David Gilmour osa 2/3 - Pink Floydin nousu ja tuho

Ihmisen hulluus inspiroi Roger Watersia kirjoittamaan uusia kappaleita. Hän esitteli bändikavereilleen sävellyksen nimeltä Eclipse. Sen oivaltavat sanoitukset inspiroivat muusikoita miettimään mahdollisuutta säveltää Pink Floydin uran ensimmäinen teema-albumi.

Watersin aiheet tuntuivat loksahtelevan paikoilleen kuin itsestään. Ahneus, epätoivo, vanhuus ja mielen oikut kertoivat kaikki ihmismielen pimeästä puolesta ja muodostivat keskeisen teeman bändin seuraavalle albumille. 

Pink Floyd oli ehtinyt soittaa uusia kappaleitaan jo keikoilla, joten studiossa luomisenergiaa jäi täysin uudenlaisiin soundikokeiluihin. The Dark Side Of The Moonin (1973) luomisprosessi olikin kivuton, ja albumikokonaisuus syntyi kuin itsestään.

Basisti Roger Waters otti samalla ison askeleen eteenpäin bändin johtohahmona. David Gilmour vastasi haasteeseen ja nousi muusikkona session aikana täysin uudelle tasolle. Kaksikon kilpailu bändin johtajuudesta otti tällä levyllä ensimmäiset askeleensa. Pahin oli kuitenkin vielä edessäpäin.

Levyn ensimmäinen kappale on aistikas Breathe, jolla Gilmourin kitara soi uuden Uni Vibe -efektin läpi. Kappaleella kuullaan myös trippailevan unimainen kaiutettu lap steel -melodia (0:20), joka kuljettaa sävellystä kohti Gilmourin ja Wrightin kaunista lauluharmoniaa ja Watersin tunnelmallisia sanoituksia.

Levyn varsinainen taidonnäyte on kuitenkin Time-kappaleen kitarasoolo, jonka Gilmour soittaa runsaasti kaiutetulla, paksulla fuzz-soundilla (3:18). Mestarinäyte jäi kerrasta historiaan ja on vielä vuosikymmenienkin jälkeen kärkikahinoissa maailman parhainta kitarasooloa arvottaessa.

Gilmourin nuottivalinnat, fraseeraus ja motiivien kehittely ovat ajattoman kekseliäitä. Puolentoista sävelaskeleen venytyksiä ja sielukkaita neljäsosatrioliarpeggioita höystetään tyylikkäällä vibrakammen käytöllä. Nuottien äärettömältä tuntuva sustain muodostui seuraavina vuosina monien kitaristien haaveeksi.

Vaikka bändi oli jo saavuttanut listamenestystä kotimaassaan ja soittajien taloudellinen tilanne alkoi helpottaa, oli heidän tärkein päämääränsä vielä saavuttamatta: Pink Floydin levyt eivät olleet myyneet Yhdysvalloissa juuri lainkaan. 

Purkaakseen turhautumistaan Waters kirjoitti levylle kappaleen Money, joka kertoo rahan ja ahneuden mukanaan tuomasta epäonnesta. Levy-yhtiö halusi julkaista biisistä singlen ja lähteä valloittamaan sillä Yhdysvaltoja. Kappale teki tehtävänsä, ja albumi osoittautui jymymenestykseksi. Bändin suosio räjähti käsiin molemmilla puolilla Atlanttia.

Ironista kyllä, Money-kappaleen sanoitukset kääntyivät kirjoittajaansa vastaan. Singlen myötä saavutettu menestys toi mukanaan kosolti lieveilmiötä. Pink Floyd oli nyt maailman suosituin bändi ja heidän ympärillään pyöri monenlaista yrittäjää, pankkiiria ja sijoittajaa. Soittajien ennen niin epävarmat egot saivat menestyksestä tarvitsemaansa polttoainetta. Yhteinen tavoite oli nyt saavutettu, eikä kukaan tuntunut tietävän mihin suuntaan heidän pitäisi musiikkinsa kanssa lähteä.

SEURAAVAT VUODET vahvistivat bändin asemaa 70-luvun suurimpana bändinä. Äkkimenestystä seuranneet studiosessiot aloitettiin aikataulussa bändin sisäisistä vaikeuksista huolimatta. 

David Gilmourin akustisella 12-kielisellä kitaralla säveltämä teema inspiroi Watersin kirjoittamaan tuntojaan äkillisen menestyksen mukanaan tuomasta erkaantumisen tunteesta.

Menestys nosti Watersissa pintaan tunteita myös hänen entistä bändikaveriaan Syd Barrettia kohtaan. Barrettille omistetun kappaleen sanat toimivat tribuuttina tälle nerolle, joka ei kestänyt edes orastavan suosion tuomia paineita. Nyt bändillä oli rahaa yllin kyllin, mutta he olivat onnettomampia kuin koskaan.

Gilmourin panos kappaleessa on huikea. Uruilla ja Farfisalla soitetun intron jälkeen biisi lähtee käyntiin vahvasti kompressoidulla kitarasoololla (2:09). Biisin varsinainen runko on kuitenkin hänen neljään nuottiin perustuva riffinsä (4:06), jolla kitarasoundin kaiutus vietiin täysin uusiin ulottuvuuksiin. Se äänitettiin Abbey Roadin isossa ykkösstudiossa, johon Davidin suuret kitaravahvistimet kuljetettiin vain tätä ottoa varten. Kuvassa on Gilmourin lisäksi hänen kitarateknikkonsa Phil Taylor.

Levy Wish You Were Here (1975) ei kuitenkaan kertonut niinkään Sydistä vaan Roger Watersista itsestään. Hän tunsi jakaantuneensa ajatuksiltaan kahtia. Toinen puoli oli rikastunut rocktähti, toinen sosialistisiin arvoihin uskova taiteilija. Lisäksi hän koki, ettei kukaan bändin jäsenistä ollut studiossa henkisesti läsnä. Kaikilla tuntui olevan kiire setviä omia raha-asioitaan ja nauttia jo saavutetuista menestyksen hedelmistä.

Valitettavasti Roger Waters etääntyi session edetessä yhä kauemmaksi bänditovereistaan. Levyn syntyprosessi oli Pink Floydin uran toistaiseksi vaikein, mutta yleisö piti kuulemastaan. Levy myikin hyvin, mutta bändi ei tehnyt kiertuetta sen julkaisun jälkeen – ensimmäistä kertaa uransa aikana. 

Kiertueen sijaan Waters alkoi suunnitella seuraavaa konseptilevyään. Hän koki tuskaa maansa jakautumisesta yhteiskuntaluokkiin ja valitsi seuraavaksi teemakseen George Orwellin Animal Farm -kirjan, jossa ihmiset on jaettu koiriin, lampaisiin ja sikoihin. Säästääkseen kustannuksissa bändi rakennutti itselleen studion ja äänitti Animals-levynsä (1977) siellä. Mukaan pääsi jo edellisen levyn sessioissa pyöriteltyjä ideoita, joiden jatkoksi Waters sävelsi lisää uutta materiaalia.

Vaikka Gilmourilla oli useita aihioita takataskussaan, sai hän lopulta ideoitaan mukaan vain yhteen kappaleeseen, jolle Waters antoi nimen Dogs.

Kahden kitaran harmoniasoolo (3:40) on yksi rockhistorian nerokkaimpia. Sävykästä melodiaa kuljetetaan täydellisyyttä hipovilla kielten venytyksillä, mikä osoittaa, että vaikka bändin rivit alkoivat rakoilla, Gilmourin tyylitaju jatkoi kehittymistään.

Kappaleesta on kuultavissa myös sen varhainen versio. Soolossa oli demovaiheessa ollut mukana kolmaskin kitara, joka on viisaasti jätetty pois kappaleen lopullisesta miksauksesta (3:50). Waters lauloi alkuperäisellä versiolla myös oman säkeistönsä, mihin hänen äänensä ei selvästikään riittänyt (0:42).

Tässä vaiheessa bändi ei enää työskennellyt yhdessä, vaan kaikki kävivät studiossa milloin ja miten sattui. Leiriytyminen bändin sisällä paheni. Waters ilmaisi haluttomuutensa tehdä stadionkeikkoja, joita bändin yhdysvaltalainen agentti oli heille jo myynyt.

Kaikesta huolimatta eripurainen yhtye suuntasi valtavan koneistonsa kanssa Yhdysvaltoihin pitkälle kiertueelle heti levyn valmistuttua. Jännitteet tuntuivat lisääntyvän suorassa suhteessa bändin suosion kasvuun. Vaikka heidän edelliset levynsä olivat olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä, tunnelma oli alamaissa. Waters eristäytyi ja alkoi kulkea keikoille erillään muusta ryhmästä. Eikä kuluisi kauaa, kun kasvaneet jännitteet purkautuisivat mitä karuimmalla tavalla.

RASKAS KIERTUE oli juuri päättymässä 40 000 ihmisen edessä Montrealissa, ranskankielisessä Kanadassa. Räyhäkäs ja meluava yleisö ei ollut kehotuksista huolimatta piitannut keikan suvantokohdista, vaan oli tullut paikalle bailaamaan. Tämän seurauksena Watersin päässä napsahti.

Hän viittoili stadionin järjestysmiehille ja pyysi heitä nostamaan innokkaan fanin ylös. Kaikkien järkytykseksi Waters sylkäisi tukevan klimpin suoraan päin fanin kasvoja ja käänsi sitten yleisölle selkänsä. Muut bändit jäsenet ihmettelivät bänditoverinsa mielenoikkua. He yrittivät keskittyä soittoonsa loppukeikan ajan ja olla piittaamatta häiriötekijöistä. Waters ei ottanut enää silmäkontaktia kehenkään vaan soitti keikan loppuun omissa oloissaan.

Gilmour ei palannut setin loputtua soittamaan enää encoreja. Hän pohti mietteliäänä bändinsä tulevaisuutta ja seurasi teknikoidensa vieressä lavan sivussa, kun Waters ja muu bändi soittivat ylimääräisenä numerona improvisoidun bluesjamin. Kuvassa Waters konsertin jälkeisissä tunnelmissa.

KULUI TOVI, kunnes Pink Floydin jäsenet tapasivat seuraavan kerran. Roger Waters oli lähettänyt muille nauhan, josta löytyi hänen ehdotuksensa tulevan albumin rungosta. Vaikka Gilmourin mielestä nauha oli masentavaa kuunneltavaa, piti hän silti bändikumppaninsa ideasta tehdä uusi konseptialbumi.

Waters oli kehitellyt kokonaisuuden, joka tulisi käsittämään albumin lisäksi elokuvan ja ennennäkemättömät mittasuhteet saavuttavan konserttispektaakkelin. Hän halusi säveltää koko levyn itse, eikä suostunut ottamaan apua keneltäkään. Tämä oli kova pala muille jäsenille. Bändin talousasiat olivat ajautuneet surkeaan jamaan huonojen sijoitusten myötä, joten heidän oli pakko myötäillä Watersia ja saada uusi levy tehtyä mahdollisimman pian.

Tuskastuneena tilanteeseen jossa hänen sävellyksensä eivät enää kelvanneet, sai Gilmour idean omasta soololevystä. Sillä välin kun Waters kyhäsi omaa teostaan, sävelsi Gilmour läjän kappaleita ja äänitti ne Ranskassa tarkoin valikoidun soittajakaartin kanssa.

-Minun piti astua ulos Pink Floydin varjosta, Gilmour totesi levyn julkaisun yhteydessä saman vuoden toukokuussa.

GILMOUR OLI NOJANNUT SOUNDINSA tähän asti Binsonin vanhaan kiekkokaikuun, mutta nyt oli sen aika väistyä. Vanha ongelmapesäke jäi studiokäyttöön, eikä sitä nähtäisi enää Pink Floydin keikoilla. 

Transistoritekniikan huima kehittyminen 70-luvulla oli tuonut mukanaan täysin uudenlaisen tavan luoda kaiutettuja soundeja. Alettiin puhua delay-efektistä. Ensimmäiset laitteet olivat olleet analogisia, mutta niiden valtakausi jäi lyhyeksi. Digitaaliset efektit valtasivat markkinat nopeasti.

Sähkökitaran soundi oli kaiutettu tähän asti mekaanisesti nauhojen tai magneettirummun avulla (echo). Nyt markkinoille tullut uusi delay oli toistoiltaan selkeämpi, ja vaikka nämä termit menevät usein kitaristien puhekielessä ristiin, on niillä kuitenkin selkeä ero:

  • Echo tarkoittaa tilaa, jonka pintoihin heijastuessaan ääni muodostaa uusia ääniä, jotka taas muodostavat uusia ääniä jne. Grand Canyon on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä. Toistoja on paljon ja ne sekoittuvat yhdeksi massaksi sitä mukaa mitä enemmän ne ehtivät multiploitua ja heijastua eri pintoihin.
  • Delay on ihmisen kehittämä efekti, jossa yhtä ääntä toistetaan ”eristetyssä” tilassa, ilman heijastuksia. Lopputulos on selkeämpi ja terävämpi. Delayn toistot eivät siis luo uusia ääniä, vaan jatkuvat vain niin kauan kuin soittaja säätää laitteestaan toistoja.

Gilmour ei missään vaiheessa käyttänyt nykyään niin arvostettua analogista delayta, vaan siirtyi suoraan antiikkisesta kiekkokaiusta digitaaliseen maailmaan. Hän oli hankkinut Yhdysvalloista Animals-kiertueen loppupuolella valikoimiinsa MXR:n 113 Digital Delay -efektin, joka oli ensimmäisiä markkinoille saapuneita digitaalisia delay-laitteita.

Tämän räkkiin asennettavan efektin tekniikka on nykynormein arvioituna erittäin alkukantaista. Siinä käytettyjä varhaisia digitaalisiruja ei ole enää valmistettu vuosiin. Vanhat laitteet ovat tästä syystä korjauskelvottomia, eikä niitä juurikaan näy enää käytössä.

Koska tämän laitteen soundin kuuleminen on nykyään liki mahdotonta, koin palavaa tarvetta ottaa selvää sen toimintaperiaatteista. Sitä käytettäisiin Pink Floydin seuraavalla, ehkä tunnetuimmalla levyllä, jolla Gilmour keksisi kirjaimellisesti pyörän uudestaan. Miten nuo legendaariset soundit pystyttäisiin toisintamaan 2010-luvun laitteilla?

Pyysin taas kerran apua jo Binson Echoreciä ruotineelta Janne Paasoselta. Hän löysi MXR 113:sta kytkentäkaavion ja toimitti sen jo 80-luvulla delaylaitteita rakentaneelle Risto Niskalle, joka kertoi laitteen teknisestä toteutuksesta seuraavasti:

-Jokaisessa digitaalisessa kaikulaitteessa tarvittavat AD- ja DA-muunnokset on toteutettu MXR 113:ssa erillisesti, ilman DAC-piirejä. Näillä signaalin resoluutioksi on saatu aikaiseksi 5 bittiä 10 dB:n dynamiikalla. Suurimmalla 300 millisekunnin kaikuasetuksella näytetaajuus on vain 3 khZ, joten audiokaistan taajuus rajoittuu näin ollen 1,5 khZ:iin.

Laitteen resoluutio ja näytteenottotaajuus ovat siis häviävän pieniä modernien laitteiden vastaaviin lukuihin verrattuina. Sen toistot eivät voi siis olla kovinkaan kirkkaita. Gilmourin kitarateknikko Phil Taylor on sanonut laitteesta seuraavaa:

-Dave (Gilmour) pitää siitä, koska vaikka se on digitaalinen laite, se kuulostaa silti hieman sottaiselta, kuten nauhakaiut.

Tämän perusteella on helppo päätellä, että Gilmour mieltyi laitteen lämpimään soundiin ja digitaalisen tekniikan suomaan tarkkuuteen. Hän on kommentista päätellen pitänyt myös nauhakaikujen soundista, vaikkei niitä koskaan käyttänytkään. Risto Niska vahvistaa MXR 113:n tumman soundin:

-Laitteen viivetoistot ovat hyvin tumman ja varmasti hyvin rouhean kuuloisia. Laitteessa on siis väkisinkin persoonallinen ja karismaattinen soundi.

Jos joku haluaa kokea varhaisen digitaalisen delayn soundin, yksi vaihtoehto on säätää modernin delay-laitteen näytteenottotaajuutta samoihin rouheisiin lukemiin kuin 80-luvun alun laitteissa.

Mad Professor PCB Deep Blue Delay

Toinen tapa on käyttää digitaalista delay-pedaalia, jonka toistot ovat tarkoituksellisesti "analogisen tummia", mutta pysyvät digitaalisuuden ansiosta muuttumattomina. Mad Professor Deep Blue Delay on hyvä korvike MXR 113 Digital Delaylle ja tummiin digitaalisiin The Wall ‑levyn delaysoundeihin. Sen soundi on sopivan muhjuinen, mutta toistot kuitenkin tarkkoja ja perkussiivisia.
199,00 €
Osta

Vaikka varhaisen digitaaliteknologian tavoitteleminen on nykyään hyvinkin kuriositeettimaista, vuonna 1978 MXR 113 Digital Delay edusti kuitenkin uuden aikakauden alkua. Sen toistot olivat eri luokkaa kuin mössöytyvän Echorecin soundi. Laitteessa on selkeästi ”sitä jotain”, joka on saanut sen pysymään Gilmourin valikoimissa vielä tähän päivään asti. MXR 113 on nähtävissä myös vuoden 2014 sessioissa.

JULKISELLA PAIKALLA riitely on aina noloa, etenkin kun riitapukarit ovat aikuisia miehiä. Albumin luomisprosessi oli kriittisimmillään. Roger Waters ja David Gilmour söivät lounasta italialaisessa ravintolassa kesken äänityssessioiden yhdessä tuottajansa Bob Ezrinin kanssa kun tunnelma pöydässä tiivistyi äärimmilleen.

Kosketinsoittaja Richard Wright oli saanut hiljattain potkut. Hänen panoksensa ei ollut riittänyt Watersille. Myöskään rumpali Nick Masonin soitto ei ollut kelvannut bändin johtajalle vaan Waters oli hommannut paikalle studiorumpalin, joka soitti suurimman osan levystä. Nyt pihdeissä oli ainoa hänen lisäkseen levynteossa mukana ollut bändin jäsen, kitaristi Gilmour.

Gilmourille oli jäänyt soololevyn sessioista kaksi biisiaihiota, joita hän ei ollut kyennyt saattamaan yksin valmiiksi. Hän halusi niihin bändikaverinsa panoksen ja pyhittää ne Pink Floydin käyttöön.

Waters ei puolestaan halunnut levylle mukaan muiden sävellyksiä, sillä kehitteillä ollut teos oli hänelle läheinen. Sen tarina ruoti hänen kivuliaita lapsuusmuistojaan mukaan lukien hänen isänsä kuoleman toisessa maailmansodassa. Waters piti tiukasti pintansa omasta näkemyksestään ja säveltämiensä kappaleiden järjestyksestä.

Kaksikko oli palkannut jatkuvien väittelyjen riivaamana sessioihinsa tuottajan, ensimmäistä kertaa Pink Floydin historiassa. Lou Reedin Berlin-levyllä ansioitunut Bob Ezrin ymmärsi Gilmourin uusien kappaleiden sopivan saumattomasti levyn kokonaisuuteen ja yritti suostutella Watersia ottamaan ne mukaan levylle. Tämä kävi kuitenkin kaikkea muuta kuin kivuttomasti. Tunteet nousivat pintaan, eikä ylilyönneiltä vältytty. Lautaset lentelivät, nyrkkiä lyötiin pöytään. 

Gilmour sai lopulta puskettua mukaan omat biisinsä. Ensimmäinen niistä hyödynsi uutta delay-efektiä täysin uudella tavalla. Yhden nuotin rytmimäiseen nakutukseen perustuva Run Like Hell esitteli ilmestyessään täysin uudenlaisen soundin, joka ei olisi ollut mahdollinen ennen digitaalista delayta.

Tämä demoversio on hyvinkin raakile, mutta siltä on jo selvästi kuultavissa kappaleen tunnusomainen kitarariffi. Teknisesti kappaleen alussa kuultu nakutus on helppo soittaa. Gilmour soittaa siinä kuudestoistaosanuotteja, jotka delaylaite käsittelee niin, että jokaista ääntä kohden muodostuu kolmesta neljään voimakasta mutta tasaisesti vaimenevaa toistoa pisteellisen kahdeksasosan päästä toisistaan.

Tällä tekniikalla Gilmour sai aikaan vangitsevan, primitiivisen, jopa rummutuksen omaisen rytmin. Nuotit seuraavat toisiaan ja luovat vaikutelman hevosen laukkaamista muistuttavasta jatkumosta, joka häipyy vähitellen uuden rytmin alle. Kappale hioutui huippuunsa studiossa.

Varhaisilta demoilta on kuultavissa toinenkin mielenkiintoinen delay-efektiin liittyvä yksityiskohta. Another Brick in the Wall -kappale oli alun perin kitaraosuuksiltaan huomattavasti yksinkertaisempi.

Tavallista sointupohjaa kappaleeseen kompannut Gilmour oli ilmeisesti oivaltanut kesken sessioiden, että Run Like Hellistä tuttu rytmikäs nakutus sopisi myös tähän biisiin. Hän sovitti kitaraosuutensa uusiksi, ja kappaleen myöhemmässä demossa on kuultavissa hyvinkin samankaltainen delay-efektiin perustuva kitaraosuus.

Kappaleesta muodostui lopulta tunnusomainen koko levyn soundimaailmalle, ja sen kolme osaa rakentavat peruspilarin albumin biisijärjestykselle.

Gilmourin soololevyn sessioista toinen ylijäänyt biisi oli täysin erilainen. Sen kertosäemelodia oli tarttuva, vaikka hänellä ei ollutkaan tarjota siihen sanoituksia. Tämä kappale ja sen sovitus olivatkin alituisen väittelyn kohteena.

Waters oli palkannut levylle mukaan myös klassisesti koulutetun Michael Kamenin. He sävelsivät albumille orkestraalisia osuuksia paikkaamaan poispotkittua Wrightiä.

Gilmour ei ollut tästä mielissään vaan halusi pitää oman biisinsä säkeistön selkeänä ja raa´an yksinkertaisena. Toisena väittelyn aiheena oli kaksi eri rumpuottoa, joiden sovitukset erosivat hieman toisistaan.

Lopulta kaksikko päätyi Ezrinin myötävaikutuksella kompromissiin. Jousiarraukset jäivät kappaleen kertosäkeeseen ja rumpuraidoissa käytettiin palasia molemmista otoista.

Sovitusratkaisu toimi. Comfortably Numb ikonisoi bändin temaattisen kerronnan, unenomaisen soundin ja Gilmourin kitaransoiton. Maailma ei olisi samanlainen ilman tätä biisiä.

Kuin tunteenpurkauksena bänditoverilleen kitaristi venyy omassa biisissään uransa parhaaseen suoritukseen.

Watersin raadolliset lyriikat rocktähdestä, joka herätetään lääkeaineilla kuntoon esiintymistään varten, saavat täydellisen vastapainon Gilmourin kitarasoolosta. Jopa kitaristin panosta vähätellyt Waters joutui lopulta myöntämään, että soolo on huikea. Se kuvaa repivästi huumepistoksen saanutta päähenkilöä ja hänen euforista tilaansa kappaleen alkupuolen flegmaattisuuden jälkeen.

33-vuotiaan kitaristin mestaritaidonnäyte (4:28) tulisi jäämään historiaan yhtenä parhaista koskaan levytetyistä kitarasooloista. Rock-journalismi tuskin tuntee yhtään äänestystä tai listaa, jossa soolo ei roikkuisi kärkisijoilla yhdessä Eddie Van Halenin, Jimmy Pagen, Eric Claptonin ja Jimi Hendrixin saavutusten rinnalla.

VAIKKA WATERS olisi ollut studiossa kuinka despoottinen, diktaattorimainen tai suorastaan hullu, on hänen edukseen myönnettävä, että The Wall (1979) osoittautui ehdottomaksi mestariteokseksi. Taiteellisena täysosumana sitä voidaan verrata vuosikymmenen takaiseen The Dark Side Of The Mooniin.

Pink Floyd ei tehnyt levyn jälkeen kiertuetta. He esittivät The Wallin kappaleet alusta loppuun vain kolmessa kaupungissa (Lontoo, Dortmund ja New York) kuudentoista kuukauden aikana. Yhteensä esiintymisiä kertyi 31. Show oli massiivinen, ja konsertit menivät taloudellisesti pahasti pakkasen puolelle. Ironista kyllä, levytyssessioiden aikana erotettu Wright oli soittajista ainoa, joka tienasi konserteista lanttiakaan.

Kapellimestarin vastuu langetettiin Gilmourille. Hän ohjasti muusikoita läpi tarkasti synkronoidun konsertin. Tässä dokumentinpätkässä hänet nähdään testaamassa laitteistoaan soundcheckissä (4:56–5:30).

Osa konserteista myös filmattiin tulevaa elokuvaa varten. Watersin suureksi harmiksi filmiryhmä epäonnistui, ja kuvattu materiaali osoittautui käyttökelvottomaksi. Hän näytti surkean valaistuksen vuoksi taltioinnilla liki hirviömäiseltä, mikä sai koko projektista vastanneen nuoren diktaattorinalun raivoihinsa. Siitä ei ole julkaistu virallisesti kuin nämä muutaman minuutin otokset.

Perfektionisti-sanan uudelleen määrittänyt Roger Waters keskittyi seuraavaksi The Wall -elokuvaan. Taiteilijan paukut eivät kuitenkaan riittäneet näyttelemiseen asti, vaan elokuvan päärooliin otettiin toinen muusikko, Bob Geldof

Waters kävi pahasti ylikierroksilla kuvausten aikana, ja elokuvan ohjaaja Alan Parker joutui lähettämään hänet ”lomalle” kesken kuvausten, että elokuva saataisiin ylipäätänsä valmiiksi. The Wall -elokuva ensiesitettiin lopulta toukokuussa 1982 Cannesissa.

Vaikka levy ja elokuva olivat todellisia menestyksiä, bändi paini edelleen talousvaikeuksissa kalliin livetuotantonsa myötä.

Waters suostui esittämään teoksensa vain sellaisissa paikoissa, joissa kaikilla katsojilla oli mahdollisuus nähdä hänen show’nsa kunnolla. Yhdysvaltalainen promoottori tarjosi heille huimia summia stadionkiertueesta, mihin Gilmour ja Mason suostuivat heti.

Kaksikon harmiksi Waters tyrmäsi idean välittömästi. Hänen mukaansa koko levyn tarina juonsi ideansa stadionkeikkojen järjettömyydestä ja hänen traumaattisista kokemuksistaan edellisellä kiertueella. Yhdysvaltojen kiertuetta ei tehty. Muut bändin jäsenet olivat järkyttyneitä Watersin päätöksestä. Bändi oli hajoamispisteessä.

BÄNDIN VAIKEUDET eskaloituivat huhtikuussa 1982 syttyneen Falklandin sodan myötä. Se oli kivulias paikka koko Britannian kansakunnalle, mutta erityisen kohtalokas siitä tuli Pink Floydille.

Isänsä toisessa maailmansodassa menettänyt Roger Waters koki aseellisen selkkauksen viimeisenä pisarana hänen halveksimaansa viktoriaanista yhteiskuntaa kohtaa. Hän vetäytyi omiin oloihinsa kokoamaan Pink Floydin seuraavaa albumia The Wallin ylijäämäraidoista.

David Gilmourille ei annettu levyn teossa enää osaa eikä arpaa. Hän olisi halunnut säveltää uutta materiaalia, mutta Watersilla oli kiire sivaltaa Britanniaa johtanutta Margaret Thatcheria hänen sotatoimistaan.

Gilmour soitti osuutensa kerralla purkkiin jo levyn demovaiheessa. Richard Wright ei soittanut levyllä nuottiakaan ja rumpali Mason oli mukana vain vaatimattomalla panoksella. The Final Cut -albumista (1983) kehkeytyi kuin vaivihkaa Watersin sooloteos.

Watersin kieltäydyttyä esiintymästä muiden jäsenten kanssa Pink Floyd oli käytännössä hajonnut. Lakimiesten aloittama oikeustaistelu nimen käyttöoikeudesta ajoi bändin johtokaksikon entistä etäämmälle toisistaan, eivätkä heidän välinsä palanneet enää ennalleen. 

Lue artikkelin viimeisestä osasta, kuinka Gilmour onnistui luotsaamaan bändinsä läpi vaikeiden vuosikymmenien ja mikä sai hänet esiintymään vielä kerran yhdessä Roger Watersin kanssa.

24.6.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus