David Gilmour osa 1/3 - Onko soundi efekteissä vai sormissa?

Oman tunnistettavan äänen löytäminen on elinikäinen haaste muusikoille. Vaikka olisi kuinka taitava, ei soittajan ura lähde koskaan lentoon, jos hän tyytyy vain jäljittelemään muita. Silti valitettavan moni kitaristi käyttää koko elämänsä kuulostaakseen joltain toiselta. David Gilmour valitsi aikoinaan erilaisen lähestymistavan. Hänelle toisten soundin kopioiminen ei ollut koskaan vaihtoehto.

Gilmourin ylimaallisen kaunis soittotyyli on yksi kaikkien aikojen tavoitelluimmista. Se painii eteerisyydessään täysin omassa sarjassaan. Kitaristit tietävät, että hän käyttää paljon efektilaitteita ja arvelut hänen hyödyntämistään efekteistä ovat kitarapalstojen kiivaimpia keskustelunaiheita ympäri maailman. Onkin turvallista olettaa, että Gilmourin soundi piilee hänen efektivalinnoissaan ja niiden käytössä. 

Pink Floydin ja David Gilmourin äänimaisema kulminoituu pitkälti kaiutettuun äänikuvaan. Gilmour on soittanut uransa aikana useilla eri delay-laitteilla. Pink Floydin uusimman levyn The Endless River (2014) yhteydessä julkaistussa artikkelissa on nähtävissä, että mukana on myös täysin uusia delay-efektejä. Täysin samoja, joilla olen itsekin soittanut ja joita on näkynyt myös Custom Soundsin hyllyllä!

Tuntuu erikoiselta, että maailman parhaimmaksi tituleerattu kitaristi haalii vielä kuusikymppisenäkin uusia delaypedaaleja kuin nuori, nälkäisenä soundiaan etsivä kitaristinalku. Etenkin, kun hän totesi jo yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten Guitar World -lehden haastattelussa seuraavaa:

-Minulla ei ole mitään maagisia efektejä tai muutakaan jotka auttaisivat minua saavuttamaan soundini. Ollakseni rehellinen, en edes muista miten mikäkin soundi saatiin aikaiseksi studiossa. Voisin kävellä mihin tahansa musiikkikauppaan, ottaa kitaran, pari tavallista pedaalia ja vahvistimen ja kuulostaisin itseltäni. Soundini ei tule kustomoiduista laitteista. Se tulee sormistani.

David Gilmour on tehnyt 70-luvulta asti tiivistä yhteistyötä englantilaisen kitaralaitegurun Pete Cornishin kanssa. Hän on kustomoinut ja rakentanut Pink Floydin nokkamiehelle ainutlaatuisia laitekokonaisuuksia. Vielä 2000-luvulla Gilmour on teettänyt Cornishilla tuhansien puntien arvoisen kaikulaitteen ja kymmenien tuhansien arvoisen pedaalilaudan. Voidaan siis sanoa, että Gilmourin laitteisto on voimakkaasti kustomoitu!

Onko hänen soundinsa siis sittenkään hänen sormissaan? Voisiko kuka tahansa kuulostaa David Gilmourilta, jos vain tietäisi millä kaikulaitteella hän on soittanut Pink Floydin legendaariset levyt? Ymmärtääköhän Gilmour itsekään, mistä hänen soundissaan on kyse? Ja oppisinko minä ymmärtämään, jos oikein yrittäisin?

OLI HELMIKUU VUONNA 1968. Psykedeelisen värikäs pakettiauto kaartoi cambridgeläisen rivitalon pihaan ja soitti torvea. Tänään tulisi olemaan tosi kyseessä. 21-vuotias kitaristi oli pestattu nousevaan paikalliseen bändiin, jonka kanssa hän oli ehtinyt soittaa jo muutaman keikan. Tänään hän kuitenkin kantaisi vastuun yksin.

Pink Floydin siihenastinen suosio oli perustunut pitkälti heidän karismaattiseen johtohahmoonsa, Syd Barrettiin. Hän oli ollut paljon enemmän kuin vain yhtyeen keulakuva. Avaruudellisia teemoja käsittelevät sanoitukset, uraauurtavat soundit, korea pukeutuminen ja vetävä karisma olivat kaikki kuuluneet hänen tavaramerkkeihinsä. Barrettin avulla bändistä oli tullut koko svengaavan 60-lukulaisen Lontoon lempilapsi. Nyt hän oli kuitenkin poissa, lopullisesti. Psykedeeliset huumeet olivat romuttaneet hänen psyykensä, eikä hänen valovoimaisesta persoonastaan ollut jäljellä kuin rippeet.

Viimeisillä keikoillaan Syd Barrett oli seissyt ilmeettömänä, soittamatta nuottiakaan. USA:n kiertueella järjestetyissä haastatteluissa hän oli ollut vaiti. Kun Pink Floyd oli saanut halutun pestin kiertueelle Jimi Hendrixin lämmittelijäksi, oltiin sekin jouduttu perumaan Barrettin vuoksi. Hän oli sairastunut skitsofreniaan ja oli poissa pelistä.

Muut jäsenet olivat kuitenkin halunneet jatkaa uraansa, joten Pink Floyd oli joutunut tekemään raskaan päätöksen ja jättänyt mieleltään järkkyneen ja todellisuudesta erkaantuneen johtohahmon kotiinsa. Aluksi David Gilmour otettiin paikkaamaan Sydia ja takaamaan, että keikat saataisiin soitettua kunnialla läpi.

Gilmour soitti keikat Sydin vanhalla laitteistolla, vaikka heidän soittotyylinsä erosivatkin toisistaan huomattavasti: siinä missä Gilmourin soitto pohjautui bluesiin, Barrett oli repinyt inspiraationsa surf-kitaroinnista. Toisin kuin muilla aikansa kitaristeilla, Barrettilla oli ollut käytössään salainen ase, italialainen Binson-kiekkokaiku.

The Shadows -yhtyeen Hank Marvin oli ollut saarivaltakunnan ensimmäinen kitarasankari jo vuosia ennen kaikkien sittemmin palvomaa Jimi Hendrixiä. Barrett ja Gilmour olivat molemmat fanittaneet tahoillaan hänen kitarasoundiaan. Marvin oli käyttänyt soitossaan kaikulaitetta aikaansaadakseen kaiutetun, kanjonimaisen kitarasoundin. Apache-kappaleen julkaisun aikaan Syd Barrett ja David Gilmour olivat molemmat olleet vasta 16-vuotiaita.

Syd ei ollut tyytynyt kopioimaan sankariaan vaan oli vienyt The Shadowsin käyttämän soundin seuraavalle tasolle. 60-luvun lopun kuumimmat rock-nimet kuten Rolling Stones ja The Animals eivät olleet kaiusta piitanneet, vaan pitivät soundia jo vanhahtavana. Syd oli kuitenkin tajunnut, että Hank Marvin oli raapaissut vain pintaa efektin mahdollisuuksista. Muutamaa vuotta myöhemmin 19-vuotias taideopiskelija oli alkanut käyttää kaikulaitettaan omana instrumenttinaan ja soitti Binsonia kuin syntetisaattoria tai alkukantaista loopperi/sampleria. Tästä villistä soundista muodostui nopeasti Pink Floydin tyylin kulmakivi. (Esimerkki alkaa kohdasta 0:00)

Syd oli ollut bändinsä kanssa psykedeelisen Lontoon vetonaula. Floyd oli kaikkien huulilla, ja koko Lontoon rock-kerma seurasi innolla heidän esiintymisiään. Bändi soittikin pääesiintyjänä 14 Hour Techicolour Dream ‑tapahtumassa, joka oli aikansa massiivisin musiikkitapahtuma.

Mukana oli värikäs valoshow, eri maalaajien teoksia ja valtaville kankaille heijastettuja psykedeelisiä filmejä. Yleisön seassa käyskenteli myös The Beatlesin John Lennon, joka oli tullut paikalle rentoutumaan kesken Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Bandin äänityssessioiden.

Saappaat, joihin bändin uusi keulakuva nyt astuisi, olivat isot. Oman soundin löytäminen oli Gilmourille tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Luotsattavana oli kypsymisvaiheessa oleva ryhmä, jonka täytyisi mennä eteenpäin ilman primus motoriaan.

Gilmourilla ei ollut aikomuksenaankaan kopioida Sydin efektitrikkejä, vaan hän luotti omaan, huomattavasti hienostuneempaan soittotyyliinsä. Menneeseen ei ollut paluuta, vaikka hän tiesi, että moni fani tulisi kaipaamaan Syd Barrettia.

LAULAJAVAIHDOKSEN JÄLKEEN bändi upposi taiteelliseen taantumaan, joka kesti vuosia. Ensimmäinen levy The Piper At The Gates Of Dawn (1967) oli kuitenkin ollut pienoinen menestys, minkä ansiosta levy-yhtiö oli bändin onneksi suostunut jatkamaan yhteistyötä heidän kanssaan.

Syd Barrettin oli tarkoitus säveltää vielä kappaleita Pink Floydille, vaikkei hän enää esiintyisikään bändin kanssa. Managerit uskoivat edelleen, että hän oli bändin luova voima. Tämä ajatus tyrehtyi kuitenkin alkuunsa, ja jäljelle jääneiden soittajien piti säveltää kappaleensa itse.

Gilmour sai sävellystyöhön tukea kosketinsoittaja Richard Wrightilta, joka oli alkuperäisbändin lahjakkain soittaja. Rumpali Nick Mason ja basisti Roger Waters eivät olleet tuolloin vielä paljon enempää kuin arkkitehtiopiskelijoita, jotka halusivat vain soittaa bändissä. Levy-yhtiöstäkään ei ollut sävellysprosessissa apua. A&R-miehet kävivät kyllä studiossa, mutta lähinnä juomassa viiniä ja polttamassa pilveä.

Toinen albumi Saucerful Of Secrets (1968) jatkoi siitä mihin ensimmäinen levy oli jäänyt. Barrettin osuuksia oli vielä mukana muutamilla raidoilla. Tämä raita on yksi harvoista, jolla soittavat sekä Barrett että Gilmour.

Bändin sisäinen kemia muuttui nyt vauhdilla. Waters sovitti bändin kappaleita pidemmäksi ja joutui piirtämään muistamisongelmista kärsivälle rumpali Masonille arkkitehtuurisia piirroksia muistuttavia biisikarttoja. Gilmour oli laulanut jo edellisessä bändissään, joten vastuu vokalistin tehtävistä lankesi nyt pääosin hänelle. Watersin nasaali lauluääni ei istunut korkeimpiin melodioihin eikä Richard Wright’kaan halunnut ottaa solistin pestiä kontolleen.

Bändi teki seuraavaksi kolme välityöksi laskettavaa levyä: Soundtrack elokuvaan More (1969), puoliksi live/studioalbumi Ummagumma (1969) ja bändin jäsenten mielestä täysin epäonnistunut Atom Heart Mother (1970). Floyd äänitti vielä toisen soundtrackin nimeltään Obscured By Clouds, joka julkaistiin lopulta vasta vuonna 1972.

Vaikka nämä levyt eivät sisältäneet ikimuistoisia raitoja, hioivat ne kuitenkin bändistä yhtenäisen. Seuraavaksi Pink Floyd julkaisi levyn Meddle (1971), joka oli selkeä virstanpylväs heidän urallaan. Tällä levyllä Gilmour ja samalla koko bändi olivat vihdoin löytäneet oman soundinsa. Momentum menestystä varten oli luotu.

ITALIAN KESÄ VUONNA 1971 oli armoton. Gilmour istui kuumalla kesähiekalla Pompeijissa sijaitsevassa amfiteatterissa. Pink Floyd oli paikalla koko kalustonsa ja palkkaamansa filmiryhmän kanssa. Esiintyminen ei tulisi sujumaan kuitenkaan ongelmitta.

Bändin soundin kulmakivi, Binsonin kiekkokaiku, oli äärimmäisen herkkä pölylle ja lialle. Se oli bändin musiikissa tärkeässä roolissa, joten sen eteen oltiin valmiita näkemään paljon vaivaa. Laitetta huollettiin tuon tuosta ja se aiheutti Gilmourille alituista huolta.

Meddle oli esitellyt uusiutuneen bändin. Albumin päättävä eeppinen Echoes on täysiverinen Pink Floyd -klassikko, jossa yhdistyvät Roger Watersin arkkitehtuurinen näkemys kappaleiden sovittamisesta, David Gilmourin ja Richard Wrightin melodiantaju sekä Nick Masonin jazzista ponnistava rytmiikka. Bändin kehitys kulminoituu tähän kappaleeseen, jolla Barrettin perinnöksi jättämä Binsonin kiekkokaiku on suuremmassa roolissa kuin koskaan ennen.

Kappale alkaa tippukiviluolamaiseksi kaiutetulla flyygelillä. Studiossa löydetty soundi oli syntynyt vahingossa kytkemällä mikitetty flyygeli Leslie- kaappiin. Päälle Gilmour loihtii unenomaista soundia paljon jäljitellyllä ”viulu-efektillään”, joka saatiin aikaan slide-putken, miedon fuzzin ja Echorec-kaiun yhteispelillä.

Binson Echoreciä käytettiin levyllä myös bassossa. Levyn avausraita One of These Days alkaa delay-efektiin perustuvalla kekseliäällä bassoriffillä. Biisin alkupuoli kulminoituu väliosaan (2:48), jossa kappale jää paikalleen pelkän Binsonin ja basson rytmittämänä ennen lopun kliimaksia. Esitys on Echoesin ohella vahva näyttö bändin terävöityneestä näkemyksestä sovittaa sävellyksistään pidempiä kokonaisuuksia.

TUON IKIVANHAN LAITTEEN maaginen soundi puhuttaa vielä tänäkin päivänä. Sen jäljittelemätön soundi on niin arvostettu, että vuonna 2012 julkaistu Catalinbreadin digitaalinen pedaalimallinen versio on osoittautunut jättimenestykseksi. 

Catalinbread Echorec Delay

Catalinbread Echorecillä voidaan soittaa kaikki Pink Floydin kappaleet aina Animals-levyyn asti. Sen kihisevän kirkkaat toistot ovat persoonallisia, eikä vastaavaa soundia löydy mistään muusta pedaalista. Alkuperäinen Echorec on tunnettu loistavan soundinsa lisäksi jatkuvasta huollon tarpeesta. Tätä huolta tässä USA:ssa tehdyssä huippulaadukkassa pedaalissa ei ole.
265,00 €
Osta

Kunnossa säilyneet alkuperäiset Binsonit ovat harvinaisia ja erittäin arvokkaita. Uskaliaimmat käyttävät niitä keikoilla edelleen, vaikka niiden toiminta onkin äärimmäisen epävarmaa. Helsinkiläinen efektisuunnittelija Janne Paasonen omistaa alkuperäisen Binsonin kiekkokaiun ja on suuresti ihastunut sen soundiin. Janne on myös kova Pink Floyd -fani, johon Pompeijin livetaltiointi teki nuorena suuren vaikutuksen.

Hänen mielestään Binson Echorecin soundimaailma on edelleen täysin omaa luokkaansa. Laite käyttäytyy delay-toistoissa eri tavoin kuin vastaavat nauhojen avulla tehdyt kaikulaitteet. Binsonin toistot ohenevat bassojen osalta muuttuen yläkihinäksi, kun nauhakaiku taas vaimenee toistojen puolesta diskantit edeltä.

-Riittävällä feedbackilla hyvin säädetyn Echorecin toistot kohoavat omiin sfääreihinsä – suoraan korkeuksiin, Janne fiilistelee lempilaitettaan. (Kuva: Uraltone)

Hänellä on myös paljon kokemusta laitteen huollosta, sillä se on rakenteensa vuoksi täynnä ongelmia.

Binson-kaiun erikoisuus on magneettirummun hyödyntäminen toistojen aikaansaamiseksi nopeasti kuluvan nauhan sijaan. Laitteen soundille on tärkeää, että sen äänipäät säädetään mahdollisimman lähelle kiekkoa, jotta toistojen laatu säilyisi selkeinä. Öljykalvo hidastaa myös osien kulumista. Tästä syystä rumpu tulee puhdistaa ja öljytä säännöllisesti. Tämä ei ole kuitenkaan ongelmatonta.

Laitetta käytettäessä öljy valuu vähitellen rummun sille osalle, johon vetopyörä osuu. Seurauksena on ettei kiekko lähde ollenkaan pyörimään. Kaiku vaatii siis jatkuvaa huoltoa toimiakseen kunnolla. Jos öljyäminen laiminlyödään, arvokas magneettirumpu alkaa kulua. Nykyään jäljellä olevien laitteiden kiekon kuluneisuusaste vaihtelee paljon riippuen siitä, minkälaista hoivaamista laite on saanut osakseen.

-Hyväkuntoinen ja juuri huollettu Binson on mitä mainioin laite. Se tarjoaa selkeän toiston ilman huojumista. Sellaiseen yksilöön pääsee vain hyvin harvoin käsiksi, Janne summaa.

Jotain laitteen soundin erityislaatuisuudesta kertoo se, että vaikka markkinoille ilmestyi 70-luvulla useita eri nauhakaikuja, Gilmour käytti silti pelkästään Binsonia. Hän on itse kertonut tuskailustaan efektin kanssa:

-Osasin purkaa Binsonin palasiksi, laittaa sen takaisin kasaan ja säätää äänipäiden paikkaa. Tämä oli aikaa, jolloin Englannissa oli vain kaksi ihmistä jotka osasivat huoltaa laitteen, minä ja teknikkomme Peter Watts.

Nykyään Gilmour säilyttää vanhaa, viimeisen päälle huollettua Binsonia studiossaan. Laite on nähtävillä kunniapaikalla vuoden 2014 sessioissa. Se ei ole menettänyt merkitystään yhtenä Gilmourin kitarasoundin tärkeimmistä ainesosista. 

Lue artikkelin seuraavasta osasta, kuinka Pink Floyd saavutti ennennäkemättömän suosion, mutta joutui maksamaan menestyksestään kovimman mahdollisen hinnan.

24.6.2015 Kimmo Aroluoma
Kirjoittaja on Brian Enon avulla rentoutuva entinen stoner-rokkari, toinen Custom Soundsin omistajista sekä Custom Boards-pedaalilautakonseptin kehittäjä.

LISÄÄ AIHEESTA:

comments powered by Disqus