David Gilmour osa 3/3 - Maailman parhaan kitarasoundin salaisuus

Muistan kesän 2005 kuin eilisen päivän. Kello oli kolme yöllä. Silmäni tuntuivat menevän väkisin kiinni.

Tihrustin mökillä pienestä matkatelevisiosta jo tunteja jatkunutta lähetystä maailmanlaajuisesta Live 8 ‑tapahtumasta. En aikonut kuitenkaan mennä nukkumaan, sillä odotin sydän sykkyrällä illan kohokohtaa.

Pink Floyd esiintyisi tuona yönä legendaarisimmassa kokoonpanossaan suorassa TV-lähetyksessä kotimaassaan Englannissa. Kitaristi David Gilmour ja basisti Roger Waters olivat vihdoin suostuneet esiintymään yhdessä korporaatioita ja pankkien valtaa vastaan järjestetyn festivaalin vetonaulana. Heidän edellisestä yhteisestä esiintymisestään oli kulunut jo 25 vuotta.

Mietin, kuinka heidän harjoituksensa olivat sujuneet. Olivatkohan he väitelleet siellä vanhaan malliin? Olin oppinut arvostamaan bändiä 2000-luvulla täysin uudella lailla, enkä meinannut pysyä nahoissani!

Omissa kirjoissani Gilmour oli maailman paras kitaristi. Waters oli niin ikään tehnyt minuun vaikutuksen soololevynsä Amused To Death (1992) oivaltavilla sanoituksilla, jotka olivat mielestäni koko vuosikymmenen nerokkaimpia. Oli selvää, että yhdessä he pystyisivät ihmeisiin. Tuntui, että koko maailma pidätti hengitystään. Nyt lava pimeni. Olisiko jo se hetki?

Tuttu intronauha hiipi pienistä kaiuttimista ja tiesin heti, että kyseessä oli The Dark Side Of The Moonin avausraita Breathe, yksi suurista suosikeistani. Biisi käynnistyi, ja pala nousi kurkkuun nähdessäni harmaantuneiden herrojen hymyilevän toisilleen. Tässä sitä nyt oltiin. Samalla lavalla, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Bändi soitti neljä tunnettua kappalettaan koko maailman seuratessa heitä.

Olin noihin aikoihin juuri aloittamassa kitarateknikon työt ja kiinnitin huomioni erityisesti Gilmourin soittoon. Hänen soundinsa tuolla keikalla oli selvästi juurekkaampi ja orgaanisempi kuin edellisillä kiertueilla. Hän ei ollut selvästikään jäänyt paikoilleen vaan edelleen kehittynyt soittajana. 

Toisin kuin monet muut stadiontason kitaristit, Gilmour ei käyttänyt edelleenkään langatonta vaan kytki kitaransa efekteihin johdolla. Näin hänellä säilyi paras mahdollinen kontrolli soittimensa dynamiikkaan.

Bändin esiintyminen jätti ilmaan valtavan määrän spekulaatiota. Soittaisivatko he vielä yhdessä? Voisiko Pink Floyd palata vielä isoille areenoille? Valitettavasti näin ei tapahtunut. Esiintyminen jäi ainutlaatuiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun klassinen Pink Floyd -nelikko nähtiin yhdessä samalla lavalla. Kosketinsoittaja Richard Wright menehtyi vuonna 2008.

VARSINAINEN HERÄTYS minulle David Gilmourin soundin kehittymisestä oli hänen kolmas soololevynsä On An Island (2006), joka teki ilmestyessään minuun syvän vaikutuksen. Soiton fraseeraus oli syvempää ja kielten venytykset olivat tarkempia kuin koskaan. Kun vielä sävellyksetkin ovat erinomaisia, pidän tätä levyä edelleen yhtenä Gilmourin uran merkkipaaluista.

Digitech Whammy 5th Generation

Levyn kolmas kappale The Blue esittelee erittäin persoonallisen lisäyksen hänen soittotyyliinsä. Venyttäessään kitaran kieliä Gilmour käyttää kappaleessa jalallaan Whammy-pedaalia. Yhdessä pitkien delay-toistojen kanssa kuulijalle syntyy vaikutelma loputtomalta tuntuvasta äänten nousemisesta ja laskemisesta. Vaikutelma on vielä tänäkin päivänä kuunneltuna uskomattoman tehokas.
169,00 €
Osta

Gilmour siirtyy biisissä oktaavista toiseen vaivattomasti ja luo täysin uudenlaisen tavan soittaa melodioita (esimerkki alkaa kohdasta 2:45).

Levyn julkaisun jälkeen Gilmour esiintyi Abbey Road ‑studiolla osana taltioitujen studioesiintymisten sarjaa. Katsoin tätä klippiä lukemattomia kertoja ja oivalsin kuinka hienosti hän hallitsee soittimensa, sormien ja jalalla tehtävän glissandon yhteispelin. The Blue-kappaleen upea kitarasoolo alkaa kohdasta 3:00.

OPISKELIN SEURAAVINA VUOSINA aktiivisesti kitaralaitteita ja niiden soveltamista keikkatilanteissa. Oli selvää, että moni kitaristi halusi kuulostaa David Gilmourilta. Hänen soundinsa ja laitteistonsa nousivat esiin nettikeskusteluissa kerta toisensa jälkeen.

Luin intoa täynnä Gilmourin vuonna 2009 Guitar World ‑lehdessä ilmestyneen haastattelun. Yllätyksekseni hän vastasi kysymykseen kitarasoundinsa saloista täsmälleen samoin kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemminkin:

-Jos ollaan rehellisiä, en oikeastaan tiedä – tai välitä – niin paljon enää noista jutuista, enkä ole aina edes täysin varma miten signaalini on reititetty. Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta toistan sen: voisin mennä mihin tahansa soitinliikkeeseen kaupungissa, löytää sieltä tarvitsemani, ja lopputulos olisi mainio.

Hän toisti siis 63 vuoden ikäisenä täsmälleen samaa mantraa kuin kaksikymmentä vuotta sitten! Tietäen, kuinka monta efektiä hän oli näinä vuosina kokeillut läpi, lausunto tuntui liki absurdilta. Kelataanpa pikakelauksella taaksepäin: 

1983

Boss DD-3 Digital Delay

Gilmour hankkii itselleen japanilaisen Rolandin Boss DD-2 ‑pedaalin ja käyttää sitä toisella soololevyllään About Face (1984). Pedaali pysyy hänen valikoimassaan koko hänen loppu-uransa ajan, ja se on nähtävissä myös vuoden 2014 The Endless River -levyn äänityskalustossa. Nykyään Boss DD-3 on lähin markkinoilta löytyvä verrokki tuon klassikkopedaalin soundiin.
133,00 €
Osta

1985

TC Electronicsin 2290-räkkidelay muodostuu Gilmourin soundin kulmakiveksi tuleviksi vuosikymmeniksi. Sen toistot ovat kirkkaat, eikä The Wallilla käytetyn varhaisen digitaalidelayn tummista toistoista ole tietoakaan. 

Tätä efektiä kuullaan Pink Floydin Momentary Lapse Of Reason -levyllä (1987).

1994

Bändi soittaa Division Bell -levynsä (1994) kiertueella myös vanhoja, alunperin Binsonin kiekkokaiulla soitettuja kappaleitaan, joten Gilmour ottaa lisävahvistukseksi Lexicon PCM-70 ‑efektin, jolla hän pyrkii korvaamaan Binson Echorecin jättämää aukkoa soundirepertuaarissaan. Kitarateknikko Phil Taylor on kertonut laitteesta seuraavasti:

-Hän käytti Lexicon PCM-70:tä tallentaakseen pyöriviä delay-soundeja, joita kuullaan mm. Time -kappaleen introssa. Laitteessa on multi-tap-toiminto, joka muistuttaa usean äänipään toimintaa Binsonin kiekkokaiussa. Nykyään tämän soundimaailman saa luontevasti aikaan Catalinbreadin Echorec -pedaalilla.

1999

Gilmour päivittää TC 2290:n uudempaan versioon, nimeltään D-Two. Tämä laite on nähtävissä myös vuoden 2014 sessioissa.

TC Electronic Flashback Delay

Nykyään tämän soundin saa myös pedaalimuodossa. TC Flashback tarjoaa 2290-asetuksen, jolla päästään käsiksi tuon legendaarisen räkkikoneen äänimaailmaan. Se on toistoiltaan kirkas ja helposti soitettava viive-efekti. Tämä delay-efekti on selkeä valinta tuoreimmille Pink Floyd ‑soundeille.
125,00 €
Osta

2001

Gilmour teettää luottoteknikollaan Pete Cornishilla maailman ensimmäisen nauhakaikua simuloivan digitaalisen efektin T.E.S. (Tape Echo Simulator). Laitteen sisuksissa olevan Boss DD-2:n toistoja on tummennettu nauhakaiulle omaiseen tapaan. Jostain syystä sitä ei kuitenkaan näy vuoden 2014 sessioissa, vaan efektivalikoimassa on mukana vain sen ydin, Boss DD-2. 

Strymon El Capistan dTape Echo

Strymon El Capistan -pedaali on autenttisin markkinoilta löytyvä nauhakaikuefekti. Kun myös Gilmour etsii vielä vanhoilla päivillään nauhakaiun omaisia tummia toistoja, ei tätä pedaalia parempaa poljinta tuohon tarkoitukseen ole vielä tehty.
349,00 €
Osta

2003

T-Rex Replica Delay

Gilmourin viimeinen uusi hankinta ennen vuoden 2009 "en-tarvitse-uusia-pedaaleita"- haastattelua on lämmin ja orgaaninen T-Rex Replica -delay. Efektiä kuullaan vuoden 2014 äänitysten lisäksi Remember That Night ‑DVD-tallenteella (2007). Gilmour selvästikin pitää T-Rexin soundista, sillä se on vieläkin hänen valikoimissaan. Tällä videolla pedaalia verrataan TC:n 2290-klassikkoon
339,00 €
Osta

Gilmour on siis päivittänyt laitteistoaan useaan otteeseen, vaikka hänen itsensä mukaan efektit eivät ole salaisuus hänen soundiinsa. Hankkiiko hän sitten efektejä inspiroituakseen vai etsiäkseen jotain päässään kuulemaa soundia, jota ei ole vielä löytänyt – kuka tietää?

ROGER WATERS LÄHTI KIERTUEELLE The Wall -teoksensa kanssa vuonna 2010. Kitarasoundeiltaan show tarjosi täysin uudenlaisen asetelman. Kitaraa soitti kiertueella Gilmourin sijaan Dave Kilminster, jonka tehtävänä oli tulkita tämä legendaarinen teos nuotista nuottiin.

Vaikka Gilmour ei ollutkaan enää mukana, halusin nähdä tämän esityksen palavasti ja vakuuttuneena ensimmäisestä Helsingin-konsertista kävin katsomassa show’n toistamiseen Amsterdamissa.

Eventide Timefactor

Ongin tietooni, että keikan delay-osuudet soitettiin tuolloin upouudella Eventiden Timefactor -efektillä, joka sisältää kymmenen studiomaailmasta tuttua Eventiden delaysoundia pedaalimuodossa. Se on päivitettävissä USB-liittymän kautta ja toimii myös linjatasoisien signaalien kanssa. Stereokäytössä voit kontrolloida eri kanavien delaysoundien ominaisuuksia erikseen.
469,00 €
Osta

Strymon Timeline

Timefactor oli jonkin aikaa delaypedaalien Rolls Royce, kunnes se sai itselleen kovan kilpailijan. Strymon Timeline on joidenkin mielestä vieläkin monipuolisempi ja laadukkaampi delaymasiina.
499,00 €
Osta

The Wall -kiertue jatkui kolmen vuoden ajan ja internetissä velloneet huhut Gilmourin yllätysvierailusta kävivät lopulta toteen. Oli kulunut kuusi vuotta Live 8 ‑esiintymisestä, kun kitaristi nousi vielä kerran lavalle vanhan bändikaverinsa kanssa.

Ilta oli ikimuistoinen, eikä fanien itkulta ja tunteen purkauksilta vältytty. Gilmourin soittama kappale oli aikoinaan eripuraa aiheuttanut Comfortably Numb, ja kun tämä yhteisesiintyminen jäi The Wall -kiertueen ainoaksi, voitiin ympyrän katsoa sulkeutuneen. Viimeinen kertosäe ja siirtymä ikoniseen loppusooloon alkavat kohdasta 5:10.

PINK FLOYDIN UUSI LEVY The Endless River julkaistiin marraskuussa 2014. Vaikka jotkut tuomitsivat sen rahastukseksi, on se mielestäni upeaa kuultavaa. Äänite herätti Gilmour-innostukseni taas täyteen liekkiin. Olen pyörittänyt levyä talven pimeinä tunteina kymmeniä kertoja, enkä tunnu kyllästyvän siihen millään. Gilmourin soitto ja soundi levyllä on liki eeppistä kuultavaa. (Esimerkki alkaa kohdasta 2:18)

Varsinainen jättipotti oli kuitenkin tämänkin kirjoituksen innoittanut, uuden levyn myötä julkaistu Guitarist-lehden helmikuun 2015 numero. Artikkeli ruotii Gilmourin käyttämän laitteiston tarkasti läpi. Kuvista näkee, ettei Gilmour ole vieläkään lopettanut uusien efektien haalimista, vaikka hän väittäisi haastatteluissaan mitä.

Jutun mukaan hänen tuorein hankintansa on Providence Chrono Delay, joka oli tullut markkinoille loppuvuodesta 2011. Aprikoin mielessäni tuon pedaalin soundia. Se on ainoa kuvissa näkyvä delayefekti, joka ei ole minulle entuudestaan tuttu. Ottaisinko sen kauppamme valikoimaan? Olisiko sen soundissa jotain, mitä muut efektit eivät tarjoaisi? Löydän internetistä videon, jolla sitä verrataan Pete Cornishin T.E.S.:ään, jolle Strymonin El Capistan pärjäsi aiemmassa vertailuissa hienosti.

Kuten T.E.S.:kin, tämä pedaali pyrkii tummentamaan delayn toistoja nauhakaikumaisesti. Videon perusteella Providence ei kuitenkaan suoriudu tuosta kaikkein kriittisimmästä tehtävästään kovinkaan mairittelevasti. Sen toistot kyllä tummenevat, mutta samalla se tekee kompromissin niiden määrässä, mikä ei ole kovinkaan toivottu asia. Luovun siis ajatuksesta että tässä pedaalissa olisi salaisuus hänen soundiinsa.

Sen sijaan ainekset nirvanaan löytyvät samaisesta artikkelista. David Gilmourin kitarateknikko Phil Taylorin näkemys hänen työnantajansa kitarasoundista lienee lähimpänä totuutta mitä kukaan pystyy aiheesta tarjoamaan. Tässä on otteita hänen haastattelustaan:

  • Gilmour ymmärtää soundinsa ainutlaatuisuuden, mutta ei tee siitä kummempaa numeroa. Olen on pistänyt jo pitkään merkille, että Gilmourin sormet ovat hyvin paksut ja että hänellä on hyvin vahvat kädet. 
  • Kitaristien erot ovat heidän tatsissaan kitaraan ja sen kieliin. Gilmourin taimikäsitys on myös persoonallinen, eli soittaako hän nuotin iskulle, ennen vai jälkeen.
  • Dave (Gilmour) ei ajattele tätä sen kummemmin, hän vain soittaa. Niinhän me kaikki teemme, vain soitamme. Hänen tyylissään on vain jotain taianomaista. Olen kuullut satojen kitaristien soittavan Comfortably Numbin sooloa, mutta kukaan heistä ei kuulosta samalta kuin Dave. Hän omistaa tuon soundin, se on hän!

Tästä innostuneena googlaan myös Taylorin vanhoja haastatteluita, joista on luettavissa vastaavanlaisia kommentteja.

  • Hänen kykynsä soittaa vireessä ja löytää juuri oikea mikrointervalli on uskomaton. David löytää bluesmaisilla venytyksillään juuri oikean nuotin ja kaiuttaa sitä delay-efektillä kauniisti. Hän osaa soittaa nuotin juuri oikeaan aikaan ja venyttää sitä hienosti suhteessa kappaleen rytmiin.
  • Minusta on huvittavaa kuinka ihmiset luulevat voivansa kopioida hänen soundinsa käyttämällä täsmälleen samoja laitteita. Todellisuudessa, vaikka tuplaisit hänen laitteensa kuinka tarkasti, et voi ikinä tuplata hänen persoonaansa, hän summaa.

ONKO DAVID GILMOUR sitten mielestään valmis soittajana? Tuskin. Hänen soittonsa on kehittynyt joka levyllä ja viimeisiä livetaltiointeja katsoessa tuntuu, että aikoinaan vuoden 1994 PULSE-videolta ihastelemani kaveri oli vasta harjoittelemassa kitaran soittoa. Gilmour julkaisee syyskuussa 2015 Rattle That Lock -albumin, jonka perään hän kiertää Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Edellisen Pink Floyd-albumin perusteella on selvää, että hänen oppimiskäyräänsä on vielä jäljellä, eikä sille näy loppua. Tätä asennetta ja omistautuneisuutta on pakko ihailla.

Moni tuntemani parikymmentä vuotta nuorempi soittaja on mielestään jo löytänyt oman soundinsa ja toteaa käyttävänsä samoja laitteita elämänsä loppuun asti. Gilmour näkee asian mitä ilmeisemmin toiselta kantilta.

Oma elämäni on ollut jatkuvaa mielenkiinnon kanavoimista uusien asioiden opetteluun. Oli kyseessä sitten klassinen kitara, uusi ulkomainen kieli, poliittinen historia, kitaralaitteiden sielunelämä tai vaikkapa kirjoittaminen, uusien asioiden oppiminen on ainoa asia, joka pitää minut virkeänä.

Mielenkiintoa tulee ruokkia, keinolla millä hyvänsä. Kun ihminen tuntee kehittyvänsä siinä mitä hän tekee, on hänellä mahdollisuus säilyttää intohimo tekemisiinsä elämän loppuun asti. On tosin mahdotonta sanoa, jaksanko innostua Gilmourin iässä enää yhtään mistään. Toivottavasti. Sarkaa ainakin riittäisi. 

Mitäpä jos harjoittelisin kitaran kielten venytyksiä? Niin että pystyisin kontrolloimaan niiden paluun täydellisen tasaisena, oikeassa rytmissä. Soittaisinko yksinkertaisia melodioita pelkästään venyttämällä? Olenko ylipäätään suhtautunut kielten venyttämiseen koko elämäni ajan liian ylimalkaisesti? Onko ratkaisu ollut kaikki nämä vuodet lähempänä kuin olen arvannutkaan? Omissa käsissäni.

24.6.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus