisuihin. Näistä voi muodostua ainutlaatuista musiikkia, jotain mitä ei synny katsellessa lumista Helsingin teollisuusmaisemaa studion ikkunasta. 

Aloran majataloa vuokrataan taitelijakotina maalaajille, kirjoittajille ja muusikoille, muitakaan elämäntapa-artisteja unohtamatta. Syksylle studioaikaa on buukannut mm. Pelle Miljoona. Videonsa Andaluciassa kuvannut Haloo Helsinki majoittautui hiljattain täällä ja Kimmo Pohjonen on tulossa pian katsomaan paikkaa omia projektejaan varten. Mielenkiintoista. Paikassa ovat ehtineet levynsä äänittää jo helsinkiläiset mm. ASEA ja Sleep Of Monsters. Molemmat bändit ovat tunnetuista muusikoista koostuvia ryhmiä, joista jälkimmäisellä on jo yksi levy allaan. Kuulopuheiden mukaan uusi levy olisi vielä astetta persoonallisempi ja vahvistaisi bändin mystistä ja goottilaisuuteen nojaavaa tyyliä. Tältä bändi kuulosti debyytillään:

On helppo nähdä itsensä täällä kirjoittamassa ensi syksynä. Rauhallinen kahden vuoren välissä sijaitseva kylä vaikuttaa loistavalta paikalta seuraavaksi etätyön tyyssijaksi. Junalla pääsee viereen suoraan lentokentällä, yhdellä vaihdolla. Kun loskakelit alkavat, tämä paikka tarjoaa turvaa ja lohtua. Tallennan lokaation keskusmuistiini. 

Palaamme juhlasaliin, jossa juttelen hetken hyväntekeväisyyskonsertin järjestäjien kanssa. Kyseessä on pidempiaikainen projekti, jonka tarkoituksena on kustantaa koululle työpajoja ja mentoreita. Koulun rehtori on ollut alusta asti mukana kuten Samuli Edelmannkin, joka on käynyt paikan päällä jo kauan sitten valmistelemassa tapahtumaa.

Hänen oma elämänsä on ollut vähintäänkin monivivahteinen ja mukaan on mahtunut ylä- ja alamäkiä. Nyt hän haluaa kantaa kortensa kekoon lasten elämien ohjaamisessa oikealle tielle. Koulu tarjoaa monenlaista koulutusta elokuvapajoista elämänkatsomustyöhön, viimeksi keikkapäivän aamuna.

Keikka on hienoa katseltavaa ja kuunneltavaa. Bändi on täynnä ammattilaisia: Lasse soittaa virtuositeettimaisella varmuudella, Anssi Växby ei hätkähdä korkealle säädettyä vuokrabassoaan eikä muukaan ryhmä hapuile soittimiensa takana. Lassen suoritustakin enemmän minua miellyttää kuitenkin Edelmannin laulu, joka on voimakkaan sielukasta ja selkeästi artikuloivaa. Hän on selvästi kypsynyt vanhetessaan, eikä Vintiöt-sarjasta tutusta riiviöstä ole tietoakaan. Äänestä kuuluu elämänkokemus, ja iän lisääntyessä Vesa-Matti Loirin manttelinperijän paikka alkaa tuntua minusta yhä paremmin perustellulta. 

Järjestävä osapuoli huokuu tyytyväisyyttä keikkatoteutukseemme. Paikalla ollut Maikkarin ulkomaan kirjeenvaihtaja kutsuu esitystä kansainvälisen tason show’ksi! Ilta kääntyy yöksi ja sali tyhjenee. Yleisö on näyttänyt viihtyneen mainiosti, ja suomalaisen koulun eteen tehty työ on jättänyt kaikille hyvän mielen. Kumma kyllä, huomaan haikailevani Ravintola Kukkoon. Tämä on ensimmäinen päivä kun olen ollut sieltä pois. Liekö se sama kaljatynnyreitä nosteleva gepardipöksyinen daami tänään siellä? Entä ne enduroharrastajat? Ennen kaikkea mietin viiksekästä lippalakkiystävääni, onkohan hän taas kännissä? 

HERÄÄMME seuraavana aamuna kirjaimellisesti kukonlauluun. Alpujata on maalla. Tajuan ajaessamme lentokentälle, etten ole puhunut sanaakaan espanjaa koko matkan aikana. En ole syönyt ainuttakaan tapasta tai ollut myöskään minkäänlaisessa kontaktissa yhdenkään paikallisen kanssa. Sitä sain mitä tilasin. Tämä reissu on ollut todellakin jotain aivan jotain muuta.

Siirrymme hiukan haikein mielin muiden suomalaisten seuraksi jonoon odottamaan laukkujen luovutusta. Ilokseni ja hämmästyksekseni huomaan edelläni tutun hahmon. Tuuheaviiksinen lippispää on samassa jonossa! Vaihdamme katseita ja nyökkäämme toisillemme hyväksyvästi. Hänellä on selkeästi krapula, minä olen vain väsynyt. Molempien loma Espanjassa on takanapäin. Hän on tuskin juurikaan poistunut Ravintola Kukosta. En mene arvelemaan hänen motiivejaan, koska olimme joka tapauksessa samassa veneessä. Ennen olisin naureskellut tälle hahmolle, mutta nyt en voi, enkä toisaalta haluakaan. En myöskään epäile hetkeäkään, ettemmekö olisi parhaita kavereita tavatessamme seuraavan kerran Ravintola Kukossa. Ensi kerralla toivon uskaltavani lyöttäytyä hänen seuraansa, sillä aikuinen suomalainen tuntuu viihtyvän parhaiten kaltaistensa parissa, Espanjassakin.

8.4.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus