Elämä Jytämimmien jälkeen eli kuinka Maria Mattilasta kehkeytyi Mara Balls?

Lämmittelybändit ovat kiertueella yleensä pakollinen paha. Ne tuovat toki yleisöä ajoissa sisään ja mahdollisesti paikalle omiakin fanejaan, mutta kitarateknikon näkökulmasta lämppäri vain vaikeuttaa illan kulkua.

Syyskuussa 2016 olimme keikkabussissa Daniel Lioneyen Suomen-kiertueella ja matkalla Helsingistä Tampereelle. Katsoin päivän ohjelmaa ja huomasin, että keikkamyyjä oli valinnut Tampereelle lämppäriksi bändin nimeltä Mara Balls. Minulle kerrottiin, että kyseessä on Jukka Nousiaisen edellisen bändin basistin uusi yhtye. Muistin nähneeni videoita ja kuvia Jukka Nousiaisesta ja päivitelleeni hänen livemeininkiään, epämääräistä laitteistoaan ja sykkyräisiä johtojaan.

Tiesin, että Jukka Nousiainen on iso nimi underground-piireissä, ja olihan hän ollut Soundi-lehden kannessakin, mutta itseltäni koko Tampere-skene oli mennyt pahasti ohi. Luin bussimatkan aikana netistä, että Mara Balls, oikealta nimeltään Maria Mattila, oli ollut Jukka ja Jytämimmit -yhtyeen basisti. He olivat olleet kesän 2015 kuumimpia nimiä ja hajonneet traagisesti juuri ennen korkean profiilin Flow-festivaalikeikkaa.

Bändin suosiosta kertoo jotain, että sen hajoaminen oli uutisoitu maan jokaisessa kulttuurimedissa aina Helsingin Sanomia myöten. Nyt Marialla oli kuitenkin oma bändi, jossa hän myös laulaa. Jäin odottamaan pelonsekaisin tuntein, minkälainen narukassiryhmä meillä olisi tänään jaloissamme.

KITARASOUNDI oli ennenkuulumattoman röyhkeä. Olimme Daniel Lioneyen ja HIMin basisti Mikko Paanasen kanssa niin sanotusti haavi auki, kun Mara Balls kokeili soundchekissä laitteistoaan. Mara soitti lavalla fuzzilla ryyditettyjä stoner-henkisiä riffejään, ja häntä säestäneet rumpali ja basisti komppasivat liideriään parhaaseen desert rock -tyyliin. Kovaa kamaa, tuumin mielessäni.

Menimme Migen kanssa ujosti norkoilemaan lavan reunaan ja kysyimme tältä vaaleatukkaiselta kitaristilta, mitä fuzzia hän käytti. Mige oli rakentanut viimeiset vuodet kaikki omat fuzzinsa, ja häntä kiinnosti, mikä oli tuo lavan etuosassa lojunut harmaa purkki.

Kun bändi oli poistunut lavalta, kävin mielenkiinnosta tsekkaamassa, millä laitteistolla tämä daami sai aikaan soundinsa. Totesin, että koko järjestelmä oli hyvin hataralla pohjalla.

Oudon näköinen Eko-merkkinen kitara nojasi huolimattomasti vahvistimeen. Lavalla lojui epämääräinen lajitelma pedaaleita. Vahvistin oli Orange Tiny Terror, ja kaappina toimi piesty Marshallin 2x12”-kaappi, jonka takalevy oli irti.

Kaiuttimien liitin roikkui valtoimenaan, ja se oli kytketty epämääräisesti nupille vievään johtoon. Koko kitararigi halveksui kaikkia edustamiani arvoja, ja koin myötätuntoa Maran puolesta toivoen, että paketti pysyisi kasassa illan keikan ajan.

Tapasin hänet takahuoneessa uudemman kerran. Kokemus oli vähintäänkin hämmentävä. Maran karisma täytti koko takahuoneen, ja hän liikkui muiden seassa kuin kala vedessä ja kutsuipa vielä meidät mukaansa Tulliklubin saunaan. Meitä ujostutti, joten jätimme saunan väliin. Mara kietaisi pyyhkeen ylleen ja painui lauteille. Mietin mielessäni, että onpas hahmo. Kaunis, mutta samalla maskuliinen. Päätin, että tänään olisi se päivä, jolloin tekisin poikkeuksen keikkapäiväni rutiineihin ja menisin hyvissä ajoin omalle työpisteelleni katsomaan, miten Mara Balls suoriutuu keikastaan.

HOMMA TULI SELVÄKSI keikan ensimmäisestä riffistä lähtien. ”Mitä sä odotat” -kappaleen riffi vaihtui soolonomaiseen teemaan. Tuntui kuin musiikki olisi virrannut tämän naisen läpi jostain tuonpuoleisesta. Näin rajua ja efektoitua improvisaatiota kuulee harvoin. Fuzzilla, wahilla ja kaiulla ryyditetty soitto kuulosti ajoittain Josh Hommelta ja ripaukselta – kyllä – itse Jimi Hendrixiä.

Mara tuntui hallitsevan kitaransa feedbackin täydellisesti ja loihti soittimestaan mitä uskomattomampia soundeja. Ristiriitaista mielikuvaa täydensivät hänen korkeat saappaansa, sukkahousunsa, tiukat shortsinsa ja lanteilla keikkunut ketunhäntä. Harmittelin jo tuolloin, etten äänittänyt keikkaa tai edes osaa siitä. Etsiessäni internetistä videoklippejä löysin Turussa muutamaa kuukautta aikaisemmin soitetulta keikalta pätkän, joka tarjosi suhteellisen samaa meininkiä.

Katsoin loppujen lopuksi Tampereella koko keikan alusta loppuun ja virittelin samalla Daniel Lioneyen kitaroita lavan sivussa. Miten olin voinut missata tällaisen bändin ja hahmon? Olin kuunnellut Soundi-lehden jutun nähtyäni Jukka Nousiaisen soololevyn ja tiennyt Jytämimmit-bändin olemassaolosta, mutten ollut nähnyt ainoatakaan keikkaa tai kuullut heiltä ainoatakaan biisiä.

Silti edessäni oli nyt kovasti fanittamieni stoner- ja desert-genrejen autenttisin edustaja, mitä maassamme oli tullut eteen. Tunnen toki skenen muutkin bändit, mutta iänikuisten pentatonisten shuffle-riffien sijaan Mara Ballsin musiikillinen skaala liikkui herkistä psykedeelisistä väliosista rankkoihin aggressiivisiin punkmaisiin riffeihin säilyttäen kuitenkin koko ajan punaisen langan. Lisäksi Maran hahmo oli äärimmäisen kiehtova. Kitaran soundi ja Maran soittotyyli olivat todella persoonallisia, eivät niin teknisesti taidokkaita, mutta sitäkin sielukkaampia. Välillä solisti lauloi herkällä äänellä ja välillä hän huusi kurkku suorana. Mistä tässä artistissa oli oikein kyse?

ULKOPAIKKAKUNTALAINEN voi johdattaa kantakaupungissa syntyneen ihmeellisiin paikkoihin. Puolitoista vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2017, olen päässyt pisteeseen, jossa olen sopinut tapaamisen Maria Mattilan kanssa Helsingin keskustaan. Hän on valinnut tapaamispaikaksi Rautatieaseman toisen kerroksen kahvion, jonka sijainnista en ollut etukäteen sataprosenttisen varma.

Kiirehdin kesken työpäivän Kruununhaan-työpisteestäni asemarakennukseen ja vilkuilen ylös katon rajaan etsien toista kerrosta. Näen ikkunoita Rautatientorin puolella ja astelen sisään pieneen nurkkabaariin, jonka portaat vievät minut vuosikymmeniä taaksepäin aikaan, jolta voisivat olla peräisin vaikkapa ravintola Elite ja minulle kotoisampi Kolme Kruunua.

Hämmästelen ravintolan prameaa, vanhahtavaa sisustusta ja kysyn baarimikolta soodaa tilatessani, kuinka kauan tämä The Pullmann Bar -nimellä kulkeva ravintola on tässä ollut.

Kuulen, että paikka on vuosikymmeniä vanha ja että se on nähnyt monenlaisia vaiheita aina herrojen sikariklubista ruokaravintolan kautta nykyiseen pubimaisuuteensa. Ovella on aikaisemmin ollut portieeri, joka on suodattanut väkeä niin, että paikassa juomiaan nauttineet aikansa julkkikset ja poliitikot ovat saaneet olla rauhassa. Muistelen, että olen mahdollisesti itsekin nuorempana joutunut kyseisten pokejen syynin alle ja minut on käännytetty ovelta. Luultavasti ihan syystäkin.

Vaikka ensitapaamisestamme Maran kanssa on jo kulunut aikaa, en ole vieläkään unohtanut sitä vaikutusta, jonka tämä kitaristi minuun teki. Hän henkii paikalle saapuessaan samaa karismaa kuin taannoin Tulliklubin takahuoneessa. Vaikka olen tehnyt artikkelini tueksi taustatutkimusta internetissä, alan vasta nyt pääsemään jyvälle siitä, miten Mariasta kehkeytyi Mara Balls.

VUONNA 1983 Haminassa syntynyt Maria Mattila muutti Tampereelle vuonna 2004. Musiikki on ollut aina läsnä hänen elämässään. Marian isä on ansioitunut kitaristi, ja myös hänen äitinsä kiikutti nuorta tyttöä keikoille pienestä pitäen.

– Olen ollut pienenä mestoilla, kun äiti roudasi minua mukaan keikoille. Kaikista merkittävin keikkamuistoni on vuodelta 1992, jolloin äitini vei minut Barbadoksella hikiseen reggae-baariin. Olin 9-vuotias ja muistan edelleen tämän primitiivisen kokemuksen. Tajusin tuolloin, että ai, tätä on musiikki.

Olen nähnyt Mara Ballsin Instagramissa kuvan, jossa nuori tyttö pyytää artistilta nimmaria vuoden 1995 Ruisrock-festivaaleilla. Koska olen tietoinen hänen muusikkoisästään, olin ajatellut, että hän on kuvassa bäkkärillä hengaamassa isänsä mukana. Totuus on kuitenkin toinen.

– Olin tuolloin järjetön Bon Jovi -fani. Vinguin kuukausitolkulla äidiltäni pääsyä festareille ja pääsin lopulta katsomaan suosikkibändiäni.

– Sain toki faijani kautta osviittaa rocktouhuista ja katselin häntä ylöspäin. Minua ei kuitenkaan koskaan kiinnostanut groupie-touhu, vaan halusin nousta omilla avuillani soittajaksi. Tämä oli alusta asti itsestään selvää.

– Isä soitti Pro Fide -gospelbändissä, jossa soittivat muun muassa Anssi Kelan faija Juha Kela ja Mikko Kuustonen. Hän oli pedantti soittaja ja täysin eri koulukuntaa kuin minä. Hän diggasi bluesia ja Eric Claptonia, ja minä kapinallisena tyttärenä halusin ihan vittumaisuuttani tehdä jotain täysin muuta.

Nuori Maria oli saanut ensimmäisen kitaransa kirppikseltä 14-vuotiaana. Paria vuotta myöhemmin vuorossa oli sähkökitara, ja ensimmäisen bändinsä Foxy Flammablen hän perusti 24-vuotiaana. Marian isä oli äänitänyt tyttärensä ensimmäisen demon ja sanonut ettei "tuollaisella soundilla voi vetää". 

– Mietin tuolloin kovasti, pitäisikö minun kasvaa isoksi vai saako sitä vain soittaa elämässään. Opiskelin media-alaa ja tein eri alan töitä. Perustin firman ja käytettyjen tavaroiden kaupan Pispalaan. Olin tuolloin intohimoinen retro-keräilijä, ja tämä oli minusta loistava liikeidea, vaikkei kauppa lopulta ollutkaan pystyssä kuin puolisen vuotta.

Isänsä soundineuvoihin kintaalla viitannut Maria fanitti enemmissä määrin kovaäänistä kitaramusiikkia ja mieltyi eritoten Kyussin ja Queens Of The Stone Agen musiikkiin ja Josh Hommen kitarointiin. Foxy Flammablea seurasi stonerhenkinen Shoraiders-bändi. Se oli hänen ensimmäinen oma yhtyeensä, jossa hän myös lauloi.

– En ollut koskaan ajatellut, että ”saisin” laulaa, mutta minulla oli biisejä ja tarinoita, enkä halunnut ketään muutakaan tulkitsemaan omia tunteitani.

– Tein lopulta ratkaisuni ja päätin omistaa elämäni musiikille. Vahvistaakseni päätöstäni menin syksyllä 2013 Oriveden musiikkilinjalle, mutta siitä ei tullut hevon vittua. En tajunnut mistään mitään enkä saanut siitä opistosta mitään. Muistan viettäneeni joulua Orivedellä asuntolassa pohtien, että vittuako täällä asuntolassa teen, Maria tilittää.

Kohtalo astui peliin juuri tuona kriittisenä hetkenä. Maria oli tavoitellut vuokralle vanhaa, purku-uhan alaista puutaloa Tampereen keskustassa. Kesken opiston hän sai kuulla, että hänen anomuksensa oli mennyt läpi, joten Maria pakkasi kamansa, keskeytti koulun ja aloitti ”ihmiskokeen nimeltä Keltainen Talo”, kuten hän itse sitä kutsuu.

Paikasta muodostui koko Tampereen alternative- ja undergound-bändien legendaarinen pyhättö, jossa järjestettiin paljon avoimia keikkoja, jameja ja illanistujaisia sekä äänitettiin musiikkia.

JUKKA NOUSIAINEN on Tampereen undergorund-skenen näkyvin ja tunnetuin muusikko. Hän julkaisi huhtikuussa 2014 sooloalbuminsa Huonoa Seuraa, jota ylistettiin kaikissa mahdollisissa medioissa ja jolle kriitikot antoivat poikkeuksetta liki täydet pisteet.

Jukkaa haluttiin keikoille ja ajatus uudesta bändistä syntyi juuri Keltaisessa talossa. Bändin tuleva rumpali Sini Mäenpää oli heittänyt läppänä ajatuksen Jytämimmeistä, johon hänen lisäkseen kuuluisi Maria, joka soittaisi bändissä bassoa.

– Huomasin nopeasti, että yhteissoittomme oli jotain ihan muuta kuin aiemmissa bändeissäni. Joka ikinen kerta, kun menimme Keltaisen talon yläkertaan, syntyi uusi biisi. Olin koskenut vasta Oriveden opistossa ekaa kertaa bassoon. Sinne oli tuotu ranskalaisia jazz-muusikoita pitämään workshopia ja sain kokeillla heidän soittimiaan. Sain heiltä rohkaisevaa palautetta tyyliin ”you have a nice groove”, mikä tuntui tuolloin hyvältä. En ottanut koskaan paineita bassonsoitosta. Rupesimme vain pitämään hauskaa.

Jukka ja Jytämimmit eli nopean ja kiihkeän uran. Maria otti taitelijanimekseen Mara Balls, ja rumpali Sini sai nimen Raaka-Gini. He soittivat keikoillaan Jukan sooloalbumin biisejä rokkaavina bändiversioina ja julkaisivat oman levynsä Jytää vaan huhtikuussa 2015. Maria toi bändiin riffejä, jotka yhdistettynä Jukan 70-luvun suomalaisesta iskelmämusiikista ammentamiin vaikutteisiin loivat mielenkiintoisen sopan. Levylle päätyi monia Marian bassoriffeihin pohjautuvia kappaleita, kuten nimikappale ”Jytää vaan”.

– Koko juttu lähti täysin odottamatta aivan käsistä ja alkoi keulia pahasti. Keikkaa oli ihan vitusti ja tapahtui pahanlaatuinen loppuunpalaminen.

Kun pyydän Mariaa tarkentamaan mihin Jukka ja Jytämimmit lopulta hajosi ennen paljon odotettua elokuun 2015 Flow-keikkaa, hidastuu hänen aiemmin vuolas kerrontansa huomattavasti.

– Kaikki ryhmässä eivät pitäneet siitä, kuinka lujaa meillä meni. Olin itse manioissani, että valloitetaan koko vitun universumi. Menimme sellaiseen suuntaan... Tuli ehkä tunne, ettei pysty kontrolloimaan, mitä tapahtuu. Lietsoin itse sitä sinne suuntaan. Kun mopo oli kerran lähtenyt käyntiin, olin suu vaahdossa, ja toinen oli, että mitä vittua tässä tapahtuu. Bändin dynamiikka ja herkkyystasapaino horjuivat pahemman kerran. En kuitenkaan soimaa hajoamisesta itseäni. Olen ollut itsekin uhri, ja käyttäytymiseni on ollut reaktio siihen, että meillä meni aivan liian lujaa. Jukka ja Jytämimmit ei ollut bändi, joka jäisi koskaan tauolle, joten lopetimme kuin seinään.

Maria ei kuitenkaan aikonut lopettaa soittamista. Hän oli löytänyt itsensä basson varressa ja tullut samalla luoneeksi hahmon, josta hän ei halunnut luopua.

– Olin ollut nuorena äärimmäisen arka ja estynyt enkä muistanut soitetuista keikoista mitään, vaikka olin selvin päin. Minua oli pelottanut niin paljon, että keikkojen soittaminen oli ollut todella vaikeaa. Kun olin ollut ekan kerran menossa lavalle Shoraidersin kanssa ja laulamaan itse, minua oli pelottanut niin paljon, että soitin äidille, koska ajattelin, että saatan kuolla lavalla pelkkään jännitykseen.

– Jytisten aikana rupesin leikkimään Mara Balls -hahmolla. Päätin, ettei Mara pelkää, vaikka Maria pelkää. Pystyin valjastamaan alter egoni keikoille, eivätkä oman sieluni vajavaisuudet häirinneet lava-aktiani. Tämä oivallus pelasti minut, enkä halunnut mitenkään luopua tästä hahmosta.

Jytämimmien hajottua uudelleen syntynyt muusikko vaihtoi takaisin kitaraan. Hän myös tarvitsi ympärilleen uuden bändin. Shoraidersin riveistä löytyi rumpali Antti Palmu, ja basisti Aapo Paloseen hän puolestaan tutustui Nosturissa Fu Manchun keikalla. 

Shoraiderin ajoista jalostunut stoner-marinaadin läpikäynyt soittotyyli alkoi muotoutua nykyiselleen ja Maria kokee, että hänen kitaransoittonsa nousi täysin eri sfääreihin bassonsoiton myötä.

– Mara Balls oli ensimmäinen bändini, jossa lauloin suomeksi ja uskalsin avata itseäni uuden alter egoni avulla. Yksi ekoista biiseistämme oli ”Mitä sä odotat”, jota olin jo soittanut Antin kanssa Shoraidersissa. Kappale kuvasti täydellisesti sitä, missä tilanteessa olin, eli rupee tekemään, älä pelkää, vitun ämmä. Huudan biisissä itse itselleni ja käyn päänsisäistä dialogia.

– Meillä ei mennyt uuden bändini kanssa kuin pari kuukautta, kun aloimme jo tekemään ensimmäistä levyä. Jäbät seuraavat mua ja tietävät, mihin ovat lähteneet mukaan. He ovat valmiina menemään kanssani minne tämä ikinä viekään ja luottavat minuun. Koen, että minulla on tällä hetkellä onnekas tilanne.

TAMPEREEN TULLIKLUBIN tajunnan räjäyttävän ensikokemuksen jälkeen olin vakaasti sitä mieltä, että tässä on yksi Suomen kovimpia bändejä jolla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. Pakkasimme kamat keikkamme jälkeen ja pistimme Daniel Lioneyen keikkabussissa Mara Ballsilta saamamme levyn soittimeen. Muusikot olivat kertoneet takahuoneessa, että toukokuussa 2016 julkaistu Vuorten taa -levy on äänitetty nopeasti, paljoa harjoittelematta ja livesoittoa tavoitellen.

Bussin renkaiden ja moottorin jylinän seasta levyltä ei kuitenkaan välittynyt lähellekään samaa energiaa kuin mitä olin juuri todistanut keikalla. Kuuntelin reissusta kotiuduttuani äänitteen myös kotistereoillani, mutta vaikutelma oli sama. Pohdin, olinko ollut vain vaikuttunut Maran karismasta vai oliko keikka tosiaan niin kova kuin miltä se oli vaikuttanut.

SEURAAVALLA VIIKOLLA näin ilmoituksen, että Mara Balls olisi tulossa vain viikon päästä keikalle Helsinkiin Henry’s Pubiin. Laitoin päivämääräni kalenteriin ja kutsuin mukaan muusikkotuttavani todistamaan tätä fuzz-sävytteisen kitaransoiton uutta sanansaattajaa.

Henry’s Pubin -keikka alkoi samalla ”Mitä sä odotat” -biisillä kuin Tampereenkin veto. Paikalla oli sakeasti nuorisoa, ja kiinnitin huomioni lavan sivussa tanssiviin nuoriin. Pohdin, onko Mara tuonut omaa hangaroundiaan mukana Tampereelta vai herättääkö bändi tosiaan näin paljon tunteita pääkaupunkiseuduillakin. Koska olin ollut täysin pihalla koko Jytämimmien touhuista, tällainen meininki tuli minulle täytenä yllätyksenä. Kun kysyn tästä Marialta puolitoista vuotta myöhemmin Ravintola Pullmannissa, hän pyörtää olettamukseni täysin.

– Ei Henry’s Pubin -keikalla ollut ketään tuttuja. Onnekseni on olemassa heitä, joille Maran sanoma on kolissut. Sellaista on ollut ilmoilla viime aikoina, että on tyyppejä, jotka kuulevat sanojen taakse.

Keikka osoittautui yhtä kovaksi kuin Tampereellakin, mutta Maralla oli harmillisesti ongelmia laitteistonsa kanssa. Kitara ei kiertänyt yhtä herkullisesti oikeilla taajuuksilla, ja muistan miettineeni, onko hänellä mukanaan eri kitarajohdot kuin Tampereella. Signaali pätki, ja Mara kyykki toistuvasti räpläämässä efektejään. Tiesin, että underground-skeneen kuuluu tietty kotikutoisuus, mutta tässä kohtaa rätinät ja paukkeet haittasivat jo keikan intensiteettiä.

Esiintymisen jälkeen minun olisi kovasti tehnyt mieli mennä moikkaamaan Maraa ja kertomaan, että voin auttaa häntä laitteiden kanssa, mutta en kehdannut mennä muiden fanien sekaan osoittamaan suosiotani.

NÄIN MUUTAMAA KUUKAUTTA myöhemmin, että Mara Balls olisi esiintymässä joulukuussa 2016 Tavastialla Sepi Kumpulaisen juhlakeikalla. Koska olin tuona päivänä päiväsaikaan Kampissa, päätin mennä katsomaan, olisiko Mara paikalla ja olisiko nyt hyvä hetki jututtaa häntä kitarakamoista. Tilaisuuden järjestäjä Janne Flinkkilä kertoi minulle, että Mara tulee vasta illalla keikalle, joten päätän palata myöhemmin asiaan. Oma aikatauluni venyi, ja kun saavuin Tavastialle, Mara Balls oli jo soittanut settinsä. Lisäksi meininki oli muuttunut Tavastialla sen verran villiksi, etten selvin päin tuntenut siellä enää oloani kotoisaksi. Pyysin seuraavana päivänä Flinkkilältä Maran meiliosoitteen ja päätin olla häneen yhteydessä sopivan tilaisuuden tullen.

Vain viikkoa myöhemmin näin, että missaamani YLEn esittämä Tampere Tapes -dokumentti oli katsottavissa myös Yle Areenalta. Laadukkaasti toteutettu pätkä näyttää hienosti, mistä Tampereen tee-se-itse-meiningissä on kyse. Osittain Keltaisessa talossa kuvatussa dokumentissa haastatellaan Marian ja Jukka Nousiaisen lisäksi Faarao Pirttikangasta ja muita paikallisia tekijöitä. Maria kertoo haastattelussaan äärimmäisen persoonallisesti lähestymisestään musiikkiin, mikä vakuutti minut entisestään siitä, että hän on oikealla asialla alati kaupallistuvassa musiikkimaailmassa.

Tunsin dokumentin katsottuani, että haluaisin olla taas nuori rokkari ja asua Helsingin sijaan Tampereella. Mieleeni palasivat omat Kalliossa vietetyt hippivuoteni, jolloin yritin luoda muusikonuraa vähäisillä resursseilla. Kun Mara vielä ilmoitti Facebook-sivuillaan olevansa ”perseaukinen” ja ottavansa avustuksia vastaan uuden levynsä tekoon, meilasin lopultakin hänelle tammikuussa 2017 ja pyysin häntä käymään Custom Boardsin pajalla.

Tiesin, ettei hänellä ole välttämättä sijoittaa rahaa pedaalilautaan, mutta tiesin myös, että meillä lojuu nurkissa kaikenlaista johtoa ja liitintä, joten pedaalilaudan kyhäämisen mesenaattiprojektina ei pitäisi olla Custom Boardsilta isokaan satsaus.

ENSIMMÄINEN ASIA pedaalilaudan suunnittelussa on Maran mielestä sen muoto. Hän halusi pyöreähkön pedaalilaudan, jollaista ei löydy valikoimastamme. Ei se mitään. Otin vanerinpalasen, annoin hänelle kynän käteen ja pyysin häntä piirtämään levyyn haluamansa muodon. Mara alkoi keskittyneesti hahmotella lautansa kaaria ilmeisenä inspiraationaan bändinsä logon vastaava pyöreä muoto.

Kun saimme laudan muodon valmiiksi, mielenkiintoni keskittyi tuohon harmaaseen fuzz-pedaaliin, jonka soundista olin taannoin Tampereella niin vakuuttunut. Paljastui, että kyseessä on Black Arts Toneworksin Ritual-pedaalin DIY-klooni. Tämä selitti paljon, sillä tuo stoner-soittajien ykkösfuzzmerkki on myös oma pitkäaikainen suosikkini. Tämän kyseisen pedaalin valmistus on lopetettu, mutta sen piiri on mukana saman valmistajan murskaavassa Destroyer-fuzzissa, joka sisältää myös Oath-pedaalin piirin.

– Löysin sen sattumalta aamuyön tunteina muusikoiden.netistä, jossa käyn noin kaksi kertaa vuodessa. Käyn siellä ainoastaan, kun olen tylsistynyt ja minulla on jokin tyhjiö, jota haluaa täyttää kuluttamalla. Pedaali oli harmaa, halpa ja vaatimaton, ostettu täysin arpapelillä ja sikana säkissä. Se täytti tarkoituksensa ja todellakin toi sisältöä elämääni, sillä sen soundi on mieletön.

Koska meillä on tapana huoltaa kaikki lautoihimme asentamamme pedaalit – etenkin jos kyseessä on mystinen DIY-purkki – mainitsin, että aion avata pedaalin ja tarkistaa, että sen juotokset on tehty asianmukaisesti.

– Ei sitä avata, kuului Maran napakka vastaus.

– Itse asiassa otan sen mukaani Barcelonaan, jonne olen tänään lähdössä. Voin mennä jamittelemaan klubeille sen kanssa ja mulla on oma soundini mukana.

Ehdotin seuraavaksi johtoviuhkan liittämistä lautaan, jotta hän pääsisi eroon sähköjaoista lavan edessä ja saisi virransyötön ympättyä samaan ”cable snakeen”. Tästä Mara innostui.

– Joo, johtokäärme sopii hienosti kitarani jatkoksi, sillä sen malli on Eko Cobra. Soitin jo Jytämimmeissä Ekon bassolla, joka oli satasen Musari-kopio. Mielestäni se oli huikea, tosin en silloin heti tajunnut, että joku oli vaihtanut siihen Bertolinin hifi-mikit.

Kun kysyin kitaran roolista hänen soitossaan, Maralla oli selkeä vastaus. 

– Löysin senkin muusikoiden.netistä, ja se oli se toinen kerta, kun kävin siellä vuoden aikana. Olin viimeistä iltaa Berliinissä ja juuri palaamassa Suomeen. Menin hakemaan sitä samoin tein Helsingin Kontulan metroasemalta. Avasin laukun ja tajusin heti, että se on siinä. Olin soittanut Shoraidersissa Ibanezin Les Paulia, mutta Eko oli paljon kevyempi, feminiinisempi ja sirompi. Lisäksi siinä oli kampi, jota mulla ei ole ikinä ollut ennen. Se oli viehättävä, kiinnostava, enkä ole soittanut sen jälkeen muita kitaroita. Kitaran valinta oli hyvin intuitiivinen, kuten kaikki muutkin asiat elämässäni. En sano, että se on absoluuttisen oikea tapa, johon ketään kannustaisin. Mulle se on ollut kuitenkin ainoa tapa, vaikken aina välttämättä suunnistakaan oikeeseen suuntaan.

Mara äityi hehkuttamaan kitaraa ja itse laudan suunnittelu unohtui hetkeksi. 

– Kitara on kuin seireeni. Cobra laulaa eri tavalla kuin mikään kitara, millä olen soittanut. Sillä mä uskallan mennä korkealle ja siihen voi luottaa. En sano, että se on taikakitara, mutta kun itse uskon siihen, niin sittenhän se vittu on!

Ajattelin mielessäni, että tämä on epäilemättä mielenkiintoisin pedaalilaudan suunnittelu, jonka olen kokenut. Saimme session päätteeksi sommitteltua pedaalit lautaan niin, että ne istuvat mikkitelineen viereen, ja Mara vaikutti iloiselta ja vapautuneelta.

Palattuaan Barcelonasta huhtikuussa ja noudettuaan pedaalilaudan hän lähetti Custom Boardsille kirjekuoren, josta löytyy Amerikan dollarin näköinen seteli saatesanojen kera.

”Kiitos. Tällä lipulla pääsette aina ja ikuisesti mun keikoille ilmaiseksi.”

RAVINTOLA PULLMAN on tunnin rupattelun jälkeen yhtä rauhallinen ja kotoisa kuin sinne saapuessamme. Keskiviikkoiltapäivä ei ole maamme pääkaupungissakaan kovin vilkas.

Juttutuokiomme on edennyt leppoisasti. Kerron pistäneeni merkille, että pedaalilaudan suunnittelumme ja taannoisen Barcelonan-matkansa jälkeen Maria on ollut sosiaalisessa mediassa entistäkin aktiivisempi ja julkaissut muun muassa taiteellisen Mara y Para -lyhytelokuvan. Koska olen itsekin yrittänyt opiskella editointia ja ihastellut tyylikästä jälkeä, kysyn, kuka noin hienon videon on tehnyt.

– Olen tehnyt sen itse iMoviella ja kaikki mun omat nettiäänitykset Garage Band -ohjelmalla, eli niillä laitteilla ja ohjelmilla, mitä mulla on.

Oma edittijälkeni ei ole yhtä taidokasta, joten jätän mainitsematta, että käytän itse Final Cutia, jolla voisi tehdä vaikka Hollywood-elokuvan. Tajuan ties kuinka monennen kerran elämässäni, ettei kyse ole laitteista vaan visiosta.

Mara y Para kuvaa äärikokijaa minussa ja sen eri heijastumia. Suhtaudun videoiden tekemiseen samoin kuin aikoinaan bassonsoiton aloittamiseen, eli aloin vain tekemään. Pidän kuvallisesta kerronnasta, ja videoiden tekeminen on ollut inspiroivaa.

MARA BALLSIN TOINEN PITKÄSOITTO Elävä kivi on tapaamishetkellämme valmis, ja se julkaistaan toukokuun viidentenä päivänä 2017. Ensimmäiset levyltä julkaistut raidat ovat olleet huomattavasti kevyempää ilmaisua kuin keikoilla taannoin kokemani fuzz-tykitys. Hieman huolestuneena kysyn, onko Mara Balls muuttamassa tyyliään, vai mistä tässä muutoksessa on kyse?

– Verrattuna debyyttiin uudella levyllä on enemmän hiljaisuutta ja herkkyyttä. Ekalla levyllä on jo tästä osviittaa, mutta tällä tokalla uskallan myös enemmän olla hiljaa. Toisaalta siinä runtataan raskaammalla kädellä, mutta herkkyydessä ollaan myös herkempiä. Levy menee siis kaikin puolin syvemmälle, ja olen uskaltanut porautua rohkeammin eri ääripäiden ytimiin.

– Haluan tällä hetkellä syventää ilmaisuani Mara Ballsin suhteen. Tiedän, etten rikastu musan tekemisellä, mikä on itse asiassa huojentavaakin. Oma tekemiseni on kaupallisesta paineesta täysin vapaata. Voin laulaa vapaammin teemoista, joilla on jokin aivan muu kuin rahallinen arvo. Pidän viimeisen kolmen vuoden aikana tapahtuneesta taiteellisesta avautumisestani ja seuraan kiinnostuneena, kuinka pitkään se voi jatkua ja mihin se vielä kehittyy.

Mara Ballsin, kuten Jukka Nousiaisenkin, äänityksiä kuvastaa kotikutoisuus. Ensimmäinen levy on äänitetty omalla treenikämpällä, eikä Maria ole halunnut muuttaa metodejaan uudellakaan levyllä.

– Molemmat levyni on äänittänyt Panu Raatikainen, joka soitti aikoinaan kitaraa Shoraidersissa. Hän tietää täsmälleen, mitä teen ja miltä haluan kuulostaa. Tulemme hienosti toimeen, hän on mies paikallaan ja tulee todennäköisesti äänittämään myös seuraavatkin levyni. Emme sentään enää käytä nauhuria, kuten Jytämimmien levyllä, hän nauraa.

– Haluan, että levyni ovat mahdollisimman lähellä sitä, mitä me ollaan livenä. Keikoilla heitämme pallon yleisölle, että haluatteko te rokkikeikan ja bailata. Me tultiin tänne, me tehdään oma osuutemme. Ne jotka tämän tajuaa, osaavat päästää irti. Me tehdään tiettyyn pisteeseen asti kaikki, mitä pystytään. Eli keikka ei ole mielestäni yksipuolista suoritusta. Pyrin siihen, että improvisointi, vuorovaikutus, vaara ja hulluus olisivat myös levyllä mukana. Ymmärrän toki, ettei tilanne voi koskaan olla sama, sillä jos olemme kolmen bändin jäsenen ja äänittäjän kanssa yhdessä huoneessa, miten se voisikaan olla sama?

– Hyvä esimerkki tästä on uuden levyn nimiraita "Elävä kivi". Emme olleet soittaneet bändinä sitä kertaakaan yhdessä. Olimme äänitystilanteessa, ja rupesin soittamaan sen alkuriffiä, jolloin soittajat lähtivät improvisoimaan päälle. Nauha pyöri koko ajan, eikä rumpali Antti edes tajunnut, että hän soittaa biisiä levylle, Maria nauraa.

Vaikka arvostankin tätä suhtautumista musiikintekoon, en debyyttilevyn kuultuani voinut olla kuvittelematta, miltä Maran kitara ja laulu voisivat kuulostaa, jos ne äänitettäisiin oikeassa studiossa ja puikoissa olisi vaikka Hiili Hiilesmaa, joka on erikoistunut fuzz-vetoisen musiikin tuottamiseen. Melkein jo vastauksen tietäen kysyn hieman provosoiden Marialta, miten hän suhtautuisi, jos levy-yhtiö toisi mukaan ulkopuolisen tuottajan, joka kertoisi, miten hän haluaisi session etenevän.

– Missään nimessä kukaan ei koskaan sano mulle, mitä mä teen. Mä sanon, miten asiat tehdään, ja siihen taivutaan. Jos joku tulee jeesaamaan, niin se on OK, mutta mua ei viedä – mä vien. Paitsi ehkä Mara voi viedä Mariaa. Tässä voidaan sitten pohtia, kumpi vie ketä.

OMA HUOLENI levyn kepeydestä ja sen soundeista osoittautuu turhaksi. Uudella levyllä on rutkasti fuzz-kitaraa ja todellakin ääripäitä Maran ilmaisusta. Lisäksi tuntuu, että paketti on viimeistellympi ja kitarasoundia on viety vielä astetta rujompaan suuntaan. Huhtikuun lopussa julkaistu video ”On pakko ajaa” on tästä oiva esimerkki. Biisi alkaa sellaisella pörinällä ettei vastaavaa tule vastaan joka päivä. Soolo on keikoilta tuttua Maraa, jossa kitaraa revitetään estoitta kaiutetun soundin läpi. Tässä on oiva biisi tulevilla keikoille rauhallisempien kappaleiden kontrastiksi.

– Musiikki tulee sisältäni tällä hetkellä puhtaammin kuin koskaan ennen, niin suurella paineella ja sellaisella tasolla, että se jopa pelottaa. Olen päässyt eroon egoni asettamista muureista, jotka ovat estäneet minua paljastamasta itseäni. Lakkasin vain miettimästä ulkoisia asioita – miltä näytän ja miten jotkut minut määrittelevät. Monen on vaikea ymmärtää, että olen itse asiassa ollut joskus todella estynyt esiintyjä. En todellakaan syntynyt kultashortsit jalassa tähän ilmaisuun, hän huokaa.

– Yksi uuden levyn ennakkoon julkaistu kappale on ”Tuulee”, joka ei ole välttämättä sitä, mitä minulta odotetaan. Mutta kun kuuntelin valmista levyä, se oli ainoa biisi, jota kuunnellessa rupesin itkemään. Enkä voinut kuin todeta, että tää meni maaliin ja että olen vihdoin onnistunut luikertelmaan omista patoutumistani vapaaksi.

– Musta tuntui hienolta, kun joku kirjoitti netissä, että hienoa Mara, sä oletkin enemmän kuin vain jytää.

2.5.2017 Kimmo Aroluoma
Kirjoittajan into fuzz-soundeihin ei ole laantunut vuosien saatossa mihinkään.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus